Viimeinen laulurastas
Istuin kirjoituspöydän ääressä kynä kädessä ja tyhjä paperi edessäni. Kaksi pitkää vuotta on kulunut kaikesta siitä kamalasta, muistoja turmelevasta ajasta. Ystävien kuolema, vihollisten tuuri… Miten kaikki saattoi tapahtua niin nopeasti ja niin epäoikeudenmukaisesti. Olin yhä sinkku. Jehun jälkeen olin todella heikko. Kyllähän sitä silloin tällöin pääsi pitämään hauskaa, kun asui useamman miehen kanssa saman katon alla. Olimme soluttautuneet Tonin kämpille. Tarkoittaen minua, Tonia itseään, Ryania ja Romeota. Jehu vieraili luonamme päivittäin ja vietti toisinaan yönkin kämpillä. Oli kuitenkin täysin ymmärrettävää miksei hän pystynyt olemaan seurassamme kovin pitkään kerralla. Taikka ainakaan yötä päivää.
- Susan! Lähe uimaan.
Romeo asteli luokseni uimashortsit jalassa. Hän ei tämän parin vuoden aikana ollut muuttunut juuri mihinkään. Ei kyllä kukaan muukaan meistä. Samat tutut kasvot, ilmeet ja eleet. Olihan se hassua ajatella, että olin nyt 21 ja Romeo 23. Kaksi vuotta on pitkä aika.
- En tule nyt. Yritän kirjoittaa.
Romeo hymähti minulle.
- Niin, yrität.. Hyvin näyttää onnistuvan.
Vilkaisin olkani yli ja näytin kieltä Romeon sarkasmille. Mies nosti minut äkisti tuolilta ja nosti olalle. Kiljaisin säikähdyksestä ja naurahdin lopulta.
- Eiiiii! Ei keväällä! Vesi on kylmää!
- On se sinunkin aika heittää talviturkki.
Romeo naurahti ja juoksi kanssani veteen asti. Tottahan minä kastuin läpimäräksi. En ollut vihainen Romeolle. Hän osasi ilahduttaa. Vaikkakin kyseenalaisilla keinoilla.
Makasimme Romeon kanssa vieretysten rannalla. Siihen oli valeltu hiekkaa viime syksynä. Sekä rantaan, että veteen. Uiminen oli huomattavasti mukavampaa.
- Hieno ilta. Lämmintä.
Nyökkäsin vain vastauksena Romeolle. Vaatteeni olivat kuivaneet kevätauringossa. Olisi vain pari viikkoa virallisesti kesän alkuun. Odotin sitä. Siihen asti kaikki oli niin täydellistä, kuin siinä tilanteessa voi olla. Iltamme kuitenkin muuttui huonoilla uutisilla.
- Jehu tuli käymään.
Toni saapui luoksemme. Hän oli ihan yhtä upea kuin ennenkin. Samoin Ryan, joka saapui luoksemme kuullessaan Jehun tulosta.
- Terve…
Jehu tervehti apeasti, kun kohtasimme hänen katseensa.
- Mitä nyt?
Kysyin ja katsoin tiiviisti Jehua. Miehen katseesta paistoi huoli. Hän otti kainalostaan sanomalehden ja heitti sen hiekalle eteeni. Otsikko ”Mielenterveysvanki kateissa” – hätkähdytti minut saman tien.
- Onko se…?
Kysyin, mutta Jehu kohautti hartioitaan.
- Tiedän Rasmuksen päässeen ties mistä pinteestä. Ei olisi mikään ihme, jos se todellakin on hän…
Mies jatkoi ja rojahdin takaisin hiekalle makaamaan. Kirosin mielessäni uutista, mutta ajattelin sivuuttaa sen. Niin kauan, kuin nimi annettaisiin julki, ei meillä ollut syytä saada mitään halvausta. Koko porukka oli vaiti. Ryan oli ainoa, joka näytti huolettomalta. Toisaalta, hän oli meistä varmasti vahvin. Hänen kroppansa ei ollut muuttunut lainkaan. Ei ainakaan huonompaan suuntaan.
- Mitä mietit, Ryan?
Toni uteli ystävältään, mutta vastauksena oli hartioiden kohautus.
- En mitään. En usko sen olevan Rasmus. Odotetaan nyt kuitenkin lisätietoja. Eiköhän näistä yleensä nouse juttu telkkarinkin puolelle.
Ryan tuumasi ja istui itsekin hiekalle. Vilkuilin vuoroin kaikkia. Jos karannut vanki olisikin Rasmus, mitä hän etsisi? Miksi hän pakeni? Mietteeni laukkasivat villisti edes takaisin, enkä edes tajunnut, kun Toni puhutteli minua.
- No palasithan sinä sieltä kuusta. Pidetään kuitenkin varamme. Älä lähde yksin nyt vielä mihinkään.
Toni sanoi ja nyökkäsin epävarmasti. Muistan Rasmuksen ja minun viimeisen kohtaamisen… Veden alla. En voi sanoa, että hän olisi ollut terve silloin, mutta missä vaiheessa hänellä oikeasti napsahti, sitä en tiennyt.
- Mitä jos lähdetään täältä? Ulkomaille?
Ehdotin. Ajatus tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta.
- Kuule, saattaisi olla vähän epäilyttävä veto tähän väliin. Rasmuksen huumekontakteja etsitään yhä. En vain ymmärrä miten se mies ei vieläkään ole paljastanut meitä.
Jehu tuumaili ääneen. Pointti oli kyllä paikkaansa pitävä. Rasmuksella on ollut monta tilaisuutta. Häntä on varmasti tentattu monesti… Mistä on kyse?
Pitkän pohdinnan ja keskustelun jälkeen siirryimme kaikki sisälle. Minulle oli tehty Tonin luo oma huone. Tosin Romeo nukkui edelleen siellä kanssani. Se oi vain sisustettu enemmän minun tyylilläni ja sinne oli hankittu stereot. Sain kuunnella musiikkia kunnolla. Tv pauhasi olohuoneessa. Odotimme kaikki uutisia. Pitkien tuntien jälkeen ne lopulta tulivat…
”… Ja sitten koko maata koskeva tiedote. Viime yönä mielisairaalan vankilapuolelta on karannut 2 miestä. Toinen heistä on tuomittu useista raiskausyrityksistä, kahdesta kuolemantuottamuksesta ja kiduttamisesta elinkautiseen vankeuteen. Mies kantaa nimeä Alex Vanala.”
Siinä välissä huokaisin helpotuksesta.
”…Toisen vangin elinkautinen koostuu raiskauksista, kuolemantuottamuksesta, murhasta, vapauden riistosta ja tapon yrityksestä. Etsitty mies on Rasmus Rajala. Jos näette tai kuulette havaintoja kaksikosta, ottakaa yhteyttä välittömästi poliisiin tai hätänumeroon. Tässä vielä kuvat etsityistä.”
Siinä vaiheessa olin pyörtyä. Rasmuksen kuva oli tuttu totta kai. Alex taas… Hänellä oli mustat pystyt hiukset, kulmakoru oikealla puolella, ruskeat silmät, lihaksikas vartalo ja tatuoidut käsivarret.
- Siis se ei oo lähteny yksin?
Toni hämmästeli. Kävelin paniikissa sohvan edustaa edes takaisin. Muut istuivat rauhallisina paikallaan. Miksi!? Tämä tilanne oli aivan kamala! En pystynyt olemaan paikallani. Kun olin astumassa Ryanin ohi, hän nappasi minut syliinsä istumaan.
- Päästä!
Kivahdin vihaisesti. Ryan vain pudisti päätään ja piti otteensa ympärilläni kevyesti. Naurettavaa, en päässyt hänen niin sanotusta hellästä otteestaan mihinkään.
- Meidän on noudatettava erityistä varovaisuutta…
Romeo sanoi lähes ääneti. Olimme hiljaa. Kaikki istuivat pää painuksissa sohvalla.
Saimme järjettömän halvauksen, kun puhelin soi.
- Haloo?
Vastasin siihen.
- Rikospoliisista hyvää päivää. Onko puhelimessa Susan Rastas? Saimme vihiä, että saattaisimme löytää sinut tästä numerosta.
- K-kyllä.
- Asia koskee Rasmus Rajalaa. Olisi hyvä jos pääsisit käymään mielisairaalan vankilassa mahdollisimman pian.
- En ole varma haluanko.
- Olen pahoillani, mutta sinun täytyy. Sinun ei tarvitse ilmoittaa etukäteen. Kuulemiin.
Mies poliisi sulki luurin ja jäin hölmönä seisomaan niille sijoilleni. Vilkaisin Tonia.
- Ne haluavat minut käymään vankilassa.
Tonin ilme oli hämmentynyt. Hän vilkaisi muitakin nopeasti ja sitten taas minua.
- Miksi he sinut sinne haluavat?
Kohautin hartioitani.
- En tiedä.. Mutta minun on pakko käydä siellä. Ehkä on parempi, että lähden saman tien.
Kuulostin varmasti murheelliselta.
- Nukutaan nyt kuitenkin yön yli.
Ryan sanoi ja nousi sohvalta vähin äänin. Hänen käytöksensä huoletti minua. Ajatus oli kuitenkin hyvä, joten hiivin omaan huoneeseeni ja asetuin sängylle. Romeo tuli pian perässä ja istui sängyn reunalle.
- Ei sillä, että haluaisin masentaa, mutta en ole pitkään aikaan ollut näin huolestunut mistään.
Romeo oli ihan oikeassa. Ei ollut tarvinnut pitkään aikaan oikeasti pelätä mitään. Nyt tuntui, kuin sen tunteen voisi murtaa kuka tahansa. En jaksanut enää tänään keskustella asiasta, joten päätin ihan todella käydä nukkumaan.
Yöllä näin painajaisia… Ne todella söivät sisintäni. Rasmus ajoi minua takaa pimeälle kujalle, josta ei ollut enää pakotietä. Yritin huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt, en kyennyt juoksemaan. Hänen mielipuolinen hymynsä puistatti minua. Hän oli hyökkäämässä minua kohti. Jokin pysäytti hänet. Heräsin. Romeo oli töninyt minut hereille.
- Rauhotu, näit painajaisia.
Romeo rauhoitteli ja silitti hiuksiani. Olin kääntynyt häneen päin. Haukoin yhä henkeä. Painauduin häntä vasten, tunsin olevani turvassa. Nukahdin uudelleen pariksi tunniksi, kunnes aamu valkeni.
- Huomenta.
Toivotin Romeolle, joka raotteli silmiään auringon sarastaessa ikkunasta. Mies käänsi kylkeään ja ynähti jotain epäselvästi. Pyörittelin päätäni ja kiskaisin peiton hänen päältään.
- Pitäs lähtee sinne sairaalavankilaa. Nouse ylös.
Pyysin ja Romeo nousi istumaan tukka pystyssä. Hän haukotteli makeasti, joka tarttui saman tien myös minuun. Nousimme ylös ja astelimme keittiön puolelle. Muut olivat jo ryystämässä kahvia.
- Huomenta. Susan, otatko ketään mukaan? Sinne tuskin päästetään kaikkia.
Toni kysyi. Loin vilkaisun ensin häneen, sitten Jehuun, Ryaniin ja Romeoon.
- Ryan, lähdetkö sinä? Tunsin Rasmuksen parhaiten.
Ryan oli jo sanomassa jotain.
- … Kaikesta huolimatta.
Keskeytin lauseen, joka ei edes päässyt alulle. Ryan ei sanonut mitään.
- Jos sinä et lähde, menen yksin.
- Minä lähden.
Ryan sanoi nopeasti vastaan luomatta minuun katsekontaktia. Olin hänestä yhä todella huolissani. Ryan pyysi Tonilta autoa lainaan. Lähdimme liikenteeseen siis kahden.
Sairaalalle oli matkaa n. 25 kilometriä. Istuin mustangin kyydissä etupenkillä. Sydämeni hakkasi välillä hieman kiivaammin, syystäkin. Tavallisesta sairaalasta poiketen ikkunoissa oli panssarilasit ja kalterit. Rakennus oli valtava. 4 kerroksinen ja valkoinen. Sitä ympäröi verkkoaita, jonka päällä oli piikkilankaa. Kylmät väreet kulkivat ylitseni kun meidät päästettiin portista sisälle. Pysäköimme auton seinän vierustalle vierailijoille tarkoitetulle paikalle.
- Hyvä että pääsit tulemaan.
Poliisi oli meitä vastassa. Varmaan sama jonka kanssa puhuin puhelimessa, mutta enhän edes esittäytynyt, miten hän tiesi kuka olin? Kättelin häntä, mutten sanonut nimeäni. Ryan käveli vaiti perässäni. Astuimme rakennukseen. Siellä oli ihan kodikasta, ainakin aulassa, mutta päästyämme peremmälle… Suljettujen huoneiden läheisyyteen, alkoi ovien aukoista ilmestyä käsiä ja kasvoja vuoroin. Kuulin huutoja ja herjauksia. Rivouksia. Suuri osa vangeista oli miehiä. Kävelimme käytävän päähän ja käännyimme sieltä oikealle. Perällä oli yksittäinen huone, jonka oven edessä oli poliisien tutkinta teipit. Nappasin automaattisesti Ryania kädestä. Poliisi avasi oven. Huoneessa meitä vastassa oli järkyttävä näky.
***
Huoneessa oli tavarat varmasti juuri niillä paikoilla kun Rasmuksen ja Alexin lähtiessään. Seinät ja ikkunat olivat veressä. Seinään oli kirjoitettu teksti: ”Löydämme sinut, Susan.” Silmissäni sumeni. Horjahdin taakse päin, Ryan otti minut onneksi vastaan. Pyörryin hänen käsivarsilleen.
Heräsin myöhemmin joltakin vuoteelta. Ryan ja poliisimies olivat luonani.
- Olen pahoillani, mutta minun on kysyttävä sinulta muutama kysymys.
Nyökkäsin poliisille hyväksyvästi. Mies otti lehtiönsä esille, sekä jonkun kirjan.
- Nämä löytyivät Rasmuksen tyynyn sisältä kätkettynä.
Poliisi ojensi minulle kirjan ja kirjekuoren. Otin ne haparoiden vastaan. Avasin ensin kirjan. Sen tekstit järkyttivät minua. Joka päivältä jotakin. Myös piirrettyjä kuvia, joista saatoin jopa tunnistaa itseni… Tekstit liittyivät pitkälti viimeiseen päivään, jolloin miehen näin. Seuraavaksi otin kirjekuoren ja avasin sen. Se sisälsi valokuvia. Minusta.. Yhdessä Tonin, Romeon, Jehun ja Ryanin kanssa. Itsestäni löytyi myös yksittäisiä kuvia. Rasmus oli todella sekaisin. Istuin vaiti sängyllä ja vilkaisin ensin poliisia, ja sitten Ryania.
- Haluaisitko omin sanoin kertoa, mitä tapahtui kun näit hänet viimeisen kerran. Ja mistä kaikki tämä alkoi?
Kerroin typistetyn version tapahtumista ilman, että mainitsin sanallakaan huumeista mitään. Eli siis valehtelin. Saisin tästä myöhemmin suuria ongelmia, mutta en aikonut paljastaa ystäviäni. Koko totuuden kerroin viimeisen päivän tapahtumista, kun itsekin kävin kuoleman porteilla.
- Kai ymmärrät, että Rasmus etsii sinua? Jos on ylipäätään enää elossa. Teksti seinään oli kirjoitettu sinä iltana, kun hän pääsi pakenemaan.
- Miten ihmeessä hän onnistui pakenemaan?
Keskustelin poliisin kanssa.
- Hän oli kolkannut hoitajan, joka toimitti ruokaa. Lopulta he päihittivät Alexin kanssa kaksi vartijaa. Olivat selvästi aliarvioineet kaksikon. Tunnetko Alexin?
Pyöritin päätäni. Luojan kiitos en tuntenut.
- Olemme varmasti pian taas yhteydessä. Kiitos kun kävit.
- Haluan lukea tämän kirjan.
Sanoin vielä. Poliisi selvästi epäröi, mutta lupasi kirjan mukaani. Siitä saattaisi olla hyötyä myös heille.
Palasimme autolle. Ryan oli vaitonainen.
- Nyt puhut, mikä ihme sua vaivaa?
Kysyin jo hieman vihaisemmin. Ei edelleenkään vastausta. Ryan käynnisti vain auton ja oli aikeissa lähteä ajamaan, mutta minä käänsin autosta virrat pois, kiipesin pelkääjän paikalta Ryanin syliin hajareisin ja tarrasin hänen punamustaruudullisen kauluspaitansa liepeistä kiinni.
- Puhu!
Huusin Ryanille. Jouduin käyttämään tämän miehen kanssa oikeasti kovia otteita. Hän käänsi päätään ulos ikkunasta ja huokaisi.
- En… En tajua miten teet tuon.
Hän aloitti. Kiristin otettani.
- Älä vaihda puheen aihetta.
- Kai sinä ymmärrät, että Rasmuksella on ollut koko ajan joku kontakti sairaalavankilaan. Valokuvat… Kirjoitukset, kaikki…
Ryan oli kyllä oikeassa. En ollut missään turvassa. Haluaisin kyllä tietää kuka hänen kontaktinsa oli. En edes ajatuksiltani heti huomannut, että Ryanin käsi käväisi takapuolellani.
- Nohnoh!
Toruin leikilläni. Vaikka aikanaan tuli Tonin kanssa tehtyä yhtä jos toista, jokin Ryanissa minua kiehtoi yhä. Nappasin Ryania ranteista ja vein hänen kätensä rintojeni päälle, jotka näkyivät hyvin Ryanille suht avonaisen topin takia. Ryan puristi niitä kevyesti, joka sai minut huokaisemaan.
- Eiköhän lähdetä.
Sanoin ja suutelin Ryania kiusallani. Tiesin hänen pitävän siitä. Siirryin takaisin omalle paikalleni ja annoin miehen käynnistää auton uudelleen.
Ajoimme suorinta tietä takaisin Tonin kämpille. Istuimme vielä hetken autossa.
- Suojelen sinua. Parhaani mukaan.
Ryan antoi lupauksensa. Nyökkäsin. Tiesin sen, hän suojelisi. Kuten Romeokin. Nousimme autosta ja kävelimme suoraan talon sisälle. Toni, Jehu ja Romeo olivat meitä vastassa.
- No?
Toni odotti meiltä raporttia. Kerroimme vuoroin Ryanin kanssa koko jutun. Iskin lopulta kirjan pöytään. Toni vilkaisi sitä heti ja näytti huolestuneelta. Romeo katsoi kirjaa myös Tonin olan yli.
- Tämä ei hyvältä näytä.
Romeo maisteli sanoja ja käänsi katseensa pois kirjasta.
- Lisäksi heillä oli valokuvia. Pääsääntöisesti minusta, mutta myös minusta teidän seurassa.
Kerroin vielä. Toni nosti katseensa minuun.
- Meillä ei ole vastassa enää mikään pikkurikollinen… Susan ei ole turvassa täällä. Sinut on parempi lähettää pois.
Hätkähdin. Siihen en suostuisi. En todellakaan.
- En voi… Enkä halua.
- Tajuatko, että henkesi on oikeasti vaarassa? Meillä ei ole mitään tietoa mitä se mies suunnittelee, tai mitä hänellä päässään juuri nyt liikkuu. Tämän kirjan tekstit kertovat aika paljon.
Toni jatkoi ja löi kirjaa nyrkillä, pienellä aggressiolla. Säikähdin hieman sitä reaktiota. Toni oli selvästi huolesta sekaisin ja täysin tiedoton mitä nyt tekisi.
- Romeo, käydään kävelemässä.
Pyysin häneltä. Halusin ehdottomasti raitista ilmaa. Romeo ei sanonut mitään, liittyi vain seuraani ja lähdimme ulos.
Kävelimme vaiti kadun laitamilla, lähellä Tonin taloa ja muuta asutusta. Emme menneet millekään syrjäkujille. Kuitenkin minulla oli koko ajan olo, että joku vainosi meitä. Tai tarkkaili pikemminkin. Emme kuitenkaan nähneet ketään. Romeokin oli hyvin varautunut.
- Mietin niitä kuvia… Olimme siinä Tonin talon edustalla, kaupassa, kadulla kävelemässä… Meitä on seurattu kaikkialla.. Miten emme ole voineet huomata?
Murehdin asiaa, mutta syystä… Romeo ei osannut vastata kysymykseeni. Hän pudisti vain päätään.
- Ryan on ollut todella omituinen. En usko hänellä olevan osuutta asiaan, mutta jotain hän tietää… Tai näkee jotain, mitä me ei nähdä…
Pysähdyin niille sijoilleni.
- Atte?
Hänhän oli viimeisenä päivänä mukana… En tiedä mistä heillä oli tarkoitus puhua silloin, mutta oletan Aten olevan Rasmuksen ystävä… Tämähän oli vain arvaus.
- Hän vaikutti silloin kyllä sen sorttiselta, ettei lähtisi näin mielipuolisiin hommiin. Eikä hän ole kiristettävissä. Atte on näiden kuvioiden isoimpia herroja.
Romeo vakuutti ja tuntui tietävän asian hyvin. Olimme seisoneet pidemmän tovin paikoillaan, kun Romeo kiinnitti huomiota ohiajavaan autoon.
- Mitä nyt?
Kysyin heti. Romeo ei sanonut mitään hetkeen.
- Olisin voinut vannoa… Ei mitään. Lähdetään takaisin.
En viitsinyt alkaa inttämään vastauksia Romeolta, hän oli sitä sorttia, että jos häntä ei huvittanut puhua, hän ei myöskään puhunut.
Aurinko oli vielä korkealla. Kesä läheni kokoajan ja mielen virkistyi hieman sen mukaan. Istua retkotin puoli huolimattomasti sohvalla. Tv oli kiinni, musiikkia ei kuulunut. Vain muutama askel, kun Ryan istui sohvan toiseen päähän. Hän oli vaiti. Huokaisi vain välillä. Tuuppasin häntä hieman jalallani.
- Noh.. Mikä mättää?
Kysyin ja hän näytti jopa hieman ärtyneeltä.
- No ei sitten. Minä aion etsiä Rasmuksen. Hän on varmasti vaarallinen muillekin. Hänet on saatava takaisin…
- Et muuten etsi!
Ryan huusi minulle. Säpsähdin ja siirryin pari senttiä taakse päin. Hänen katseensa uhkasi minua. En uskaltanut avata suutani enää. Siirsin jo jalkani lattialle, ajattelin, että Ryanin oli parempi olla rauhassa. Hän kuitenkin hyökkäsi minua kohti, kaatoi minut hellästi sohvalle ja piti ranteistani kiinni. Hengitykseni ei kiihtynyt. En pelännyt Ryania.
- Minulla ei ole varaa menettää elämäni naista.
Ryan tuhahti ja aikoi aivan varmasti suudella minua, mutta kiusoitteli tahallaan ja pidättäytyi parin sentin päässä, enkä itse päässyt vastaan lainkaan hänen otteestaan. Hänen lauseensa kyllä hämmästytti minua. Ryan taisi tosiaan olla rakastunut. En vain tiennyt pystyinkö kaiken kokeman jälkeen… Työnsin ajatuksen sivuun. Lopulta Ryan suuteli minua hellästi ja hyväili ohimennen hieman kaulaakin. Se tuntui taivaalliselta.
- Pelkään kuitenkin, että Rasmus löytää sinut, vaikket itse häntä etsisi. Vaikka välttelisit häntä, hän kyllä löytää sinut.
Ryan oli aivan oikeassa. Eli minun täytyi vain odottaa. Kohtaisin sen miehen aivan varmasti jossain vaiheessa. Ryan laski otteensa lopulta ja lähti olohuoneesta omille teilleen.
Kävelin rantaviivaa pitkin edes takaisin ja annoin viileän veden kastella jalkojani. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti paljaita käsivarsiani. Istuuduin jonkin ajan kuluttua hiekalle ja nojasin käsiini. Suljin silmäni tuulen hyväillessä kasvojani. Pian kuitenkin varjo peitti lämmön. Avasin silmäni.
- Toni? Mitä nyt?
Kysyin, jonka jälkeen hän istui viereeni.
- Näin sinut ja Ryanin.
Näytin kysyvältä.
- Niin?
Toni näytti taas hölmistyneeltä. En oikein ymmärtänyt mistä oli kyse.
- Aa.. Siis… Tästä ollaan puhuttu sata kertaa. Toni… Vaikka meillä on ollutkin kivaa… En…
Lopetin lauseeni. Suurin ongelma Tonissa oli ylitsepursuava mustasukkaisuus. Aikanaan hän luuli minun ja Romeon olevan pari. Ja nyt olin ehkä hieman kiinnostunut Ryanista pitkän ajan jälkeen… En vain osannut kuvitella Tonista ja minusta mitään enempää.
- Anna nyt asian olla jooko?
Toivoin ja katselin merelle.
- Jos Ryan tunkee meidän väliin niin…
- Kun ei ole mitään meitä! Ystävinä on ja siihen hän ei voi tulla väliin. Toni, oikeesti…
Minua jopa hieman ahdisti hänen tunkeileva luonteensa toisinaan. Nousin hiekalta, vilkaisin vielä Tonia ja astelin takaisin sisälle. Vastassani olivat hieman järkyttyneen näköisenä seisovat Romeo, Ryan ja Jehu.
- Saimme puhelun tuntemattomasta numerosta. En tuntenut ääntä.
Jehu kertoi. Ryan oli jälleen vaiti. Romeo näytti mietteliäältä.
- No mitä ne sit sano?
Kysyin hämmästellen. Jehu ei irrottanut katsetta minusta.
- ”Talossanne asuu nainen, jolla on täydellisten askeleiden lisäksi kaunis ääni. Jollette halua hänen huutavan, toimitte ohjeidemme mukaan. Peli alkaa nyt.”
Yllätyksekseni se oli Ryan joka sen sanoi. Sydämeni hakkasi kiivaasti.
- Meillä ei ole mitään tietoa heidän suunnitelmistaan, mutta pelkäänpä, että he haluavat sinut ansaan, kuten tavallista…
Romeo huokaisi suruissaan. Olimme kaikki taas umpikujassa. Rasmus oli meitä askeleen edellä.
Tein itselleni pari voileipää illan ratoksi. Ei minulla tosin nälkä ollut. Halusin vain muuta tekemistä kuin miettiä ja murehtia. Keitin myös veden valmiiksi teetä varten. Istuin keittiöpöydän äärellä nojaten toiseen käteeni. Olin väsynyt. Nukkuminen ei kyllä kiinnostanut. Pelkäsin taas näkeväni painajaisia. Muut olivat jo ilmeisesti siirtyneet yöunille. Sain olla kerrankin rauhassa. Havahduin auton hyrinään. Oletin sen ensin menevän ohi, mutta se pysähtyikin Tonin pihaan. Juoksin äkkiä ovelle ja asetin ketjun paikoilleen. Kipitin talon poikki hipsien Ryanin huoneeseen. Turvauduin hänen vahvuuteensa.
- Ryan! Joku ajoi juuri pihaan.
Kuiskasin ja tönin Ryania.
- Mitä ihmettä.. Kello on 23.42… Ei tänne ketään tule. Käy nyt nukkumaan.
- Oikeesti nyt ylös!
Olin jo vihainen ja kiskoin häntä puoliväkisin ylös. Ryan nousi lopulta ylös ja asteli eteisen luo. Hän vilkaisi verhon raosta ulos.
- Hitto, niin on…
Ryan myöntyi lopulta. Olisin voinut kiljua, mutta hillitsin itseni tällä kertaa.
- Ei kyllä näy mitään liikettä.
Olin entistä huolestuneempi, mitä he odottivat? Ja ketkä he? Emme herättäneet muita, odotimme vain, että jotain tapahtuisi.
- Soitetaan poliisille…
Ehdotin kuiskaten. Ryan tarrasi käteeni vilkaisemattakaan minuun.
- Sitä he odottavat…
Se saattoi olla ihan totta. Emme nähneet liikettä. Pihassa seisova punainen ford mondeo pysyi liikkumattomana. Kaikki lasit olivat tummennettu. Luulisi, että tuo herättäisi huomiota jo liikenteessä. Emme nähneet siis auton sisälle. Tuntui ihan siltä, kun tunteja olisi kulunut useita, vaikka todellisuudessa olimme seisoneet ovella vain pari minuuttia, kun auto lopulta käynnistyi taas ja kaasutti hiekka pöllyten tiehensä. Vilkaisimme Ryanin kanssa toisiamme. Kun pöly pihassa laskeutui, näimme maassa kirjeen. Olin jo juosta pihalle, kun Ryan pysäytti minut.
- Parempi, että minä menen.
Ryan irrotti ketjun ovesta ja astui ulos. Hän vilkaisi ympärilleen. Ei ketään missään. Mies asteli kirjeen luo, nosti sen ja tuli takaisin sisälle. Suljin oven ja laitoin ketjun paikalleen. Varmistin varmaan kymmenen kertaa, että se todella oli paikallaan.
- Siinä on nimesi.
Otin kirjeen Ryanin ojentaessa sitä. Katsoin häntä hetken epäröiden ja avasin sen lopulta. Siellä oli valokuva. Minä ja Romeo. Tältä päivältä, meidän kävelyltämme. Käänsin sen ympäri ja näin tekstin: ’Kun toinen häviää, toinen jää. On maan päällä paljon asioita, joita kukaan ei nää.’
Sekä Romeo, että minä hymyilin kuvassa. Teksti ja kuva yhdistettynä herättivät kauhua. Ryan näki sen kasvoiltani. Mies käänsi minulle hetkeksi selkänsä ja asteli edes takaisin sisempää eteistä.
- Emme voi sotke poliisia tähän, vaikka meihin otetaan näin yhteyttä. Asiat sotkeentuisivat ennestään ja useampi ihminen voisi päästä hengestään…
Aloin itsekin miettiä ääneen asiaa. Säpsähdin kun Toni asteli luoksemme.
- Mitä tääl tapahtuu? Olin ihan varma et kuulin auton äänen pihassa?
Myös Romeo ja Jehu tulivat paikalle. Olimme koko porukka hereillä.
Painostavan hiljaisuuden jälkeen ojensin kuvan Romeolle. Lopulta saivat loputkin lukea kuvan tekstin.
- Heillä on kyllä ihan väärät olettamukset.
Toni tokaisi yht’ äkkiä.
- Ai miten niin?
Hämmästelin.
- He varmaankin olettavat sinusta ja Romeosta muutakin. Teksti viittaa siihen.
Tonin sanoissa oli kyllä perää. Olinko nyt asettanut jo Romeonkin vaaraan?
- Saamme varmasti huomenna lisää infoa siitä, miten toimimme.
Toni jatkoi. Olihan se hullua, meidän oli toimittava kuten Rasmus halusi. En halunnut enää tähän aikaan keskustella asiasta.
- Lähdetään nyt nukkumaan. Tai oikeastaan, Ryan… Haluan puhua vielä kanssasi.
Vilkaisin miestä olkani yli. Hän nyökkäsi. Romeo halasi minua kevyesti takaa päin.
- Muistakaahan sit nukkuakin yöllä.
Hän kuiskasi kiusallaan. Olisin varmaan huitaissut häntä hävyttömyyksistä jollen olisi ollut koko porukan silmien alla sillä hetkellä. Naurahdin.
Toni asteli hieman vihaisen oloisena omaan huoneeseen, Jehu vierashuoneeseen ja Romeo yhteiseen huoneeseemme. Minä seurasin Ryania hänen omaan huoneeseensa. Rojahdin sängylle makaamaan selälleni. Ryan seisoi sängyn vieressä kädet puuskassa. Ihan normaalia Ryania..
- Onko sinulla jotain tietoa tästä hommasta? Olet niin… Sulkeutunut.
Ryan katsoi muualle, taas. Nousin sängystä ja astelin suoraan Ryanin eteen ja katsoin häntä silmiin. Mies katsoi lopulta minuun päin.
- Kun Rasmus joutui vankilaan, hän yritti ottaa minuun yhteyttä. En koskaan hyväksynyt hänen yhteyden ottojaan. Jos tämä tapahtuu sen takia, en… En pysty enää elämään tämän asian kanssa.
Ryan kertoi totuuden. Se oli miehen mittainen teko, vaikka se varmasti söi häntä sisältä. Nostin käden hänen olkapäälleen.
- Toimit, kuten minäkin olisin toiminut. Sinulla ei ole mitään hävettävää.
Sanoin kyyneleet silmissä. Ryan sulki hetkeksi silmänsä. Tilaisuus tuli. Suutelin häntä. Ryan keskittyi takaisin suuteluuni. Hänen kätensä vaeltelivat vartalollani. Aina rinnoilta takapuolelleni. Hyväilin hänen kaulaansa suutelemalla, välillä leikitellen nappasin kiinni hampaillani. Ryan nautti siitä varmasti. Niin minäkin. Olimme hyvin tiiviisti painautuneena toisiamme vasten. Ryan kaatoi minut hellästi sängylle ja laskeutui kevyesti päälleni. Hänen kätensä kävi haarojeni välissä housujeni ollessa yhä jalassa. Huokaisin syvään ja nostin lantiotani automaattisesti hänen kättään vasten, ja Ryan taas vei kättään kauemmas, jotta kosketus pysyi samana. Hän tiesi miten kiusoitella minua. Hän riisui paitani, ja minä hänen. Selässäni kulki kylmiä väreitä Ryanin avatessa rintaliivini. Leikittelimme keskenämme pitkän tovin, ennen kuin housut lähtivät. Olin pitkästä aikaa sitä mieltä, että uskoin muuhunkin kuin yhden yön juttuun. Ryan hyväili klitoristani taitavin ottein. Minun oli esteltävä orgasmin tuloa liian aikaisin. Jouduin suorastaan anelemaan Ryanilta enemmän, jotta sain hänet sisääni. Mies jatkoi silti kiusaamistani, eikä suostunut heti työntymään sisääni kokonaan. Tein parhaani lantioni kanssa, mutta Ryan oli ovela ja esteli minua viimeiseen asti. Kun hän lopulta työntyi sisääni kokonaan, sain aivan taivaallisen orgasmin, joka jatkui Ryaninkin tuloon asti. Olimme aivan hiestä märkiä, hengästyneitä ja… Rakastuneita? Se oli ensimmäinen kerta kun oikeasti pääsin nauttimaan Ryanista. Hänen upeasta vartalostaan… Ryan irtaantui minusta ja antoi loppujen nesteiden sisältäni valua sängylle. Nukahdimme lopulta. Sain nukkua koko yön ilman yhtäkään painajaista.
***
Heräsin puhelimen soittoon. Vaikka huoneita oli välissä ja ovi tiiviisti lukittu. Nousin ylös ja kävelin eteisen lähelle, jossa puhelin oli pöydällä odottamassa. Nappasin luurin käteeni ja mietin hetken nostaisinko sen edes korvalle. Päädyin vastaamaan.
- Haloo..?
- Hei Susan. Olen odottanut tapaamistamme, mutta joudumme molemmat nyt vielä odottamaan. Ole hyvä ja pyydä Ryan puhelimeen.
En tiennyt kenen kanssa keskustelin, mutta kutsuin käskystä Ryanin puhelimeen. Mies asteli tyynesti luokseni ja otti puhelimen käteensä. Olin kerinnyt kiskaista sentään alkkarit jalkaani ja Ryan boxerit. Peittelin rintojani, jos joku porukasta sattuisi tänne tulemaan. Kuulin epämääräistä puhetta puhelimesta. Ryan oli koko puhelun ajan vaiti ja sama ilme kasvoilla. Loppuun hän sanoi vain yhden ainoan sanan. ’Selvä.’ Mies sulki luurin ja katsoi seinää pitkän aikaan ja kääntyi lopulta puoleeni.
- Minun on mentävä tänään illalla satamaan. Tasan kello 18.
En osannut sanoa mitään. Näytin varmaan järkyttyneeltä ja sitä minä kyllä olin. Mitä he halusivat Ryanista? Toisaalta olin helpottunut, ettei minun tarvinnut mennä sinne, mutta miksi Ryan? Miksi nyt? Yksi toisensa jälkeen porukka ilmaantui luoksemme. Kaikki heräsivät yöuniltaan. Viimeisenä paikalle saapui Jehu, joka oli jo pari päivää viihtynyt yötäkin täällä. Varmaan näiden tapahtumien seurauksena.
- Kyllä sinut on varmaan jokainen täällä nähnyt alasti, turhaan peittelet.
Jehu sanoi ja sehän kiehautti minua totaalisesti.
- Haista v’ttu.
Sanoin tyynesti ja katsoin Jehua hieman uhkaavasti. Hän oli kai hieman hermostunut jo valmiiksi, kun oli automaattisesti hyökkäämässä minuun kiinni, mutta Ryan astui väliimme.
- Jos hipaisetkaan väkivalta mielessäsi, saat kaataa minut ensin.
Ryan puhui rauhallisella äänellä ja jopa Jehu väistyi hänen tieltään. Toni katsoi meitä vuoroin, mitä ylipäätään seisoskelimme puoli alasti sisäeteisessä. Ryan kertoi lopulta puhelusta. Toni oli sanaton. Meillä ei ollut aavistustakaan mitä tämän jutun takia vielä tulisimme kestämään ja kokemaan. Varmaa oli vain se, että kukaan meistä ei ollut turvassa. Kaiken muun lisäksi oli selvää, että Jehun ja minun välillä oli taas vihamielistä kitkaa. Se tulehdutti koko porukan välejä. Kävelin olohuoneeseen, jotta pääsin erilleen muusta porukasta. Ryan tosin liittyi seuraani. En häätänyt häntä pois.
- Miten kaikki voi parissa päivässä mennä näin pahasti päin p’rsettä?
En tiedä ajattelinko ääneen vai odotinko vain vastausta. Ryan kohautti olkapäitään pää painoksissa. Hän istuutui sohvalle viereeni. Nojasin miehen olkapäähän ja otin häntä kädestä kiinni.
- Ryan…
Aloitin vaikeroiden. Ryan kuunteli sanomatta sanaakaan.
- Mitä jos kaikki päättyykin tämän jälkeen..?
Kysyin huolestuneena. Ryan kääntyi katsomaan minua ja minä häntä.
- Vaikka olisikin, haluan sinun olevan silloin omani. Susan, haluan että kuljet vierelläni loppuun saakka.
- Tarkoitatko..?
Ryan nyökkäsi minulle. Olin ollut pitkään epävarma kaikesta, mutta Ryanin kanssa seurustelu parantaisi ehkä asioita. Olisin ainakin varma siitä, että minulla oli kokoajan turvanani joku, johon pystyin luottamaan täysin. Ryan oli vähäsanainen. Hän sanoi vain sen mikä oli välttämätöntä. Tietenkin hieman tilanteesta riippuen. En tosiaan tiedä mitä Rasmus ja hänen… Käskyläisensä halusivat Ryanista, mutta uskoin hänen selviävän.
Toni oli pitkin päivää kovin vaitonainen. Enkä tiennyt pitäisikö häneltä kysyä vointia vai olla vaiti. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti parhaalta. Istuin yksin tuumailen asioita rannalla. Oliko fiksua laskea Ryan yksin lähtemään? Ehkä ei, mutta mitä jos joku lähtisi mukaan, joku ehkä menettäisi taas henkensä, kuten Sergei tai Lare aikanaan… En uskaltanut katsoa kelloa. Aika suorastaan syöksyi kohti 18.00. Ryanin olisi pian tarkoitus lähteä matkaan. Satamaan ei ollut pitkä matka.
- Minun on parasta lähteä, etten ainakaan myöhästy.
Säikähdin suunnattomasti, kun Ryan oli ilmestynyt selkäni taakse ja alkanut puhumaan. Pongahdin ylös maasta ja katselin hetken komeaa miestäni. Päädyin lopulta halaamaan ja suutelemaan häntä itkun sekaisen tuherruksen seasta. Ryan halasi minua voimakkaalla, mutta silti hellällä otteella.
- Lupaan palata elävänä. En tiedä milloin, mutta palaan.
Luotin hänen sanaansa, vaikka tässä asiassa tuskin hänen oma mielipiteensä hirveästi vaikutti. Ryan poistui pihasta. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä ja huutaa, mutta ei, en voinut. Astelin vain sisälle laskemaan minuutteja. Rojahdin jälleen olohuoneen sohvalle. Jehu oli jo istumassa lepotuolissa kun minä saavuin paikalle. Kohottauduin hieman ylemmäs, jotta näin hänet kunnolla. Jehukin kääntyi katsomaan minua.
- Muistatko mistä tämä kaikki alkoi?
Nyökkäsin, vaikka en halunnut edes muistella sitä hetkeä. Jehu naurahti.
- Tilanne on sama. Olet pakon edestä Ryanin kanssa.
En voinut sietää Jehun piikittelyä, mutta yritin unohtaa asian ja päästää sanat toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.
- Tiedät vain että tulevaisuutesi on turvattu, kun roikut jonkun perässä puoliväkisin.
- Nyt riittää!
Huusin ja hyppäsin sohvalle seisomaan. Pulssini kiihtyi varmaan saman tien kahteensataan. Loikkasin alas sohvalta ja marssin Jehun luo, joka uhkaavasti nousi seisomaan minua vastaan. Läväytin Jehua kämmenellä poskelle. Jehun pää kääntyi sen mukana toiseen suuntaan. Hänen kasvoillaan paistoi ja suorastaan poltteli viha. Mies tarttui ranteistani kiinni. Aloin riuhtoa itseäni irti hänen otteestaan ja yritin potkaista häntä.
- Lopettakaa! Nyt HETI!
Tonin ääni keskeytti meidät. Toni tuli kiskomaan minut irti Jehusta ja Romeo Jehun minusta. Toni piti ranteeni itse selkäni takana ja pakotti polvilleen.
- Koeta nyt hyvä nainen rauhottua.
- Jehu alotti! Älä sinä estele!
Huusin vihaisesti Tonille vasta lauseen. Mies ei hellittäisi otettaan ennen kuin olisin rauhoittunut. Siinä kestikin aikaa, mutta ei hän vain luovuttanut. Olin polvillani lattialla Tonin otteessa, joka todellakin taisteli pitääkseen minut siinä asennossa. Jehu oli raivostuttava. Joko mustasukkainen, tai sitten hänestä oli tulossa taas sama vanha kusipää, kuin mitä hän aiemmin oli. Kun lopulta taivuin Tonin tahtoon ja olin taas oma itseni, hän laski irti ja taputti olkapäätäni.
- Anna olla viimenen kerta kun ajat Susanin tähän pisteeseen.
Toni murahti Jehulle vihaisesti. Katsoin itsekin häntä kulmien alta ja nousin ylös lattialta. Romeo oli hellittänyt otteensa heti kun Jehu oli jäänyt hölmönä tuijottamaan reaktiotani. En edes tajunnut, että kello oli yli kuuden illalla. Menin istumaan puhelimen luo ja tuijotin sitä hermostuneena. Toni alkoi myös olla hieman levoton.
Odotin ja odotin… Että jotain tapahtuisi. Puhelin soisi ja kuulisin seuraavan ohjeen. Puoli tuntia oli kulunut, kun puhelin soi. Vastasin siihen oitis.
- Hei, Susan. Toivottavasti olet kaivannut minua.
Viimein se oli Rasmus. Olin aikeissa sanoa jotain, mutta en vain saanut ääntä.
- Olet varmaan sanaton. Minäkin olen omalla tavallani. Haluat varmaan kuulla hyvät uutiset. Ryan on kunnossa.
- Miksi halusitte hänet?
Oli ensimmäinen lauseeni Rasmukselle. Käteni tärisivät koko ajan.
- Viimeinen ongelma pois tieltämme, jotta tavoitamme kohteemme. Sinut.
Rasmus nauroi puhelimeen. Tietenkin. He halusivat vain Ryanin vahvimpana pois tieltä, koska muista ei olisi vastusta. Koko joukko oli kerääntynyt ympärilleni puhelimen äärelle.
- Mitä helvettiä sinä haluat? Tai mitä sinun päässäsi ylipäätään liikkuu? Tajuatko mitä tapahtuu kun jäät tästä kiinni!
Huusin vihaisesti puhelimeen. Toni nappasi minua äkisti olkapäästä, kuin varoittaakseen jostakin.
- Mhahaa. Luuletko että jään kiinni, olen perillä kaikista tekemisistänne. Olen askeleen teitä edellä kokoajan. En anna sinulle enää mahdollisuuksia, enkä vaihtoehtoja.
Olin tekemisissä mielipuolen kanssa. Kylmät väreet kulkivat selässäni. En vastannut Rasmukselle.
- Sinä olet seuraava. Tulet myöskin satamaan. Vaikka jo tunnin päästä.
Olin pitkään vaiti. Mietin oliko mitään vaihtoehtoa, jonka kanssa nyt pelaisin, mutta ei, en keksinyt yhtäkään.
- Hyvä on.
Vastasin lopulta ja Rasmus sulki puhelun. Ilta hämärtyi. Minun olisi oltava satamassa kahdeksan aikaan.
- Tää ei nyt hyvältä näytä.
Romeo tuumasi ja vilkaisi porukkaan. Toni pyöräytti päätään ja Jehu näytti taas yhtä tympeältä kuin aiemmin.
- Jos Susania ei ois, niin ei meilläkään olis nyt tälläsiä ongelmia.
Jehu tuhahti. Olin nostamassa kättäni häntä vastaan, mutta Toni nappasi ranteestani kiinni.
- Ja Jehu, sinä pidät pääsi kiinni. Luulisi sinun miettivän asioita vähän pidemmälle. Sinä olit ensimmäinen, joka riisti Susanin vapauden. Sinä sotkit hänet alun perin tähän, joten ole vaiti.
Toni puolusti minua kieltämättä oikealla hetkellä. Jehukin näytti jopa hieman vaikealta sanojen takia. Olisin hyvin voinut heittää herjauksen vastaan, mutta koska Jehu vaikeni, oli minunkin hyvä olla. Toisaalta olisi hyvä selvitellä hieman tätä sotkua.
- Jehu, puhutaan.
Sanoin nopeasti. Toni laski otteensa ja antoi minun mennä. Jehu nyökkäsi epävarmasti minulle. Toni ja Romeo poistuivat luotamme, jotta saimme olla rauhassa.
Istuuduin olohuoneen sohvalle ja tuijotin Jehua vihaisesti kulmien alta tämän seilatessa edes takaisin telkkarin edustalla.
- Lopeta tuo ravaaminen. Minä hitto sinuun on mennyt?
Kysyin hieman tenttaavaan äänensävyyn.
- En minä tiedä, kai tämä tilanne vain pistää pasmat sekaisin.
- Pelkuri. Käyttäytyisit kuten muutkin etkä syyttelisi muita.
Jehun hermo petti, taas. Hän asteli luokseni, kaatoi minut sohvalle ja piteli ranteeni sohvaa vasten.
- Tilanne olisi ennallaan, jos et olisi aikanaan ruennut puhumaan Rasmuksen linnaan passituksesta.
Jehu aloitti vihaisesti.
- Niin ja olisin yhä jonkun luona en omasta tahdostani! Sitäkö sinä olisit toivonut. Jos koko totuus olisi poliisin tiedossa, te kaikki istuisitte nyt kakkua.
Puhahdin ja yritin hyökätä Jehua kohti, mutta turhaan.
- Se olisi ollut sinun viimeinen virheeni nainen. Olisit varmasti päässyt hengestäni.
Naurahdin vain Jehun kommentille.
- Olisin nyt vapaa kaikesta tästä pelistä jos olisin toiminut lain mukaan oikein, mutta täällä on vielä ihmisiä, joista välitän, heidän henkeään en aseta vaaraan tai vankilaan.
Jehu vaikeni pitkäksi aikaa. Olin äärimmäisen lojaali niille, jotka kohtelivat minua tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Olin yhä Jehun otteessa sohvalla. Mies selvästi kehitti jotain lausetta päähänsä, muttei koskaan saanut sitä ulos. Lopulta hän nousi pois luotani ja asteli ikkunan luo.
- Onko sinulla aavistustakaan, kuka sinulla tänään on vastassasi?
Jehu kysyi. Näytin varmaan hölmöltä siinä kohtaan.
- Tiedän kyllä. Rasmus. Mies joka raiskasi minut, tappoi kaksi ystävääni ja riisti vapauteni ja oli siinä samassa rytäkässä tappaa minutkin.
Jehu kääntyi katsomaan minua, muttei sanonut mitään. En ymmärtänyt itsekään miksi puhuin niin suoraan ja rauhallisesti.
- Mutta takaan, että Rasmus ei minua omista. Mitä vähemmän häntä tottelen, sitä todennäköisemmin hän jossain välissä luovuttaa.
- Tai päättää päiväsi. Muista, että vastassasi on ihan oikeasti nyt mielipuoli.
Jehu muistutti, vaikka olin täysin perillä asiasta. Tiesin kuitenkin sen, että viimeinen asia minkä tulisin tekemään, olisi Rasmuksen käskyjen totteleminen. Tekisin hänen elämästään niin hankalaa, että hän saa tuntea sen nahoissaan.
Kello tuli lähemmäs kahdeksan. Seisoimme koko porukka ulkona. Näytti varmaan fiksulta, olin kaikkia muita lyhyempi.
- Onnea matkaan.
Toni toivotti, käännyin kuitenkin vain Romeon puoleen sillä hetkellä ja halasin häntä. Sain vastaan samanlaisen halauksen.
- Me keksimme jotain kyllä.
Hänen sanansa lohdutti, vaikkakin vain vähän. Irtaannuin Romeosta ja lähdin kohti satamaa.
Satamaan oli tosiaan lyhyt matka. Asuimme valmiiksi meren rannalla. En tiennyt missä päin satamaa minun piti odottaa. Koko paikka oli aivan autio. Ilma oli sen verran viileä, vaikka kesä oli hyvää vauhtia tulossa. Seisoin jonkun laiturin nokassa kasvot merelle päin ja odotin. En kuullut mitään ääntä. Vain tuulen, joka hiljaa puhalsi kasvoilleni ja sai hiukseni lainehtimaan.
- Viimeinkin.
Kuulin äänen takaani. Tunnistin sen heti. Vältin menemästä paniikkiin vaikka Rasmus seisoi aivan takanani. Käännyin hitaasti ympäri. Hän ei ollut muuttunut lainkaan. En edes tervehtinyt häntä. Seisoin vain tyynen rauhallisesti hänen edessään.
***
- Auto odottaa tuossa vähän matkan päässä. Mennäänpä.
En hievahtanutkaan.
- En lähde mukaasi. Halusit vain että tulen satamaan, siihen suostuin.
Rasmus hymähti minulle.
- Minulla oli pieni aavistukseni tähän. Ei huolta, kuten saatoit olettaa, en todellakaan tullut yksin.
Pian laiturille ilmaantui Rasmuksen lisäksi Atte, jonka muistan edelliseltä näkemiseltä. Sekä uudet kasvot, mutta tutut Tv:n kautta. Hänen täytyi olla Alex. Siinä tilanteessa rupesin miettimään, oliko kylmään veteen hyppääminen parempi vaihtoehto kuin he. Alexilla oli pilkettä silmäkulmassa, Atella taas sama tuttu peloton ilme kasvoilla.
- Suosiolla tai väkisin. Saat oikein itse valita. Olen tänään hyvällä tuulella.
Jos nuo vaihtoehdot olivat Rasmuksen hyväntuulisuutta, en halunnut nähdä pahaa päivää. Koska en vastannut, Rasmus vilkaisi Alexin suuntaan ja nyökkäsi minua kohti. Alex otti ripeät askeleet luokseni, enkä tajunnut sen enempää miettiä pakomatkaa, kun mies jo kiskoi käteni selkäni taakse ja sitoi ne köydellä yhteen. Alexilla ei ollut lainkaan vaikeuksia pidellä minua. Hänen kroppansa oli verrattavissa Ryaniin.
- Ja ettet saa päähäsi rueta huutamaan..
Rasmus laittoi huivin suuhuni ja sitoi sen tuttuun tapaan niskani taakse. Olin ollut tässä tilanteessa aiemminkin, paikka vain oli silloin eri.
- Mennään.
Rasmus sanoi, jonka jälkeen kävin tyynesti istumaan laiturille.
- Ei auta, Alex kanna se.
Heittäydyin aivan veteläksi laiturille, minut oli varmasti hankala nostaa vaikka olin suht’ kevyt. Lopulta Alex sai minut nostettua olkapäälleen ja kantoi minut ongelmitta punaisen ford mondeon luo, joka varmasti seisoi aiemmin pihassamme. Rimpuilin ja tein miehen tilanteesta hankalaa. Alexin molemmat käsivarret olivat todellakin tatuoitu täyteen. Olihan se omalla tavalla siistin näköistä, mutta en nyt jaksanut enempää kiinnittää huomiota siihen.
- Susan kuule, multa alkaa nyt loppua taas huumorintaju sun kanssa kesken. Lopeta se rimpuilu jos haluat nähdä Ryanin hengissä.
Säpsähdin Rasmuksen lausetta ja hillitsin hieman itseäni. Alex laski minut seisomaan auton vierelle. Atte meni jo istumaan takapenkille. Rasmus piti ovea auki ja käski minut kyytiin. Ajattelin aluksi heittäytyä hankalaksi, mutta jos Rasmus uhkaisi Ryanin hengellä, oli minun toteltava. Istuin autoon Aten viereen. Alex istui toiselle puolelleni. Rasmus istui pelkääjän paikalle, ja vasta siinä vaiheessa näin auton kuskin.
- Aki!
Huusin järkyttyneenä. Olin hyökkäämässä täydellä voimalla miehen kimppuun, mutta mihin minä pääsisin kädet sidottuna. Sitä paitsi Alex otti hupparistani kiinni ja kiskaisi takaisin istumaan. Potkin sekä Attea, että Alexia. Toisella heistä petti hermo.
- Ja nyt jumalauta jos se riekkuminen ei lopu. Pysähdyin niille sijoilleni, kun Alex nosti pistoolin leukani alle.
Rasmus ei välittänyt yhtään mitään vaan keskusteli jotakin Akin kanssa.
- Alex, rauhotu vähän, ei se noin paha sentään ole.
Atte naurahti vierestä. Olin hämmentynyt. Aki oli viimeksi paennut paikalta kun Rasmus vangittiin. Ja Atte oli kääntänyt selän Rasmuksen tekosille. Mitä tämä nyt oli? Epävarmuus pulppusi sisälläni. En edes kiinnittänyt huomiota mihin ajoille. Alex laski lopulta aseensa ja hymähti minulle.
- Susan on lähtenyt leikkimään kyllä ihan väärien poikien kanssa.
Rasmus naurahti suorastaan mielipuolisesti.
- Ainiin, Susan. Alex on heikkona punapäihin. Vähän turhankin tunkeilevasti.
Rasmus jatkoi. Alex vain hymähti. Alexhan oli ollut Rasmuksen ns. sellikaveri. Muistaakseni tuomittu ainakin raiskauksista ja… Niin… Raiskauksista. Nielaisuni kuuli varmasti jokainen autossa istuva. Istuin loppumatkan vaiti ja rauhallisesti. Tuijtoin vain edessämme kulkevaa tietä ja viliseviä puita. Vartin maatieajon jälkeen käännyimme jollekin pikkutielle. Nyt olimme todellakin keskellä ei mitään. Puut olivat kasvaneet korkeiksi, osa kuollutkin. Nurmi kasvoi kovaa vauhtia tien pientareilla. Tie vaikutti kovin sokkeloiselta. Pienempiä teitä kääntyi milloin minnekin. En enää tiennyt lainkaan missä olimme. Lopulta auto pysähtyi. Rasmus ja Aki nousivat ensimmäisenä pois kyydistä. Sitten nousi Atte, joka jäi odottamaan ovelle. Alex tuuppasi minua hieman, jotta siirtyisin.
- Lakkaa tönimästä, ymmärrän kyllä puhettakin. Tiuskaisin ja polkaisin jalallani miehen jalkaterää ja pakenin autosta. Kuulin perässäni järjetöntä kiroilua. Alex nousi autosta ja asteli heti luokseni tarraten samalla hupparini liepeisiin.
- Kokeilepa onneasi vielä! Kokeile! Noh!
Alex oli erittäin herkästi räjähtävää soritta. Rasmus laski käden miehen olkapäälle.
- Rauhotu, pääset varmasti vielä nauttimaan.
Mies naurahti ja lähti kävelemään kohti polkua, joka vietti rinnettä alas. En tiedä miksi auto jätettiin tähän, mutta eihän asia varmaan minulle kuulunut.
Porukka seurasi Rasmusta, myös minä. Olimme astelleen mäen varmaan puoleen väliin. En nähnyt mitä tiheän metsikön takana oli.
- Haistakaa v’ttu. En kyllä kävele enää metriäkään kädet sidottuna.
Alex tuli perässäni viimeisenä. Hän kaatoi minut nopeasti maahan vatsalleen. Hän painoi kasvojani hiekkaan.
- Montako kertaa sulle tästä pitää sanoa! Lopeta se niskurointi.
Alex kiskaisi minut ylös naruista, jotka olivat käsissäni kiinni ja raahasi perässään mäen loppuun. En halunnut että persukseni olisi verillä tämän takia, joten tallasin reipasta tahtia miehen perässä talon nurkille. Pääsimme viimein pois metsästä. Edessäni avautui valtava piha, jossa oli talo, varmasti hylätty. Tai oli siihen asti kun Rasmus otti sen piilopaikakseen. Pihalla oli myös jokin aitan tapainen ja varmaankin kellari. Päättelin kellarin vain siitä, että pihan laidalla oli tönö, jonka ovi ei oikeastaan näyttänyt johtavan kuin maan alle. Alex antoi minun jopa hetken hämmästellä paikkaa.
- Missä hitossa me ollaan?
Kysyin hämmentyneesti. Rasmus naurahti.
- No ulkona.
En voinut kuin huokaista hänen näsäviisaudelleen.
- Mennäänpä sisälle.
Rasmus jatkoi ja vilkaisi Alexiin. Alex taas minuun. Ymmärsin sanomattakin. Kävelin Alexin edellä taloon, muut menivät minunkin edelläni. Aina kun vain pystyin, loin vihaisen katseen Akiin. Hän ei kyllä siitä hirveästi välittänyt.
- Noh, missä Ryan on?
Kysyin hieman vihaisesti kun pääsimme eteiseen. Kukaan ei vastannut mitään.
- Avaisko joku nää tennarien nauhat kun en nyt ite pysty?
Kysyin rauhallisesti ja vilkaisin toiveikkaasti Alexiin. Alex polvistui eteeni ja kiskaisi ensimmäisen kengän nauhan auki. En sen enempää aikaillut, vaan potkaisin polvellani Alexia kasvoihin. Sen olisi jopa saattanut arvata, joten en tiedä miksi Alex vaivautui avaamaan kenkäni. Hän ei hetkeen katsonut minuun. Naurahdin. Rasmus otti tiukan otteen hiuksistani ja pakotti polvilleen lattialle. Taistelin vastaan, jotta todellakin pysyisin polvillani, enkä kaatuisi naamalleen.
- Voit tehdä tästä ihan kuinka vaikeaa haluat, mutta me maksamme samalla mitalla takaisin, muista se.
Rasmus kiristi otettaan entisestään. En päästänyt pihaustakaan, vaikka se sattui. Aivan vietävästi. Alex kääntyi katsomaan minua. Hänen huulestaan tuli aika vuolaasti verta. Hupsista. Sen sijaan, että hän olisi suuttunut, hän avasi oven ja näin yllättävän upean sisustuksen ulkokuoreen nähden. Taloa oli rempattu varmasti monelta puolelta. Yllätyksekseni Ryan tuli minua vastaan.
- Ryan! Miten sinä…?
- Olet vapaasti? Niinkö?
Alex jatkoi lausettani.
- Mitä oletat? Ryan tietää tämän pelin säännöt. Kun menetettävä panos olet sinä, ei ole paljon varaa niskuroida. Ei tarvitse huolehtia, Ryan kertoi kaiken, jotta säästäisi ystävänsä hengen.
Alex nauroi. Eli Ryan oli kertonut väleistämme ja pelastanut sillä Romeon nahan. En tiennyt mitä ajatella. Ryan oli hieno ystävä. Korvaamaton.
- Mutta yhtä asiaa hän ei kertonut.. Kuka alun perin hälytti pelastuspartion paikalle sinä iltana kun olin viimein vähällä saada sinut hengiltä?
Rasmus kysyi ja nielaisin taas äänekkäästi. Ryan vilkaisi minua painostavasti.
- Älä huoli, tapoit sen henkilön jo.
Sanoin lopulta. Rasmus näytti hieman hämmentyneeltä, toisaalta aika tyytyväiseltä.
- Päästä se.
Rasmus sanoi ja Alex irrotti vastahakoisesti siteet käsistäni. Pääsin vapauteen ja syöksyin Ryanin luo tätä halaamaan. Mies halasi minua takaisin ja piti otteessaan kuin suojellen. Saatoin nähdä hänen vihamielisen ilmeensä kokoajan hänen tuijottaessaan porukkaa, erityisesti Akia. Tässä hommassa ei enää ollut järjen häivää. Elin oikeasti keskellä painajaista. Mutta yksi asia meni kyllä yli ymmärrykseni… Miksi he halusivat Ryanin pois tieltä, jos he kerta toivat hänet tänne?
Minut päästettiin erilliseen huoneeseen Ryanin kanssa. Huoneessa oli yksi sänky, yhden nukuttava, mutta mahtuisimme siihen varmasti molemmat. Peränurkassa oli kirjoituspöytä ja yksi tuoli. Siinäpä kaikki sen huoneen sisältö taisi ollakin. Istuin sängyn reunalle.
- Mitä tämä nyt on? Sinut haluttiin pois tieltä. Mutta miksi?
- He olettavat, että minut voi yhä kääntää Tonia vastaan. Rasmus on sitä mieltä. Rasmuksen aikeena ei ole vain pitää sinua itsellään vaan tuhota koko muu porukka. Näytän sinulle jotain, jos jäämme tänne joskus kahden kokonaan.
Olin kovin huolestunut Ryanin puhetyylistä. Ja mitä hän halusi näyttää?
- En aio olla täällä kovin pitkään.
Sanoin vihaisesti ja polkaisin jalkaani uhmakkaasti.
- Älä höpötä. Ei tässä ole paljon varaa tehdä ohareita.
Ryan tuumaili. Nousin sängyltä ylös ja katsoin hieman uhkaavasti Ryania. Minulla oli pasmat totaalisesti sekaisin kaiken tämän takia. Otin pari askelta häntä kohden, mutta ilmeeni muuttui samalla taas normaaliksi. Ryan ohjasi minut varovasti seinää vasten, nosti käteni ranteista pidellen siihen myös ja painautui itsekin minua vasten. Tunsin hänen lämpönsä. Hänen koko kehonsa tuntui niin oikealta ja luotettavalta. Mies suuteli minua hellästi, muttei antanut minulle oikeutta koskea häneen käsilläni. Se oli aika kiihottavaa. Havahduin jonkun rykäisyyn ovella. Ryan ei silti siirtynyt minusta kauemmas.
- En kai vain keskeyttänyt?
Alex kysyi virnuillen. Huokaisin hieman vihaisesti, mutten sanonut mitään.
- No et tietenkään. Mitä asiaa?
Ryan tuhahti myös vihaisesti. Alex näytti hieman vaikealta hetken.
- Rasmuksella olis vähän asiaa. Ja Akilla.
Kun kuulin sanan Aki, riuhtaisin itseni Ryanin otteesta irti ja hyökkäsin Alexia kohti. Ryan kerkesi ottaa minut kuitenkin vyötäröstä kiinni. Hänellä ei ollut taaskaan mitään ongelmaa pidellä minua. Noloa. Alex olisi varmasti käyttänyt voimakeinoja, jos Ryan ei olisi ollut näkemässä. Olin hyvin onnellinen, että en ollut yksin tämän porukan kanssa. Alex väistyi ovelta ja laski meidät menemään. Ryan löysäsi otteensa. Loin ovella Alexiin niin murhaavan katseen, että mies jopa käänsi katseensa minusta pois.
Pääsimme niin sanotun keittiön puolelle. En tiedä oliko se koko ajan ollut keittiö, mutta nyt se oli ihan siisti. Aika pieni, mutta toimiva. Siellä oli hella ja tiskiallas, kaapisto ja työtasot. Pöydän ääressä istui kyllä Akin ja Rasmuksen lisäksi Atte. Alex jäi jostain syystä ovelle seisomaan kun asetuimme istumaan. Rasmus vilkaisi Akiin.
- Susan, tein elämäni sopimuksen Rasmuksen kanssa, jonka takia toivon, että et tee tästä kovin hankalaa.
En vastannut. Tuijotin vain.
- Ja tuota… Ihan ettei jää vaivaamaan, minä otin kuvat Rasmukselle. Minua ei kiinnosta mihin hän niitä tarvitsee, teen vain työni.
- Haista v’ttu.
Sanoin tyynesti. Aki ei reagoinut.
- Mikä voi olla niin h’lvetin hyvä diili, että voit heittää menemään viimeisetkin kunnian rippeesi.
- Sain velkani anteeksi, ja turvapaikan.
En voinut uskoa korviani.
- Uskotko Rasmuksen ihan hyvää hyvyyttään vaan antavan kaiken anteeksi? Tuollaisen tyypin kanssa pelleily vie sinut vain pahempiin ongelmiin. Varoitan sinua!
Huusin jo lauseeni. Rasmuksen hermo petti. Mies kiskaisi pöydän kevyesti pystyyn ja heitti sen suorastaan sivuun ja nosti minut hupparin liepeistä ylös tuolista. Ryan aikoi tehdä selvästi vastarintaa, mutta Alex hyökkäsi väliin. Hän työnsi Ryanin väkivallalla seinään selkä edellä ja nosti aseen nyt tämän leuan alle. Ryan rauhoittui, mutta ei näyttänyt lainkaan pelokkaalta tai epäilevältä. Rasmus nosti minut kevyesti ylös maasta seinää vasten Ryanin viereen. Jalkani ihan totta vie olivat ilmassa. En ollut nähnyt Rasmuksen hupparin alle, mutta tästä saattoi päätellä, että hän oli treenannut ja paljon. Pidin mieheen koko ajan katsekontaktin.
- Sinuna varoisin ärsyttämästä minua tai ketään muutakaan tästä porukasta. Jos yrität käännyttää Akia tai jotakuta muuta, olet siitä itse vastuussa. Revin raajasi irti yksi kerrallaan, jos et opi varomaan.
- Niin varmaan.
Sanoin lähes vaiti. Rasmus irrotti toisen kätensä rinnuksistani ja läväytti avokämmenellä poskelleni. Pääni kääntyi lyönnin tahdissa ja hiukset lennähtivät kasvoilleni osittain. En itkenyt. En vaivautunut. En edes säikähtänyt tai yllättynyt reaktiosta. Ryan olisi voinut pelkällä katseellaan teurastaa Rasmuksen. Alex ei hellittänyt hänestä otetta.
- Sinun olisi nyt parempi alkaa toimia minun tahtiani. Ja katso minuun kun puhun sinulle.
Rasmus murahti. Käännyin katsomaan häntä.
- Takaan sinulle, että vaikka pitäisit minut täällä lopun ikääni, en koskaan luovu henkisestä vapaudestani. Taistelen viimeiseen hengen vetoon, takaan sen.
***
Rasmus piti tiiviisti katseensa minussa. Lopulta hän päästi otteensa, jalkani pettivät kun ne osuivat lattiaan. Ja samalla Rasmus löi nyrkkinsä seinään, joka suorastaan sujahti siitä lävitse. Olisin voinut vannoa, että Alexkin pidätti hengitystään hetken. Minä en vaivautunut. Olin vain onnellinen, että jalat pettivät. Rasmus katsoi minua yläviistosta, kun istuin lattialla.
- Alex, vie se ulos.
Rasmuksen käskyihin vastattiin nopeasti. Alex laski saman tien Ryanin irti ja kiskaisi minut hiuksista ylös lattialta.
- Lopeta! Sattuu!
Kivahdin vihaisesti. Ja mitä hittoa minä ulkona tekisin?
Ryan vilkaisi Rasmusta, mutta sen sijaan, että tämä olisi mennyt käsirysyyn asti, Ryan sai vastauksena vain vihaisen mulkaisun. Olisin voinut vannoa Ryanin katseen haasteena, johon Rasmus vain ei vastannut. Rasmus asteli edeltä, kun Alex talutti minua ulos. Kaiken varalta mies turvautui aseeseensa ja piti sitä ohimollani. Pelko sai minut tottelemaan.
Pääsimme ulos. Alex laski otteensa.
- Noh, juokse. Minkä raajan haluat menettää ensimmäisenä?
Rasmus kysyi rauhallisesti ja kiskaisi Alexin kädestä aseen. Tiesin, että jos nyt lähtisin, jälki olisi rumaa. Käänsin selkäni Rasmukselle ja nostin käteni pääni päälle antautuvasti. Rasmus asteli hyväksyvästi luokseni ja antoi suukon kaulalle.
- Laske kädet.
Laskin ne käskystä. En tiedä pidättelinkö kyyneleitä. Kenties. Tunteeni olivat niin sekaisin.
- Jos käyttäydyt hyvin, saat kulkea vapaasti. Jos taas temppuilet, saat tuntea sen nahoissasi.
Rasmus puhui rauhallisesti.
- Kiristämällä en voi olla onnellinen.
Sanoin uhmaamatta miestä.
- Kuka siitä on puhunut? En kaapannut sinua tänne jotta olisit onnellinen, vaan että kärsisit viimeiseen asti.
Siinäkö se? Rasmus saisi vastuksen jota ei ihan äkkiä unohtaisi. Jos minä kärsin, hänkin kärsii. Tilit on tasattava. Ja suunnitelma keksittävä, miten saisin Rasmuksen takaisin sinne minne hän kuului. En pelännyt vain itseni puolesta, vaan myös Ryanin… Romeon… Entä muut sivulliset ja viattomat? Mitä jos joku täysin tuntematon eksyisi tänne?
- Olet käyttäytynyt sen verran huonosti tämän päivän nimissä, että nukut yösi aitassa.
Vilkaisin Rasmusta epäuskoisesti.
- Laita se kiinni.
Alex totteli välittömästi käskyn ja sitoi käteni tuttuun tapaan selän taakse.
- Ja ettet saisi päähäsi huudella apua…
Rasmus laittoi ilmastointiteipin palan suuni eteen. En voinut enää sanoa vastaväitteitä. Alex talutti minut aitan ovelle. Rakennus oli suht iso ja ovia oli vain kaksi, joten eiköhän siellä ollut tilaa ihan kiitettävästi. Rasmus avasi oikeanpuoleisen oven. Alex tuuppasi minut sinne.
- Haluatko pitää yöllä hauskaa?
Kuulin Rasmuksen kysyvät Alexilta. Alex vain naurahti ja katsoi minua pilkesilmäkulmassa. Istuin lattialla kädet sidottuna. Aitan huoneessa oli isohko sänky ja jonkin matkan päässä lipasto, jonka päällä oli tv. Rasmus katosi paikalta ja Alex jäi kanssani aittaan. Mies lukitsi oven ja sujautti avaimen takataskuunsa. Sen pitäisin kyllä mielessäni. Alex istui sängyn reunalle ja tuijotti minua, vaikka olin selkä häneen päin. Vilkaisin olkani yli häntä, mutten sanonut mitään, en voinut. Minulla oli siteet ranteissa ja teippi suun edessä. Hyväksyin sen. Mietin miten tästä tilanteesta koskaan selviäisin. Oli hyvin arvattavaa, että Alexilla oli vain yksi asia mielessään. Yllätyksekseni mies irrotti teipin suultani. Nopea kiskaisu kirpaisi kyllä, mutta paljon vähemmän, kuin olisi olettanut. En aikonut silti sanoa sanaakaan. Suorastaan vain mökötin.
Kului useita minuutteja. Minua ahdisti suunnattomasti, että Alex istui vain sängyllä sanomatta mitään ja tuijotti selkääni. En tiedä, tunsiko Alex olonsa epävarmaksi, sillä hän ei edes yrittänyt koskea minuun pitkään aikaan. En antaisi hänelle mahdollisuuttakaan koskea jos se oli minusta kiinni. Tv pauhasi taustalla. Tajusin sen oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun etsintäkuulutetuista tuli taas puhe.
”…Kaksikon liikkeistä ei ole mitään havaintoja. Poliisi etsii yhä heidän piilopaikkaansa..”
Huokaisin hiljaa. Alex näytti tyytyväiseltä.
- Tämä menee juuri niin loistavasti, kuin oli tarkoituskin.
Alex sanoi lopulta. Käännyin taas katsomaan häntä. Nousi hankalasti ylös maasta kädet sidottuina.
- Jäätte varmasti kiinni. Tavalla tai toisella, mutta jäätte.
Sanoin vihaisesti ja otin askeleen miestä kohti. Alex nousi minua vastaan ja katsoi pitkän aikaa sanomatta taaskaan sanaakaan.
- Me emme jää kiinni. Usko pois.
Alex ohjasi minut sängylle istumaan ja irrotti käsistäni siteet. Nojasin käsillä sänkyyn. Alex laskeutui hieman lähemmäs ja kaatoi minut sängylle selälleen. En vieläkään sanonut mitään. Tiesin kyllä, mitä hän halusi, mutta en lähtisi siihen mukaan. En vapaaehtoisesti.
***
Alex hipaisi kylkeäni. Olin herkkä kutiamaan, joten säpsähdin hieman.
- Alex. Minä en lähde tähän. Jos haluat taas uuden raiskauksen mustalle listallesi, tee mitä haluat. Jos haluat joskus pois tästä kierteestä, olet viisas ja lopetat hyvän sään aikaan.
Sanahdin hieman vihaisesti ja katsoin miestä pitkään. Alex ei alkuun näyttänyt lainkaan kiinnostuneelta sanoistani, kuitenkin hänen ilmeensä muuttui äkkiä. Hän siirtyi kauemmas ja katsoi seinälle hieman pelokkaan näköisenä. Vilkaisin siinä sängyssä maatessani seinälle, mutten nähnyt mitään. En tiennyt pitäisikö mieheltä kysyä mitään. Toisaalta aloin miettiä, miksi Alex oli nimenomaan vankimielisairaalassa eikä tavan sairaalassa. Oliko tässä nyt jotain taustalla. Alex siirtyi kauas minusta ja istuutui television viereen nurkkaan ja nojasi leualla polviinsa. En sanonut mitään, olinhan todellakin sanaton. Hyvähän tämä näin minulle oli, vaikka pieni huolen poikanen kasvoikin sisälläni. Olin kuitenkin vihainen yhä. Käänsin selkäni Alexille ja asetuin nukkumaan sängylle. En kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan. Mietin päivän tapahtumia ja sitä mitä Toni ja muut mahtoivat nyt suunnitella. Ajatuksien keskeltä vajosin lopulta uneen ja havahduin seuraavan kerran kun tunsin patjalla toisenkin ihmisen painon. Alex asettui selälleen sängylle vilkaisemattakaan minuun. Itse katsoin häntä epäuskoisesti jonkin aikaa, mutta käännyin lopulta takaisin selin häneen, kun en saanut mitään vastausta takaisin.
Kun heräsin aamulla taas, Alex oli jo lähtenyt ja laittanut oven kiinni. En tiennyt vielä oliko se lukossa. Istuin sängyllä tovin haukotellen ja venytellen. Kävelin lopulta ovelle ja kokeilin kahvaa. Se oli lukossa, kuten arvelinkin. En kuitenkaan vaivautunut huutamaan, vaan menin takaisin sänkyyn ja avasin tv:n ja katsoin sitä. Useampi tunti siinä varmasti vierähti. Pläräsin kanavia eri suuntiin vuoroin ja odotin ihmeen tapahtuvan. Lopulta ovi avautui ja minua vastassa olikin Ryan.
- Mitä ihmettä?
Kysyin hämilläni ja jäin odottamaan Ryanilta jotakin vastausta.
- Alex on ollut todella outo koko aamun. Jopa Rasmus vaikutti huolestuneelta.
Ryan kertoi ja mietin yhä eilistä. En halunnut puhua vielä asiasta Ryanin kanssa. Seurasin miestä ulos aitasta ja suoraan sisälle. Alex istui keittiössä. Pöytä oli taas paikallaan eilisen halon jäljiltä. Hän ei luonut vilkaisuakaan meihin.
- Susan!
Hitto että säikähdin kun kuulin Rasmuksen huudon. Kävelin äänen suuntaan ja kohtasinkin miehen astuessani keittiöstä ulos.
- Me emme voi lähteä täältä kaupunkiin, joten sinä haet Alexin lääkkeet.
- Apteekista?
Kysyin hämilläni. Rasmus huokaisi.
- Luuletko todella että voimme toimittaa nimikoidun reseptin johonkin? Menet Carlin luo.
Mietin hetken miksi nimi oli niin tuttu. Mies oli varmaan sama joka minulta silloin poisti luodin jalasta. Nyökkäsin. Nyt olisi varmasti tilaisuuteni!
- Ja ettet saa mitään fiksua päähäsi, Atte ja Aki lähtevät mukaasi.
Ja se siitä tilaisuudesta. Atte ja Aki eivät olleet etsintäkuulutettuja.
Muutaman minuutin kuluttua lähdimme jo Akin ja Aten kanssa tarpomaan tuskaisen jyrkkää ylämäkeä takaisin mondeon luo. Kesti siinä oma aikansa ennen kuin sinne asti pääsimme. Istuin takapenkille vaiti. Atte ajoi tällä kertaa ja Aki istui pelkääjän paikalla.
- Sinä menet Akin mukaan Carlille. Hänellä on haluamamme lääkkeet. Soitimme etukäteen ja ilmoitimme olevamme kiireisiä. Sanakin Rasmuksesta tai Alexista ja pääset köyden jatkeeksi. Lääkkeet tulevat olevinaan sinulle, joten sinä pyydät ne. Tiedäthän että Carl hoitaa työnsä pienessä varjossa.
Atte kertoi. En hetkeen sanonut mitään. Kunnes aloin miettimään taas tarkemmin.
- Niin mitä lääkkeitä me haemme?
Sain Atelta nopean, mutta vaikenevan vastauksen:
- Skitsofrenian.
Istuin kirjoituspöydän ääressä kynä kädessä ja tyhjä paperi edessäni. Kaksi pitkää vuotta on kulunut kaikesta siitä kamalasta, muistoja turmelevasta ajasta. Ystävien kuolema, vihollisten tuuri… Miten kaikki saattoi tapahtua niin nopeasti ja niin epäoikeudenmukaisesti. Olin yhä sinkku. Jehun jälkeen olin todella heikko. Kyllähän sitä silloin tällöin pääsi pitämään hauskaa, kun asui useamman miehen kanssa saman katon alla. Olimme soluttautuneet Tonin kämpille. Tarkoittaen minua, Tonia itseään, Ryania ja Romeota. Jehu vieraili luonamme päivittäin ja vietti toisinaan yönkin kämpillä. Oli kuitenkin täysin ymmärrettävää miksei hän pystynyt olemaan seurassamme kovin pitkään kerralla. Taikka ainakaan yötä päivää.
- Susan! Lähe uimaan.
Romeo asteli luokseni uimashortsit jalassa. Hän ei tämän parin vuoden aikana ollut muuttunut juuri mihinkään. Ei kyllä kukaan muukaan meistä. Samat tutut kasvot, ilmeet ja eleet. Olihan se hassua ajatella, että olin nyt 21 ja Romeo 23. Kaksi vuotta on pitkä aika.
- En tule nyt. Yritän kirjoittaa.
Romeo hymähti minulle.
- Niin, yrität.. Hyvin näyttää onnistuvan.
Vilkaisin olkani yli ja näytin kieltä Romeon sarkasmille. Mies nosti minut äkisti tuolilta ja nosti olalle. Kiljaisin säikähdyksestä ja naurahdin lopulta.
- Eiiiii! Ei keväällä! Vesi on kylmää!
- On se sinunkin aika heittää talviturkki.
Romeo naurahti ja juoksi kanssani veteen asti. Tottahan minä kastuin läpimäräksi. En ollut vihainen Romeolle. Hän osasi ilahduttaa. Vaikkakin kyseenalaisilla keinoilla.
Makasimme Romeon kanssa vieretysten rannalla. Siihen oli valeltu hiekkaa viime syksynä. Sekä rantaan, että veteen. Uiminen oli huomattavasti mukavampaa.
- Hieno ilta. Lämmintä.
Nyökkäsin vain vastauksena Romeolle. Vaatteeni olivat kuivaneet kevätauringossa. Olisi vain pari viikkoa virallisesti kesän alkuun. Odotin sitä. Siihen asti kaikki oli niin täydellistä, kuin siinä tilanteessa voi olla. Iltamme kuitenkin muuttui huonoilla uutisilla.
- Jehu tuli käymään.
Toni saapui luoksemme. Hän oli ihan yhtä upea kuin ennenkin. Samoin Ryan, joka saapui luoksemme kuullessaan Jehun tulosta.
- Terve…
Jehu tervehti apeasti, kun kohtasimme hänen katseensa.
- Mitä nyt?
Kysyin ja katsoin tiiviisti Jehua. Miehen katseesta paistoi huoli. Hän otti kainalostaan sanomalehden ja heitti sen hiekalle eteeni. Otsikko ”Mielenterveysvanki kateissa” – hätkähdytti minut saman tien.
- Onko se…?
Kysyin, mutta Jehu kohautti hartioitaan.
- Tiedän Rasmuksen päässeen ties mistä pinteestä. Ei olisi mikään ihme, jos se todellakin on hän…
Mies jatkoi ja rojahdin takaisin hiekalle makaamaan. Kirosin mielessäni uutista, mutta ajattelin sivuuttaa sen. Niin kauan, kuin nimi annettaisiin julki, ei meillä ollut syytä saada mitään halvausta. Koko porukka oli vaiti. Ryan oli ainoa, joka näytti huolettomalta. Toisaalta, hän oli meistä varmasti vahvin. Hänen kroppansa ei ollut muuttunut lainkaan. Ei ainakaan huonompaan suuntaan.
- Mitä mietit, Ryan?
Toni uteli ystävältään, mutta vastauksena oli hartioiden kohautus.
- En mitään. En usko sen olevan Rasmus. Odotetaan nyt kuitenkin lisätietoja. Eiköhän näistä yleensä nouse juttu telkkarinkin puolelle.
Ryan tuumasi ja istui itsekin hiekalle. Vilkuilin vuoroin kaikkia. Jos karannut vanki olisikin Rasmus, mitä hän etsisi? Miksi hän pakeni? Mietteeni laukkasivat villisti edes takaisin, enkä edes tajunnut, kun Toni puhutteli minua.
- No palasithan sinä sieltä kuusta. Pidetään kuitenkin varamme. Älä lähde yksin nyt vielä mihinkään.
Toni sanoi ja nyökkäsin epävarmasti. Muistan Rasmuksen ja minun viimeisen kohtaamisen… Veden alla. En voi sanoa, että hän olisi ollut terve silloin, mutta missä vaiheessa hänellä oikeasti napsahti, sitä en tiennyt.
- Mitä jos lähdetään täältä? Ulkomaille?
Ehdotin. Ajatus tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta.
- Kuule, saattaisi olla vähän epäilyttävä veto tähän väliin. Rasmuksen huumekontakteja etsitään yhä. En vain ymmärrä miten se mies ei vieläkään ole paljastanut meitä.
Jehu tuumaili ääneen. Pointti oli kyllä paikkaansa pitävä. Rasmuksella on ollut monta tilaisuutta. Häntä on varmasti tentattu monesti… Mistä on kyse?
Pitkän pohdinnan ja keskustelun jälkeen siirryimme kaikki sisälle. Minulle oli tehty Tonin luo oma huone. Tosin Romeo nukkui edelleen siellä kanssani. Se oi vain sisustettu enemmän minun tyylilläni ja sinne oli hankittu stereot. Sain kuunnella musiikkia kunnolla. Tv pauhasi olohuoneessa. Odotimme kaikki uutisia. Pitkien tuntien jälkeen ne lopulta tulivat…
”… Ja sitten koko maata koskeva tiedote. Viime yönä mielisairaalan vankilapuolelta on karannut 2 miestä. Toinen heistä on tuomittu useista raiskausyrityksistä, kahdesta kuolemantuottamuksesta ja kiduttamisesta elinkautiseen vankeuteen. Mies kantaa nimeä Alex Vanala.”
Siinä välissä huokaisin helpotuksesta.
”…Toisen vangin elinkautinen koostuu raiskauksista, kuolemantuottamuksesta, murhasta, vapauden riistosta ja tapon yrityksestä. Etsitty mies on Rasmus Rajala. Jos näette tai kuulette havaintoja kaksikosta, ottakaa yhteyttä välittömästi poliisiin tai hätänumeroon. Tässä vielä kuvat etsityistä.”
Siinä vaiheessa olin pyörtyä. Rasmuksen kuva oli tuttu totta kai. Alex taas… Hänellä oli mustat pystyt hiukset, kulmakoru oikealla puolella, ruskeat silmät, lihaksikas vartalo ja tatuoidut käsivarret.
- Siis se ei oo lähteny yksin?
Toni hämmästeli. Kävelin paniikissa sohvan edustaa edes takaisin. Muut istuivat rauhallisina paikallaan. Miksi!? Tämä tilanne oli aivan kamala! En pystynyt olemaan paikallani. Kun olin astumassa Ryanin ohi, hän nappasi minut syliinsä istumaan.
- Päästä!
Kivahdin vihaisesti. Ryan vain pudisti päätään ja piti otteensa ympärilläni kevyesti. Naurettavaa, en päässyt hänen niin sanotusta hellästä otteestaan mihinkään.
- Meidän on noudatettava erityistä varovaisuutta…
Romeo sanoi lähes ääneti. Olimme hiljaa. Kaikki istuivat pää painuksissa sohvalla.
Saimme järjettömän halvauksen, kun puhelin soi.
- Haloo?
Vastasin siihen.
- Rikospoliisista hyvää päivää. Onko puhelimessa Susan Rastas? Saimme vihiä, että saattaisimme löytää sinut tästä numerosta.
- K-kyllä.
- Asia koskee Rasmus Rajalaa. Olisi hyvä jos pääsisit käymään mielisairaalan vankilassa mahdollisimman pian.
- En ole varma haluanko.
- Olen pahoillani, mutta sinun täytyy. Sinun ei tarvitse ilmoittaa etukäteen. Kuulemiin.
Mies poliisi sulki luurin ja jäin hölmönä seisomaan niille sijoilleni. Vilkaisin Tonia.
- Ne haluavat minut käymään vankilassa.
Tonin ilme oli hämmentynyt. Hän vilkaisi muitakin nopeasti ja sitten taas minua.
- Miksi he sinut sinne haluavat?
Kohautin hartioitani.
- En tiedä.. Mutta minun on pakko käydä siellä. Ehkä on parempi, että lähden saman tien.
Kuulostin varmasti murheelliselta.
- Nukutaan nyt kuitenkin yön yli.
Ryan sanoi ja nousi sohvalta vähin äänin. Hänen käytöksensä huoletti minua. Ajatus oli kuitenkin hyvä, joten hiivin omaan huoneeseeni ja asetuin sängylle. Romeo tuli pian perässä ja istui sängyn reunalle.
- Ei sillä, että haluaisin masentaa, mutta en ole pitkään aikaan ollut näin huolestunut mistään.
Romeo oli ihan oikeassa. Ei ollut tarvinnut pitkään aikaan oikeasti pelätä mitään. Nyt tuntui, kuin sen tunteen voisi murtaa kuka tahansa. En jaksanut enää tänään keskustella asiasta, joten päätin ihan todella käydä nukkumaan.
Yöllä näin painajaisia… Ne todella söivät sisintäni. Rasmus ajoi minua takaa pimeälle kujalle, josta ei ollut enää pakotietä. Yritin huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt, en kyennyt juoksemaan. Hänen mielipuolinen hymynsä puistatti minua. Hän oli hyökkäämässä minua kohti. Jokin pysäytti hänet. Heräsin. Romeo oli töninyt minut hereille.
- Rauhotu, näit painajaisia.
Romeo rauhoitteli ja silitti hiuksiani. Olin kääntynyt häneen päin. Haukoin yhä henkeä. Painauduin häntä vasten, tunsin olevani turvassa. Nukahdin uudelleen pariksi tunniksi, kunnes aamu valkeni.
- Huomenta.
Toivotin Romeolle, joka raotteli silmiään auringon sarastaessa ikkunasta. Mies käänsi kylkeään ja ynähti jotain epäselvästi. Pyörittelin päätäni ja kiskaisin peiton hänen päältään.
- Pitäs lähtee sinne sairaalavankilaa. Nouse ylös.
Pyysin ja Romeo nousi istumaan tukka pystyssä. Hän haukotteli makeasti, joka tarttui saman tien myös minuun. Nousimme ylös ja astelimme keittiön puolelle. Muut olivat jo ryystämässä kahvia.
- Huomenta. Susan, otatko ketään mukaan? Sinne tuskin päästetään kaikkia.
Toni kysyi. Loin vilkaisun ensin häneen, sitten Jehuun, Ryaniin ja Romeoon.
- Ryan, lähdetkö sinä? Tunsin Rasmuksen parhaiten.
Ryan oli jo sanomassa jotain.
- … Kaikesta huolimatta.
Keskeytin lauseen, joka ei edes päässyt alulle. Ryan ei sanonut mitään.
- Jos sinä et lähde, menen yksin.
- Minä lähden.
Ryan sanoi nopeasti vastaan luomatta minuun katsekontaktia. Olin hänestä yhä todella huolissani. Ryan pyysi Tonilta autoa lainaan. Lähdimme liikenteeseen siis kahden.
Sairaalalle oli matkaa n. 25 kilometriä. Istuin mustangin kyydissä etupenkillä. Sydämeni hakkasi välillä hieman kiivaammin, syystäkin. Tavallisesta sairaalasta poiketen ikkunoissa oli panssarilasit ja kalterit. Rakennus oli valtava. 4 kerroksinen ja valkoinen. Sitä ympäröi verkkoaita, jonka päällä oli piikkilankaa. Kylmät väreet kulkivat ylitseni kun meidät päästettiin portista sisälle. Pysäköimme auton seinän vierustalle vierailijoille tarkoitetulle paikalle.
- Hyvä että pääsit tulemaan.
Poliisi oli meitä vastassa. Varmaan sama jonka kanssa puhuin puhelimessa, mutta enhän edes esittäytynyt, miten hän tiesi kuka olin? Kättelin häntä, mutten sanonut nimeäni. Ryan käveli vaiti perässäni. Astuimme rakennukseen. Siellä oli ihan kodikasta, ainakin aulassa, mutta päästyämme peremmälle… Suljettujen huoneiden läheisyyteen, alkoi ovien aukoista ilmestyä käsiä ja kasvoja vuoroin. Kuulin huutoja ja herjauksia. Rivouksia. Suuri osa vangeista oli miehiä. Kävelimme käytävän päähän ja käännyimme sieltä oikealle. Perällä oli yksittäinen huone, jonka oven edessä oli poliisien tutkinta teipit. Nappasin automaattisesti Ryania kädestä. Poliisi avasi oven. Huoneessa meitä vastassa oli järkyttävä näky.
***
Huoneessa oli tavarat varmasti juuri niillä paikoilla kun Rasmuksen ja Alexin lähtiessään. Seinät ja ikkunat olivat veressä. Seinään oli kirjoitettu teksti: ”Löydämme sinut, Susan.” Silmissäni sumeni. Horjahdin taakse päin, Ryan otti minut onneksi vastaan. Pyörryin hänen käsivarsilleen.
Heräsin myöhemmin joltakin vuoteelta. Ryan ja poliisimies olivat luonani.
- Olen pahoillani, mutta minun on kysyttävä sinulta muutama kysymys.
Nyökkäsin poliisille hyväksyvästi. Mies otti lehtiönsä esille, sekä jonkun kirjan.
- Nämä löytyivät Rasmuksen tyynyn sisältä kätkettynä.
Poliisi ojensi minulle kirjan ja kirjekuoren. Otin ne haparoiden vastaan. Avasin ensin kirjan. Sen tekstit järkyttivät minua. Joka päivältä jotakin. Myös piirrettyjä kuvia, joista saatoin jopa tunnistaa itseni… Tekstit liittyivät pitkälti viimeiseen päivään, jolloin miehen näin. Seuraavaksi otin kirjekuoren ja avasin sen. Se sisälsi valokuvia. Minusta.. Yhdessä Tonin, Romeon, Jehun ja Ryanin kanssa. Itsestäni löytyi myös yksittäisiä kuvia. Rasmus oli todella sekaisin. Istuin vaiti sängyllä ja vilkaisin ensin poliisia, ja sitten Ryania.
- Haluaisitko omin sanoin kertoa, mitä tapahtui kun näit hänet viimeisen kerran. Ja mistä kaikki tämä alkoi?
Kerroin typistetyn version tapahtumista ilman, että mainitsin sanallakaan huumeista mitään. Eli siis valehtelin. Saisin tästä myöhemmin suuria ongelmia, mutta en aikonut paljastaa ystäviäni. Koko totuuden kerroin viimeisen päivän tapahtumista, kun itsekin kävin kuoleman porteilla.
- Kai ymmärrät, että Rasmus etsii sinua? Jos on ylipäätään enää elossa. Teksti seinään oli kirjoitettu sinä iltana, kun hän pääsi pakenemaan.
- Miten ihmeessä hän onnistui pakenemaan?
Keskustelin poliisin kanssa.
- Hän oli kolkannut hoitajan, joka toimitti ruokaa. Lopulta he päihittivät Alexin kanssa kaksi vartijaa. Olivat selvästi aliarvioineet kaksikon. Tunnetko Alexin?
Pyöritin päätäni. Luojan kiitos en tuntenut.
- Olemme varmasti pian taas yhteydessä. Kiitos kun kävit.
- Haluan lukea tämän kirjan.
Sanoin vielä. Poliisi selvästi epäröi, mutta lupasi kirjan mukaani. Siitä saattaisi olla hyötyä myös heille.
Palasimme autolle. Ryan oli vaitonainen.
- Nyt puhut, mikä ihme sua vaivaa?
Kysyin jo hieman vihaisemmin. Ei edelleenkään vastausta. Ryan käynnisti vain auton ja oli aikeissa lähteä ajamaan, mutta minä käänsin autosta virrat pois, kiipesin pelkääjän paikalta Ryanin syliin hajareisin ja tarrasin hänen punamustaruudullisen kauluspaitansa liepeistä kiinni.
- Puhu!
Huusin Ryanille. Jouduin käyttämään tämän miehen kanssa oikeasti kovia otteita. Hän käänsi päätään ulos ikkunasta ja huokaisi.
- En… En tajua miten teet tuon.
Hän aloitti. Kiristin otettani.
- Älä vaihda puheen aihetta.
- Kai sinä ymmärrät, että Rasmuksella on ollut koko ajan joku kontakti sairaalavankilaan. Valokuvat… Kirjoitukset, kaikki…
Ryan oli kyllä oikeassa. En ollut missään turvassa. Haluaisin kyllä tietää kuka hänen kontaktinsa oli. En edes ajatuksiltani heti huomannut, että Ryanin käsi käväisi takapuolellani.
- Nohnoh!
Toruin leikilläni. Vaikka aikanaan tuli Tonin kanssa tehtyä yhtä jos toista, jokin Ryanissa minua kiehtoi yhä. Nappasin Ryania ranteista ja vein hänen kätensä rintojeni päälle, jotka näkyivät hyvin Ryanille suht avonaisen topin takia. Ryan puristi niitä kevyesti, joka sai minut huokaisemaan.
- Eiköhän lähdetä.
Sanoin ja suutelin Ryania kiusallani. Tiesin hänen pitävän siitä. Siirryin takaisin omalle paikalleni ja annoin miehen käynnistää auton uudelleen.
Ajoimme suorinta tietä takaisin Tonin kämpille. Istuimme vielä hetken autossa.
- Suojelen sinua. Parhaani mukaan.
Ryan antoi lupauksensa. Nyökkäsin. Tiesin sen, hän suojelisi. Kuten Romeokin. Nousimme autosta ja kävelimme suoraan talon sisälle. Toni, Jehu ja Romeo olivat meitä vastassa.
- No?
Toni odotti meiltä raporttia. Kerroimme vuoroin Ryanin kanssa koko jutun. Iskin lopulta kirjan pöytään. Toni vilkaisi sitä heti ja näytti huolestuneelta. Romeo katsoi kirjaa myös Tonin olan yli.
- Tämä ei hyvältä näytä.
Romeo maisteli sanoja ja käänsi katseensa pois kirjasta.
- Lisäksi heillä oli valokuvia. Pääsääntöisesti minusta, mutta myös minusta teidän seurassa.
Kerroin vielä. Toni nosti katseensa minuun.
- Meillä ei ole vastassa enää mikään pikkurikollinen… Susan ei ole turvassa täällä. Sinut on parempi lähettää pois.
Hätkähdin. Siihen en suostuisi. En todellakaan.
- En voi… Enkä halua.
- Tajuatko, että henkesi on oikeasti vaarassa? Meillä ei ole mitään tietoa mitä se mies suunnittelee, tai mitä hänellä päässään juuri nyt liikkuu. Tämän kirjan tekstit kertovat aika paljon.
Toni jatkoi ja löi kirjaa nyrkillä, pienellä aggressiolla. Säikähdin hieman sitä reaktiota. Toni oli selvästi huolesta sekaisin ja täysin tiedoton mitä nyt tekisi.
- Romeo, käydään kävelemässä.
Pyysin häneltä. Halusin ehdottomasti raitista ilmaa. Romeo ei sanonut mitään, liittyi vain seuraani ja lähdimme ulos.
Kävelimme vaiti kadun laitamilla, lähellä Tonin taloa ja muuta asutusta. Emme menneet millekään syrjäkujille. Kuitenkin minulla oli koko ajan olo, että joku vainosi meitä. Tai tarkkaili pikemminkin. Emme kuitenkaan nähneet ketään. Romeokin oli hyvin varautunut.
- Mietin niitä kuvia… Olimme siinä Tonin talon edustalla, kaupassa, kadulla kävelemässä… Meitä on seurattu kaikkialla.. Miten emme ole voineet huomata?
Murehdin asiaa, mutta syystä… Romeo ei osannut vastata kysymykseeni. Hän pudisti vain päätään.
- Ryan on ollut todella omituinen. En usko hänellä olevan osuutta asiaan, mutta jotain hän tietää… Tai näkee jotain, mitä me ei nähdä…
Pysähdyin niille sijoilleni.
- Atte?
Hänhän oli viimeisenä päivänä mukana… En tiedä mistä heillä oli tarkoitus puhua silloin, mutta oletan Aten olevan Rasmuksen ystävä… Tämähän oli vain arvaus.
- Hän vaikutti silloin kyllä sen sorttiselta, ettei lähtisi näin mielipuolisiin hommiin. Eikä hän ole kiristettävissä. Atte on näiden kuvioiden isoimpia herroja.
Romeo vakuutti ja tuntui tietävän asian hyvin. Olimme seisoneet pidemmän tovin paikoillaan, kun Romeo kiinnitti huomiota ohiajavaan autoon.
- Mitä nyt?
Kysyin heti. Romeo ei sanonut mitään hetkeen.
- Olisin voinut vannoa… Ei mitään. Lähdetään takaisin.
En viitsinyt alkaa inttämään vastauksia Romeolta, hän oli sitä sorttia, että jos häntä ei huvittanut puhua, hän ei myöskään puhunut.
Aurinko oli vielä korkealla. Kesä läheni kokoajan ja mielen virkistyi hieman sen mukaan. Istua retkotin puoli huolimattomasti sohvalla. Tv oli kiinni, musiikkia ei kuulunut. Vain muutama askel, kun Ryan istui sohvan toiseen päähän. Hän oli vaiti. Huokaisi vain välillä. Tuuppasin häntä hieman jalallani.
- Noh.. Mikä mättää?
Kysyin ja hän näytti jopa hieman ärtyneeltä.
- No ei sitten. Minä aion etsiä Rasmuksen. Hän on varmasti vaarallinen muillekin. Hänet on saatava takaisin…
- Et muuten etsi!
Ryan huusi minulle. Säpsähdin ja siirryin pari senttiä taakse päin. Hänen katseensa uhkasi minua. En uskaltanut avata suutani enää. Siirsin jo jalkani lattialle, ajattelin, että Ryanin oli parempi olla rauhassa. Hän kuitenkin hyökkäsi minua kohti, kaatoi minut hellästi sohvalle ja piti ranteistani kiinni. Hengitykseni ei kiihtynyt. En pelännyt Ryania.
- Minulla ei ole varaa menettää elämäni naista.
Ryan tuhahti ja aikoi aivan varmasti suudella minua, mutta kiusoitteli tahallaan ja pidättäytyi parin sentin päässä, enkä itse päässyt vastaan lainkaan hänen otteestaan. Hänen lauseensa kyllä hämmästytti minua. Ryan taisi tosiaan olla rakastunut. En vain tiennyt pystyinkö kaiken kokeman jälkeen… Työnsin ajatuksen sivuun. Lopulta Ryan suuteli minua hellästi ja hyväili ohimennen hieman kaulaakin. Se tuntui taivaalliselta.
- Pelkään kuitenkin, että Rasmus löytää sinut, vaikket itse häntä etsisi. Vaikka välttelisit häntä, hän kyllä löytää sinut.
Ryan oli aivan oikeassa. Eli minun täytyi vain odottaa. Kohtaisin sen miehen aivan varmasti jossain vaiheessa. Ryan laski otteensa lopulta ja lähti olohuoneesta omille teilleen.
Kävelin rantaviivaa pitkin edes takaisin ja annoin viileän veden kastella jalkojani. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti paljaita käsivarsiani. Istuuduin jonkin ajan kuluttua hiekalle ja nojasin käsiini. Suljin silmäni tuulen hyväillessä kasvojani. Pian kuitenkin varjo peitti lämmön. Avasin silmäni.
- Toni? Mitä nyt?
Kysyin, jonka jälkeen hän istui viereeni.
- Näin sinut ja Ryanin.
Näytin kysyvältä.
- Niin?
Toni näytti taas hölmistyneeltä. En oikein ymmärtänyt mistä oli kyse.
- Aa.. Siis… Tästä ollaan puhuttu sata kertaa. Toni… Vaikka meillä on ollutkin kivaa… En…
Lopetin lauseeni. Suurin ongelma Tonissa oli ylitsepursuava mustasukkaisuus. Aikanaan hän luuli minun ja Romeon olevan pari. Ja nyt olin ehkä hieman kiinnostunut Ryanista pitkän ajan jälkeen… En vain osannut kuvitella Tonista ja minusta mitään enempää.
- Anna nyt asian olla jooko?
Toivoin ja katselin merelle.
- Jos Ryan tunkee meidän väliin niin…
- Kun ei ole mitään meitä! Ystävinä on ja siihen hän ei voi tulla väliin. Toni, oikeesti…
Minua jopa hieman ahdisti hänen tunkeileva luonteensa toisinaan. Nousin hiekalta, vilkaisin vielä Tonia ja astelin takaisin sisälle. Vastassani olivat hieman järkyttyneen näköisenä seisovat Romeo, Ryan ja Jehu.
- Saimme puhelun tuntemattomasta numerosta. En tuntenut ääntä.
Jehu kertoi. Ryan oli jälleen vaiti. Romeo näytti mietteliäältä.
- No mitä ne sit sano?
Kysyin hämmästellen. Jehu ei irrottanut katsetta minusta.
- ”Talossanne asuu nainen, jolla on täydellisten askeleiden lisäksi kaunis ääni. Jollette halua hänen huutavan, toimitte ohjeidemme mukaan. Peli alkaa nyt.”
Yllätyksekseni se oli Ryan joka sen sanoi. Sydämeni hakkasi kiivaasti.
- Meillä ei ole mitään tietoa heidän suunnitelmistaan, mutta pelkäänpä, että he haluavat sinut ansaan, kuten tavallista…
Romeo huokaisi suruissaan. Olimme kaikki taas umpikujassa. Rasmus oli meitä askeleen edellä.
Tein itselleni pari voileipää illan ratoksi. Ei minulla tosin nälkä ollut. Halusin vain muuta tekemistä kuin miettiä ja murehtia. Keitin myös veden valmiiksi teetä varten. Istuin keittiöpöydän äärellä nojaten toiseen käteeni. Olin väsynyt. Nukkuminen ei kyllä kiinnostanut. Pelkäsin taas näkeväni painajaisia. Muut olivat jo ilmeisesti siirtyneet yöunille. Sain olla kerrankin rauhassa. Havahduin auton hyrinään. Oletin sen ensin menevän ohi, mutta se pysähtyikin Tonin pihaan. Juoksin äkkiä ovelle ja asetin ketjun paikoilleen. Kipitin talon poikki hipsien Ryanin huoneeseen. Turvauduin hänen vahvuuteensa.
- Ryan! Joku ajoi juuri pihaan.
Kuiskasin ja tönin Ryania.
- Mitä ihmettä.. Kello on 23.42… Ei tänne ketään tule. Käy nyt nukkumaan.
- Oikeesti nyt ylös!
Olin jo vihainen ja kiskoin häntä puoliväkisin ylös. Ryan nousi lopulta ylös ja asteli eteisen luo. Hän vilkaisi verhon raosta ulos.
- Hitto, niin on…
Ryan myöntyi lopulta. Olisin voinut kiljua, mutta hillitsin itseni tällä kertaa.
- Ei kyllä näy mitään liikettä.
Olin entistä huolestuneempi, mitä he odottivat? Ja ketkä he? Emme herättäneet muita, odotimme vain, että jotain tapahtuisi.
- Soitetaan poliisille…
Ehdotin kuiskaten. Ryan tarrasi käteeni vilkaisemattakaan minuun.
- Sitä he odottavat…
Se saattoi olla ihan totta. Emme nähneet liikettä. Pihassa seisova punainen ford mondeo pysyi liikkumattomana. Kaikki lasit olivat tummennettu. Luulisi, että tuo herättäisi huomiota jo liikenteessä. Emme nähneet siis auton sisälle. Tuntui ihan siltä, kun tunteja olisi kulunut useita, vaikka todellisuudessa olimme seisoneet ovella vain pari minuuttia, kun auto lopulta käynnistyi taas ja kaasutti hiekka pöllyten tiehensä. Vilkaisimme Ryanin kanssa toisiamme. Kun pöly pihassa laskeutui, näimme maassa kirjeen. Olin jo juosta pihalle, kun Ryan pysäytti minut.
- Parempi, että minä menen.
Ryan irrotti ketjun ovesta ja astui ulos. Hän vilkaisi ympärilleen. Ei ketään missään. Mies asteli kirjeen luo, nosti sen ja tuli takaisin sisälle. Suljin oven ja laitoin ketjun paikalleen. Varmistin varmaan kymmenen kertaa, että se todella oli paikallaan.
- Siinä on nimesi.
Otin kirjeen Ryanin ojentaessa sitä. Katsoin häntä hetken epäröiden ja avasin sen lopulta. Siellä oli valokuva. Minä ja Romeo. Tältä päivältä, meidän kävelyltämme. Käänsin sen ympäri ja näin tekstin: ’Kun toinen häviää, toinen jää. On maan päällä paljon asioita, joita kukaan ei nää.’
Sekä Romeo, että minä hymyilin kuvassa. Teksti ja kuva yhdistettynä herättivät kauhua. Ryan näki sen kasvoiltani. Mies käänsi minulle hetkeksi selkänsä ja asteli edes takaisin sisempää eteistä.
- Emme voi sotke poliisia tähän, vaikka meihin otetaan näin yhteyttä. Asiat sotkeentuisivat ennestään ja useampi ihminen voisi päästä hengestään…
Aloin itsekin miettiä ääneen asiaa. Säpsähdin kun Toni asteli luoksemme.
- Mitä tääl tapahtuu? Olin ihan varma et kuulin auton äänen pihassa?
Myös Romeo ja Jehu tulivat paikalle. Olimme koko porukka hereillä.
Painostavan hiljaisuuden jälkeen ojensin kuvan Romeolle. Lopulta saivat loputkin lukea kuvan tekstin.
- Heillä on kyllä ihan väärät olettamukset.
Toni tokaisi yht’ äkkiä.
- Ai miten niin?
Hämmästelin.
- He varmaankin olettavat sinusta ja Romeosta muutakin. Teksti viittaa siihen.
Tonin sanoissa oli kyllä perää. Olinko nyt asettanut jo Romeonkin vaaraan?
- Saamme varmasti huomenna lisää infoa siitä, miten toimimme.
Toni jatkoi. Olihan se hullua, meidän oli toimittava kuten Rasmus halusi. En halunnut enää tähän aikaan keskustella asiasta.
- Lähdetään nyt nukkumaan. Tai oikeastaan, Ryan… Haluan puhua vielä kanssasi.
Vilkaisin miestä olkani yli. Hän nyökkäsi. Romeo halasi minua kevyesti takaa päin.
- Muistakaahan sit nukkuakin yöllä.
Hän kuiskasi kiusallaan. Olisin varmaan huitaissut häntä hävyttömyyksistä jollen olisi ollut koko porukan silmien alla sillä hetkellä. Naurahdin.
Toni asteli hieman vihaisen oloisena omaan huoneeseen, Jehu vierashuoneeseen ja Romeo yhteiseen huoneeseemme. Minä seurasin Ryania hänen omaan huoneeseensa. Rojahdin sängylle makaamaan selälleni. Ryan seisoi sängyn vieressä kädet puuskassa. Ihan normaalia Ryania..
- Onko sinulla jotain tietoa tästä hommasta? Olet niin… Sulkeutunut.
Ryan katsoi muualle, taas. Nousin sängystä ja astelin suoraan Ryanin eteen ja katsoin häntä silmiin. Mies katsoi lopulta minuun päin.
- Kun Rasmus joutui vankilaan, hän yritti ottaa minuun yhteyttä. En koskaan hyväksynyt hänen yhteyden ottojaan. Jos tämä tapahtuu sen takia, en… En pysty enää elämään tämän asian kanssa.
Ryan kertoi totuuden. Se oli miehen mittainen teko, vaikka se varmasti söi häntä sisältä. Nostin käden hänen olkapäälleen.
- Toimit, kuten minäkin olisin toiminut. Sinulla ei ole mitään hävettävää.
Sanoin kyyneleet silmissä. Ryan sulki hetkeksi silmänsä. Tilaisuus tuli. Suutelin häntä. Ryan keskittyi takaisin suuteluuni. Hänen kätensä vaeltelivat vartalollani. Aina rinnoilta takapuolelleni. Hyväilin hänen kaulaansa suutelemalla, välillä leikitellen nappasin kiinni hampaillani. Ryan nautti siitä varmasti. Niin minäkin. Olimme hyvin tiiviisti painautuneena toisiamme vasten. Ryan kaatoi minut hellästi sängylle ja laskeutui kevyesti päälleni. Hänen kätensä kävi haarojeni välissä housujeni ollessa yhä jalassa. Huokaisin syvään ja nostin lantiotani automaattisesti hänen kättään vasten, ja Ryan taas vei kättään kauemmas, jotta kosketus pysyi samana. Hän tiesi miten kiusoitella minua. Hän riisui paitani, ja minä hänen. Selässäni kulki kylmiä väreitä Ryanin avatessa rintaliivini. Leikittelimme keskenämme pitkän tovin, ennen kuin housut lähtivät. Olin pitkästä aikaa sitä mieltä, että uskoin muuhunkin kuin yhden yön juttuun. Ryan hyväili klitoristani taitavin ottein. Minun oli esteltävä orgasmin tuloa liian aikaisin. Jouduin suorastaan anelemaan Ryanilta enemmän, jotta sain hänet sisääni. Mies jatkoi silti kiusaamistani, eikä suostunut heti työntymään sisääni kokonaan. Tein parhaani lantioni kanssa, mutta Ryan oli ovela ja esteli minua viimeiseen asti. Kun hän lopulta työntyi sisääni kokonaan, sain aivan taivaallisen orgasmin, joka jatkui Ryaninkin tuloon asti. Olimme aivan hiestä märkiä, hengästyneitä ja… Rakastuneita? Se oli ensimmäinen kerta kun oikeasti pääsin nauttimaan Ryanista. Hänen upeasta vartalostaan… Ryan irtaantui minusta ja antoi loppujen nesteiden sisältäni valua sängylle. Nukahdimme lopulta. Sain nukkua koko yön ilman yhtäkään painajaista.
***
Heräsin puhelimen soittoon. Vaikka huoneita oli välissä ja ovi tiiviisti lukittu. Nousin ylös ja kävelin eteisen lähelle, jossa puhelin oli pöydällä odottamassa. Nappasin luurin käteeni ja mietin hetken nostaisinko sen edes korvalle. Päädyin vastaamaan.
- Haloo..?
- Hei Susan. Olen odottanut tapaamistamme, mutta joudumme molemmat nyt vielä odottamaan. Ole hyvä ja pyydä Ryan puhelimeen.
En tiennyt kenen kanssa keskustelin, mutta kutsuin käskystä Ryanin puhelimeen. Mies asteli tyynesti luokseni ja otti puhelimen käteensä. Olin kerinnyt kiskaista sentään alkkarit jalkaani ja Ryan boxerit. Peittelin rintojani, jos joku porukasta sattuisi tänne tulemaan. Kuulin epämääräistä puhetta puhelimesta. Ryan oli koko puhelun ajan vaiti ja sama ilme kasvoilla. Loppuun hän sanoi vain yhden ainoan sanan. ’Selvä.’ Mies sulki luurin ja katsoi seinää pitkän aikaan ja kääntyi lopulta puoleeni.
- Minun on mentävä tänään illalla satamaan. Tasan kello 18.
En osannut sanoa mitään. Näytin varmaan järkyttyneeltä ja sitä minä kyllä olin. Mitä he halusivat Ryanista? Toisaalta olin helpottunut, ettei minun tarvinnut mennä sinne, mutta miksi Ryan? Miksi nyt? Yksi toisensa jälkeen porukka ilmaantui luoksemme. Kaikki heräsivät yöuniltaan. Viimeisenä paikalle saapui Jehu, joka oli jo pari päivää viihtynyt yötäkin täällä. Varmaan näiden tapahtumien seurauksena.
- Kyllä sinut on varmaan jokainen täällä nähnyt alasti, turhaan peittelet.
Jehu sanoi ja sehän kiehautti minua totaalisesti.
- Haista v’ttu.
Sanoin tyynesti ja katsoin Jehua hieman uhkaavasti. Hän oli kai hieman hermostunut jo valmiiksi, kun oli automaattisesti hyökkäämässä minuun kiinni, mutta Ryan astui väliimme.
- Jos hipaisetkaan väkivalta mielessäsi, saat kaataa minut ensin.
Ryan puhui rauhallisella äänellä ja jopa Jehu väistyi hänen tieltään. Toni katsoi meitä vuoroin, mitä ylipäätään seisoskelimme puoli alasti sisäeteisessä. Ryan kertoi lopulta puhelusta. Toni oli sanaton. Meillä ei ollut aavistustakaan mitä tämän jutun takia vielä tulisimme kestämään ja kokemaan. Varmaa oli vain se, että kukaan meistä ei ollut turvassa. Kaiken muun lisäksi oli selvää, että Jehun ja minun välillä oli taas vihamielistä kitkaa. Se tulehdutti koko porukan välejä. Kävelin olohuoneeseen, jotta pääsin erilleen muusta porukasta. Ryan tosin liittyi seuraani. En häätänyt häntä pois.
- Miten kaikki voi parissa päivässä mennä näin pahasti päin p’rsettä?
En tiedä ajattelinko ääneen vai odotinko vain vastausta. Ryan kohautti olkapäitään pää painoksissa. Hän istuutui sohvalle viereeni. Nojasin miehen olkapäähän ja otin häntä kädestä kiinni.
- Ryan…
Aloitin vaikeroiden. Ryan kuunteli sanomatta sanaakaan.
- Mitä jos kaikki päättyykin tämän jälkeen..?
Kysyin huolestuneena. Ryan kääntyi katsomaan minua ja minä häntä.
- Vaikka olisikin, haluan sinun olevan silloin omani. Susan, haluan että kuljet vierelläni loppuun saakka.
- Tarkoitatko..?
Ryan nyökkäsi minulle. Olin ollut pitkään epävarma kaikesta, mutta Ryanin kanssa seurustelu parantaisi ehkä asioita. Olisin ainakin varma siitä, että minulla oli kokoajan turvanani joku, johon pystyin luottamaan täysin. Ryan oli vähäsanainen. Hän sanoi vain sen mikä oli välttämätöntä. Tietenkin hieman tilanteesta riippuen. En tosiaan tiedä mitä Rasmus ja hänen… Käskyläisensä halusivat Ryanista, mutta uskoin hänen selviävän.
Toni oli pitkin päivää kovin vaitonainen. Enkä tiennyt pitäisikö häneltä kysyä vointia vai olla vaiti. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti parhaalta. Istuin yksin tuumailen asioita rannalla. Oliko fiksua laskea Ryan yksin lähtemään? Ehkä ei, mutta mitä jos joku lähtisi mukaan, joku ehkä menettäisi taas henkensä, kuten Sergei tai Lare aikanaan… En uskaltanut katsoa kelloa. Aika suorastaan syöksyi kohti 18.00. Ryanin olisi pian tarkoitus lähteä matkaan. Satamaan ei ollut pitkä matka.
- Minun on parasta lähteä, etten ainakaan myöhästy.
Säikähdin suunnattomasti, kun Ryan oli ilmestynyt selkäni taakse ja alkanut puhumaan. Pongahdin ylös maasta ja katselin hetken komeaa miestäni. Päädyin lopulta halaamaan ja suutelemaan häntä itkun sekaisen tuherruksen seasta. Ryan halasi minua voimakkaalla, mutta silti hellällä otteella.
- Lupaan palata elävänä. En tiedä milloin, mutta palaan.
Luotin hänen sanaansa, vaikka tässä asiassa tuskin hänen oma mielipiteensä hirveästi vaikutti. Ryan poistui pihasta. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä ja huutaa, mutta ei, en voinut. Astelin vain sisälle laskemaan minuutteja. Rojahdin jälleen olohuoneen sohvalle. Jehu oli jo istumassa lepotuolissa kun minä saavuin paikalle. Kohottauduin hieman ylemmäs, jotta näin hänet kunnolla. Jehukin kääntyi katsomaan minua.
- Muistatko mistä tämä kaikki alkoi?
Nyökkäsin, vaikka en halunnut edes muistella sitä hetkeä. Jehu naurahti.
- Tilanne on sama. Olet pakon edestä Ryanin kanssa.
En voinut sietää Jehun piikittelyä, mutta yritin unohtaa asian ja päästää sanat toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.
- Tiedät vain että tulevaisuutesi on turvattu, kun roikut jonkun perässä puoliväkisin.
- Nyt riittää!
Huusin ja hyppäsin sohvalle seisomaan. Pulssini kiihtyi varmaan saman tien kahteensataan. Loikkasin alas sohvalta ja marssin Jehun luo, joka uhkaavasti nousi seisomaan minua vastaan. Läväytin Jehua kämmenellä poskelle. Jehun pää kääntyi sen mukana toiseen suuntaan. Hänen kasvoillaan paistoi ja suorastaan poltteli viha. Mies tarttui ranteistani kiinni. Aloin riuhtoa itseäni irti hänen otteestaan ja yritin potkaista häntä.
- Lopettakaa! Nyt HETI!
Tonin ääni keskeytti meidät. Toni tuli kiskomaan minut irti Jehusta ja Romeo Jehun minusta. Toni piti ranteeni itse selkäni takana ja pakotti polvilleen.
- Koeta nyt hyvä nainen rauhottua.
- Jehu alotti! Älä sinä estele!
Huusin vihaisesti Tonille vasta lauseen. Mies ei hellittäisi otettaan ennen kuin olisin rauhoittunut. Siinä kestikin aikaa, mutta ei hän vain luovuttanut. Olin polvillani lattialla Tonin otteessa, joka todellakin taisteli pitääkseen minut siinä asennossa. Jehu oli raivostuttava. Joko mustasukkainen, tai sitten hänestä oli tulossa taas sama vanha kusipää, kuin mitä hän aiemmin oli. Kun lopulta taivuin Tonin tahtoon ja olin taas oma itseni, hän laski irti ja taputti olkapäätäni.
- Anna olla viimenen kerta kun ajat Susanin tähän pisteeseen.
Toni murahti Jehulle vihaisesti. Katsoin itsekin häntä kulmien alta ja nousin ylös lattialta. Romeo oli hellittänyt otteensa heti kun Jehu oli jäänyt hölmönä tuijottamaan reaktiotani. En edes tajunnut, että kello oli yli kuuden illalla. Menin istumaan puhelimen luo ja tuijotin sitä hermostuneena. Toni alkoi myös olla hieman levoton.
Odotin ja odotin… Että jotain tapahtuisi. Puhelin soisi ja kuulisin seuraavan ohjeen. Puoli tuntia oli kulunut, kun puhelin soi. Vastasin siihen oitis.
- Hei, Susan. Toivottavasti olet kaivannut minua.
Viimein se oli Rasmus. Olin aikeissa sanoa jotain, mutta en vain saanut ääntä.
- Olet varmaan sanaton. Minäkin olen omalla tavallani. Haluat varmaan kuulla hyvät uutiset. Ryan on kunnossa.
- Miksi halusitte hänet?
Oli ensimmäinen lauseeni Rasmukselle. Käteni tärisivät koko ajan.
- Viimeinen ongelma pois tieltämme, jotta tavoitamme kohteemme. Sinut.
Rasmus nauroi puhelimeen. Tietenkin. He halusivat vain Ryanin vahvimpana pois tieltä, koska muista ei olisi vastusta. Koko joukko oli kerääntynyt ympärilleni puhelimen äärelle.
- Mitä helvettiä sinä haluat? Tai mitä sinun päässäsi ylipäätään liikkuu? Tajuatko mitä tapahtuu kun jäät tästä kiinni!
Huusin vihaisesti puhelimeen. Toni nappasi minua äkisti olkapäästä, kuin varoittaakseen jostakin.
- Mhahaa. Luuletko että jään kiinni, olen perillä kaikista tekemisistänne. Olen askeleen teitä edellä kokoajan. En anna sinulle enää mahdollisuuksia, enkä vaihtoehtoja.
Olin tekemisissä mielipuolen kanssa. Kylmät väreet kulkivat selässäni. En vastannut Rasmukselle.
- Sinä olet seuraava. Tulet myöskin satamaan. Vaikka jo tunnin päästä.
Olin pitkään vaiti. Mietin oliko mitään vaihtoehtoa, jonka kanssa nyt pelaisin, mutta ei, en keksinyt yhtäkään.
- Hyvä on.
Vastasin lopulta ja Rasmus sulki puhelun. Ilta hämärtyi. Minun olisi oltava satamassa kahdeksan aikaan.
- Tää ei nyt hyvältä näytä.
Romeo tuumasi ja vilkaisi porukkaan. Toni pyöräytti päätään ja Jehu näytti taas yhtä tympeältä kuin aiemmin.
- Jos Susania ei ois, niin ei meilläkään olis nyt tälläsiä ongelmia.
Jehu tuhahti. Olin nostamassa kättäni häntä vastaan, mutta Toni nappasi ranteestani kiinni.
- Ja Jehu, sinä pidät pääsi kiinni. Luulisi sinun miettivän asioita vähän pidemmälle. Sinä olit ensimmäinen, joka riisti Susanin vapauden. Sinä sotkit hänet alun perin tähän, joten ole vaiti.
Toni puolusti minua kieltämättä oikealla hetkellä. Jehukin näytti jopa hieman vaikealta sanojen takia. Olisin hyvin voinut heittää herjauksen vastaan, mutta koska Jehu vaikeni, oli minunkin hyvä olla. Toisaalta olisi hyvä selvitellä hieman tätä sotkua.
- Jehu, puhutaan.
Sanoin nopeasti. Toni laski otteensa ja antoi minun mennä. Jehu nyökkäsi epävarmasti minulle. Toni ja Romeo poistuivat luotamme, jotta saimme olla rauhassa.
Istuuduin olohuoneen sohvalle ja tuijotin Jehua vihaisesti kulmien alta tämän seilatessa edes takaisin telkkarin edustalla.
- Lopeta tuo ravaaminen. Minä hitto sinuun on mennyt?
Kysyin hieman tenttaavaan äänensävyyn.
- En minä tiedä, kai tämä tilanne vain pistää pasmat sekaisin.
- Pelkuri. Käyttäytyisit kuten muutkin etkä syyttelisi muita.
Jehun hermo petti, taas. Hän asteli luokseni, kaatoi minut sohvalle ja piteli ranteeni sohvaa vasten.
- Tilanne olisi ennallaan, jos et olisi aikanaan ruennut puhumaan Rasmuksen linnaan passituksesta.
Jehu aloitti vihaisesti.
- Niin ja olisin yhä jonkun luona en omasta tahdostani! Sitäkö sinä olisit toivonut. Jos koko totuus olisi poliisin tiedossa, te kaikki istuisitte nyt kakkua.
Puhahdin ja yritin hyökätä Jehua kohti, mutta turhaan.
- Se olisi ollut sinun viimeinen virheeni nainen. Olisit varmasti päässyt hengestäni.
Naurahdin vain Jehun kommentille.
- Olisin nyt vapaa kaikesta tästä pelistä jos olisin toiminut lain mukaan oikein, mutta täällä on vielä ihmisiä, joista välitän, heidän henkeään en aseta vaaraan tai vankilaan.
Jehu vaikeni pitkäksi aikaa. Olin äärimmäisen lojaali niille, jotka kohtelivat minua tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Olin yhä Jehun otteessa sohvalla. Mies selvästi kehitti jotain lausetta päähänsä, muttei koskaan saanut sitä ulos. Lopulta hän nousi pois luotani ja asteli ikkunan luo.
- Onko sinulla aavistustakaan, kuka sinulla tänään on vastassasi?
Jehu kysyi. Näytin varmaan hölmöltä siinä kohtaan.
- Tiedän kyllä. Rasmus. Mies joka raiskasi minut, tappoi kaksi ystävääni ja riisti vapauteni ja oli siinä samassa rytäkässä tappaa minutkin.
Jehu kääntyi katsomaan minua, muttei sanonut mitään. En ymmärtänyt itsekään miksi puhuin niin suoraan ja rauhallisesti.
- Mutta takaan, että Rasmus ei minua omista. Mitä vähemmän häntä tottelen, sitä todennäköisemmin hän jossain välissä luovuttaa.
- Tai päättää päiväsi. Muista, että vastassasi on ihan oikeasti nyt mielipuoli.
Jehu muistutti, vaikka olin täysin perillä asiasta. Tiesin kuitenkin sen, että viimeinen asia minkä tulisin tekemään, olisi Rasmuksen käskyjen totteleminen. Tekisin hänen elämästään niin hankalaa, että hän saa tuntea sen nahoissaan.
Kello tuli lähemmäs kahdeksan. Seisoimme koko porukka ulkona. Näytti varmaan fiksulta, olin kaikkia muita lyhyempi.
- Onnea matkaan.
Toni toivotti, käännyin kuitenkin vain Romeon puoleen sillä hetkellä ja halasin häntä. Sain vastaan samanlaisen halauksen.
- Me keksimme jotain kyllä.
Hänen sanansa lohdutti, vaikkakin vain vähän. Irtaannuin Romeosta ja lähdin kohti satamaa.
Satamaan oli tosiaan lyhyt matka. Asuimme valmiiksi meren rannalla. En tiennyt missä päin satamaa minun piti odottaa. Koko paikka oli aivan autio. Ilma oli sen verran viileä, vaikka kesä oli hyvää vauhtia tulossa. Seisoin jonkun laiturin nokassa kasvot merelle päin ja odotin. En kuullut mitään ääntä. Vain tuulen, joka hiljaa puhalsi kasvoilleni ja sai hiukseni lainehtimaan.
- Viimeinkin.
Kuulin äänen takaani. Tunnistin sen heti. Vältin menemästä paniikkiin vaikka Rasmus seisoi aivan takanani. Käännyin hitaasti ympäri. Hän ei ollut muuttunut lainkaan. En edes tervehtinyt häntä. Seisoin vain tyynen rauhallisesti hänen edessään.
***
- Auto odottaa tuossa vähän matkan päässä. Mennäänpä.
En hievahtanutkaan.
- En lähde mukaasi. Halusit vain että tulen satamaan, siihen suostuin.
Rasmus hymähti minulle.
- Minulla oli pieni aavistukseni tähän. Ei huolta, kuten saatoit olettaa, en todellakaan tullut yksin.
Pian laiturille ilmaantui Rasmuksen lisäksi Atte, jonka muistan edelliseltä näkemiseltä. Sekä uudet kasvot, mutta tutut Tv:n kautta. Hänen täytyi olla Alex. Siinä tilanteessa rupesin miettimään, oliko kylmään veteen hyppääminen parempi vaihtoehto kuin he. Alexilla oli pilkettä silmäkulmassa, Atella taas sama tuttu peloton ilme kasvoilla.
- Suosiolla tai väkisin. Saat oikein itse valita. Olen tänään hyvällä tuulella.
Jos nuo vaihtoehdot olivat Rasmuksen hyväntuulisuutta, en halunnut nähdä pahaa päivää. Koska en vastannut, Rasmus vilkaisi Alexin suuntaan ja nyökkäsi minua kohti. Alex otti ripeät askeleet luokseni, enkä tajunnut sen enempää miettiä pakomatkaa, kun mies jo kiskoi käteni selkäni taakse ja sitoi ne köydellä yhteen. Alexilla ei ollut lainkaan vaikeuksia pidellä minua. Hänen kroppansa oli verrattavissa Ryaniin.
- Ja ettet saa päähäsi rueta huutamaan..
Rasmus laittoi huivin suuhuni ja sitoi sen tuttuun tapaan niskani taakse. Olin ollut tässä tilanteessa aiemminkin, paikka vain oli silloin eri.
- Mennään.
Rasmus sanoi, jonka jälkeen kävin tyynesti istumaan laiturille.
- Ei auta, Alex kanna se.
Heittäydyin aivan veteläksi laiturille, minut oli varmasti hankala nostaa vaikka olin suht’ kevyt. Lopulta Alex sai minut nostettua olkapäälleen ja kantoi minut ongelmitta punaisen ford mondeon luo, joka varmasti seisoi aiemmin pihassamme. Rimpuilin ja tein miehen tilanteesta hankalaa. Alexin molemmat käsivarret olivat todellakin tatuoitu täyteen. Olihan se omalla tavalla siistin näköistä, mutta en nyt jaksanut enempää kiinnittää huomiota siihen.
- Susan kuule, multa alkaa nyt loppua taas huumorintaju sun kanssa kesken. Lopeta se rimpuilu jos haluat nähdä Ryanin hengissä.
Säpsähdin Rasmuksen lausetta ja hillitsin hieman itseäni. Alex laski minut seisomaan auton vierelle. Atte meni jo istumaan takapenkille. Rasmus piti ovea auki ja käski minut kyytiin. Ajattelin aluksi heittäytyä hankalaksi, mutta jos Rasmus uhkaisi Ryanin hengellä, oli minun toteltava. Istuin autoon Aten viereen. Alex istui toiselle puolelleni. Rasmus istui pelkääjän paikalle, ja vasta siinä vaiheessa näin auton kuskin.
- Aki!
Huusin järkyttyneenä. Olin hyökkäämässä täydellä voimalla miehen kimppuun, mutta mihin minä pääsisin kädet sidottuna. Sitä paitsi Alex otti hupparistani kiinni ja kiskaisi takaisin istumaan. Potkin sekä Attea, että Alexia. Toisella heistä petti hermo.
- Ja nyt jumalauta jos se riekkuminen ei lopu. Pysähdyin niille sijoilleni, kun Alex nosti pistoolin leukani alle.
Rasmus ei välittänyt yhtään mitään vaan keskusteli jotakin Akin kanssa.
- Alex, rauhotu vähän, ei se noin paha sentään ole.
Atte naurahti vierestä. Olin hämmentynyt. Aki oli viimeksi paennut paikalta kun Rasmus vangittiin. Ja Atte oli kääntänyt selän Rasmuksen tekosille. Mitä tämä nyt oli? Epävarmuus pulppusi sisälläni. En edes kiinnittänyt huomiota mihin ajoille. Alex laski lopulta aseensa ja hymähti minulle.
- Susan on lähtenyt leikkimään kyllä ihan väärien poikien kanssa.
Rasmus naurahti suorastaan mielipuolisesti.
- Ainiin, Susan. Alex on heikkona punapäihin. Vähän turhankin tunkeilevasti.
Rasmus jatkoi. Alex vain hymähti. Alexhan oli ollut Rasmuksen ns. sellikaveri. Muistaakseni tuomittu ainakin raiskauksista ja… Niin… Raiskauksista. Nielaisuni kuuli varmasti jokainen autossa istuva. Istuin loppumatkan vaiti ja rauhallisesti. Tuijtoin vain edessämme kulkevaa tietä ja viliseviä puita. Vartin maatieajon jälkeen käännyimme jollekin pikkutielle. Nyt olimme todellakin keskellä ei mitään. Puut olivat kasvaneet korkeiksi, osa kuollutkin. Nurmi kasvoi kovaa vauhtia tien pientareilla. Tie vaikutti kovin sokkeloiselta. Pienempiä teitä kääntyi milloin minnekin. En enää tiennyt lainkaan missä olimme. Lopulta auto pysähtyi. Rasmus ja Aki nousivat ensimmäisenä pois kyydistä. Sitten nousi Atte, joka jäi odottamaan ovelle. Alex tuuppasi minua hieman, jotta siirtyisin.
- Lakkaa tönimästä, ymmärrän kyllä puhettakin. Tiuskaisin ja polkaisin jalallani miehen jalkaterää ja pakenin autosta. Kuulin perässäni järjetöntä kiroilua. Alex nousi autosta ja asteli heti luokseni tarraten samalla hupparini liepeisiin.
- Kokeilepa onneasi vielä! Kokeile! Noh!
Alex oli erittäin herkästi räjähtävää soritta. Rasmus laski käden miehen olkapäälle.
- Rauhotu, pääset varmasti vielä nauttimaan.
Mies naurahti ja lähti kävelemään kohti polkua, joka vietti rinnettä alas. En tiedä miksi auto jätettiin tähän, mutta eihän asia varmaan minulle kuulunut.
Porukka seurasi Rasmusta, myös minä. Olimme astelleen mäen varmaan puoleen väliin. En nähnyt mitä tiheän metsikön takana oli.
- Haistakaa v’ttu. En kyllä kävele enää metriäkään kädet sidottuna.
Alex tuli perässäni viimeisenä. Hän kaatoi minut nopeasti maahan vatsalleen. Hän painoi kasvojani hiekkaan.
- Montako kertaa sulle tästä pitää sanoa! Lopeta se niskurointi.
Alex kiskaisi minut ylös naruista, jotka olivat käsissäni kiinni ja raahasi perässään mäen loppuun. En halunnut että persukseni olisi verillä tämän takia, joten tallasin reipasta tahtia miehen perässä talon nurkille. Pääsimme viimein pois metsästä. Edessäni avautui valtava piha, jossa oli talo, varmasti hylätty. Tai oli siihen asti kun Rasmus otti sen piilopaikakseen. Pihalla oli myös jokin aitan tapainen ja varmaankin kellari. Päättelin kellarin vain siitä, että pihan laidalla oli tönö, jonka ovi ei oikeastaan näyttänyt johtavan kuin maan alle. Alex antoi minun jopa hetken hämmästellä paikkaa.
- Missä hitossa me ollaan?
Kysyin hämmentyneesti. Rasmus naurahti.
- No ulkona.
En voinut kuin huokaista hänen näsäviisaudelleen.
- Mennäänpä sisälle.
Rasmus jatkoi ja vilkaisi Alexiin. Alex taas minuun. Ymmärsin sanomattakin. Kävelin Alexin edellä taloon, muut menivät minunkin edelläni. Aina kun vain pystyin, loin vihaisen katseen Akiin. Hän ei kyllä siitä hirveästi välittänyt.
- Noh, missä Ryan on?
Kysyin hieman vihaisesti kun pääsimme eteiseen. Kukaan ei vastannut mitään.
- Avaisko joku nää tennarien nauhat kun en nyt ite pysty?
Kysyin rauhallisesti ja vilkaisin toiveikkaasti Alexiin. Alex polvistui eteeni ja kiskaisi ensimmäisen kengän nauhan auki. En sen enempää aikaillut, vaan potkaisin polvellani Alexia kasvoihin. Sen olisi jopa saattanut arvata, joten en tiedä miksi Alex vaivautui avaamaan kenkäni. Hän ei hetkeen katsonut minuun. Naurahdin. Rasmus otti tiukan otteen hiuksistani ja pakotti polvilleen lattialle. Taistelin vastaan, jotta todellakin pysyisin polvillani, enkä kaatuisi naamalleen.
- Voit tehdä tästä ihan kuinka vaikeaa haluat, mutta me maksamme samalla mitalla takaisin, muista se.
Rasmus kiristi otettaan entisestään. En päästänyt pihaustakaan, vaikka se sattui. Aivan vietävästi. Alex kääntyi katsomaan minua. Hänen huulestaan tuli aika vuolaasti verta. Hupsista. Sen sijaan, että hän olisi suuttunut, hän avasi oven ja näin yllättävän upean sisustuksen ulkokuoreen nähden. Taloa oli rempattu varmasti monelta puolelta. Yllätyksekseni Ryan tuli minua vastaan.
- Ryan! Miten sinä…?
- Olet vapaasti? Niinkö?
Alex jatkoi lausettani.
- Mitä oletat? Ryan tietää tämän pelin säännöt. Kun menetettävä panos olet sinä, ei ole paljon varaa niskuroida. Ei tarvitse huolehtia, Ryan kertoi kaiken, jotta säästäisi ystävänsä hengen.
Alex nauroi. Eli Ryan oli kertonut väleistämme ja pelastanut sillä Romeon nahan. En tiennyt mitä ajatella. Ryan oli hieno ystävä. Korvaamaton.
- Mutta yhtä asiaa hän ei kertonut.. Kuka alun perin hälytti pelastuspartion paikalle sinä iltana kun olin viimein vähällä saada sinut hengiltä?
Rasmus kysyi ja nielaisin taas äänekkäästi. Ryan vilkaisi minua painostavasti.
- Älä huoli, tapoit sen henkilön jo.
Sanoin lopulta. Rasmus näytti hieman hämmentyneeltä, toisaalta aika tyytyväiseltä.
- Päästä se.
Rasmus sanoi ja Alex irrotti vastahakoisesti siteet käsistäni. Pääsin vapauteen ja syöksyin Ryanin luo tätä halaamaan. Mies halasi minua takaisin ja piti otteessaan kuin suojellen. Saatoin nähdä hänen vihamielisen ilmeensä kokoajan hänen tuijottaessaan porukkaa, erityisesti Akia. Tässä hommassa ei enää ollut järjen häivää. Elin oikeasti keskellä painajaista. Mutta yksi asia meni kyllä yli ymmärrykseni… Miksi he halusivat Ryanin pois tieltä, jos he kerta toivat hänet tänne?
Minut päästettiin erilliseen huoneeseen Ryanin kanssa. Huoneessa oli yksi sänky, yhden nukuttava, mutta mahtuisimme siihen varmasti molemmat. Peränurkassa oli kirjoituspöytä ja yksi tuoli. Siinäpä kaikki sen huoneen sisältö taisi ollakin. Istuin sängyn reunalle.
- Mitä tämä nyt on? Sinut haluttiin pois tieltä. Mutta miksi?
- He olettavat, että minut voi yhä kääntää Tonia vastaan. Rasmus on sitä mieltä. Rasmuksen aikeena ei ole vain pitää sinua itsellään vaan tuhota koko muu porukka. Näytän sinulle jotain, jos jäämme tänne joskus kahden kokonaan.
Olin kovin huolestunut Ryanin puhetyylistä. Ja mitä hän halusi näyttää?
- En aio olla täällä kovin pitkään.
Sanoin vihaisesti ja polkaisin jalkaani uhmakkaasti.
- Älä höpötä. Ei tässä ole paljon varaa tehdä ohareita.
Ryan tuumaili. Nousin sängyltä ylös ja katsoin hieman uhkaavasti Ryania. Minulla oli pasmat totaalisesti sekaisin kaiken tämän takia. Otin pari askelta häntä kohden, mutta ilmeeni muuttui samalla taas normaaliksi. Ryan ohjasi minut varovasti seinää vasten, nosti käteni ranteista pidellen siihen myös ja painautui itsekin minua vasten. Tunsin hänen lämpönsä. Hänen koko kehonsa tuntui niin oikealta ja luotettavalta. Mies suuteli minua hellästi, muttei antanut minulle oikeutta koskea häneen käsilläni. Se oli aika kiihottavaa. Havahduin jonkun rykäisyyn ovella. Ryan ei silti siirtynyt minusta kauemmas.
- En kai vain keskeyttänyt?
Alex kysyi virnuillen. Huokaisin hieman vihaisesti, mutten sanonut mitään.
- No et tietenkään. Mitä asiaa?
Ryan tuhahti myös vihaisesti. Alex näytti hieman vaikealta hetken.
- Rasmuksella olis vähän asiaa. Ja Akilla.
Kun kuulin sanan Aki, riuhtaisin itseni Ryanin otteesta irti ja hyökkäsin Alexia kohti. Ryan kerkesi ottaa minut kuitenkin vyötäröstä kiinni. Hänellä ei ollut taaskaan mitään ongelmaa pidellä minua. Noloa. Alex olisi varmasti käyttänyt voimakeinoja, jos Ryan ei olisi ollut näkemässä. Olin hyvin onnellinen, että en ollut yksin tämän porukan kanssa. Alex väistyi ovelta ja laski meidät menemään. Ryan löysäsi otteensa. Loin ovella Alexiin niin murhaavan katseen, että mies jopa käänsi katseensa minusta pois.
Pääsimme niin sanotun keittiön puolelle. En tiedä oliko se koko ajan ollut keittiö, mutta nyt se oli ihan siisti. Aika pieni, mutta toimiva. Siellä oli hella ja tiskiallas, kaapisto ja työtasot. Pöydän ääressä istui kyllä Akin ja Rasmuksen lisäksi Atte. Alex jäi jostain syystä ovelle seisomaan kun asetuimme istumaan. Rasmus vilkaisi Akiin.
- Susan, tein elämäni sopimuksen Rasmuksen kanssa, jonka takia toivon, että et tee tästä kovin hankalaa.
En vastannut. Tuijotin vain.
- Ja tuota… Ihan ettei jää vaivaamaan, minä otin kuvat Rasmukselle. Minua ei kiinnosta mihin hän niitä tarvitsee, teen vain työni.
- Haista v’ttu.
Sanoin tyynesti. Aki ei reagoinut.
- Mikä voi olla niin h’lvetin hyvä diili, että voit heittää menemään viimeisetkin kunnian rippeesi.
- Sain velkani anteeksi, ja turvapaikan.
En voinut uskoa korviani.
- Uskotko Rasmuksen ihan hyvää hyvyyttään vaan antavan kaiken anteeksi? Tuollaisen tyypin kanssa pelleily vie sinut vain pahempiin ongelmiin. Varoitan sinua!
Huusin jo lauseeni. Rasmuksen hermo petti. Mies kiskaisi pöydän kevyesti pystyyn ja heitti sen suorastaan sivuun ja nosti minut hupparin liepeistä ylös tuolista. Ryan aikoi tehdä selvästi vastarintaa, mutta Alex hyökkäsi väliin. Hän työnsi Ryanin väkivallalla seinään selkä edellä ja nosti aseen nyt tämän leuan alle. Ryan rauhoittui, mutta ei näyttänyt lainkaan pelokkaalta tai epäilevältä. Rasmus nosti minut kevyesti ylös maasta seinää vasten Ryanin viereen. Jalkani ihan totta vie olivat ilmassa. En ollut nähnyt Rasmuksen hupparin alle, mutta tästä saattoi päätellä, että hän oli treenannut ja paljon. Pidin mieheen koko ajan katsekontaktin.
- Sinuna varoisin ärsyttämästä minua tai ketään muutakaan tästä porukasta. Jos yrität käännyttää Akia tai jotakuta muuta, olet siitä itse vastuussa. Revin raajasi irti yksi kerrallaan, jos et opi varomaan.
- Niin varmaan.
Sanoin lähes vaiti. Rasmus irrotti toisen kätensä rinnuksistani ja läväytti avokämmenellä poskelleni. Pääni kääntyi lyönnin tahdissa ja hiukset lennähtivät kasvoilleni osittain. En itkenyt. En vaivautunut. En edes säikähtänyt tai yllättynyt reaktiosta. Ryan olisi voinut pelkällä katseellaan teurastaa Rasmuksen. Alex ei hellittänyt hänestä otetta.
- Sinun olisi nyt parempi alkaa toimia minun tahtiani. Ja katso minuun kun puhun sinulle.
Rasmus murahti. Käännyin katsomaan häntä.
- Takaan sinulle, että vaikka pitäisit minut täällä lopun ikääni, en koskaan luovu henkisestä vapaudestani. Taistelen viimeiseen hengen vetoon, takaan sen.
***
Rasmus piti tiiviisti katseensa minussa. Lopulta hän päästi otteensa, jalkani pettivät kun ne osuivat lattiaan. Ja samalla Rasmus löi nyrkkinsä seinään, joka suorastaan sujahti siitä lävitse. Olisin voinut vannoa, että Alexkin pidätti hengitystään hetken. Minä en vaivautunut. Olin vain onnellinen, että jalat pettivät. Rasmus katsoi minua yläviistosta, kun istuin lattialla.
- Alex, vie se ulos.
Rasmuksen käskyihin vastattiin nopeasti. Alex laski saman tien Ryanin irti ja kiskaisi minut hiuksista ylös lattialta.
- Lopeta! Sattuu!
Kivahdin vihaisesti. Ja mitä hittoa minä ulkona tekisin?
Ryan vilkaisi Rasmusta, mutta sen sijaan, että tämä olisi mennyt käsirysyyn asti, Ryan sai vastauksena vain vihaisen mulkaisun. Olisin voinut vannoa Ryanin katseen haasteena, johon Rasmus vain ei vastannut. Rasmus asteli edeltä, kun Alex talutti minua ulos. Kaiken varalta mies turvautui aseeseensa ja piti sitä ohimollani. Pelko sai minut tottelemaan.
Pääsimme ulos. Alex laski otteensa.
- Noh, juokse. Minkä raajan haluat menettää ensimmäisenä?
Rasmus kysyi rauhallisesti ja kiskaisi Alexin kädestä aseen. Tiesin, että jos nyt lähtisin, jälki olisi rumaa. Käänsin selkäni Rasmukselle ja nostin käteni pääni päälle antautuvasti. Rasmus asteli hyväksyvästi luokseni ja antoi suukon kaulalle.
- Laske kädet.
Laskin ne käskystä. En tiedä pidättelinkö kyyneleitä. Kenties. Tunteeni olivat niin sekaisin.
- Jos käyttäydyt hyvin, saat kulkea vapaasti. Jos taas temppuilet, saat tuntea sen nahoissasi.
Rasmus puhui rauhallisesti.
- Kiristämällä en voi olla onnellinen.
Sanoin uhmaamatta miestä.
- Kuka siitä on puhunut? En kaapannut sinua tänne jotta olisit onnellinen, vaan että kärsisit viimeiseen asti.
Siinäkö se? Rasmus saisi vastuksen jota ei ihan äkkiä unohtaisi. Jos minä kärsin, hänkin kärsii. Tilit on tasattava. Ja suunnitelma keksittävä, miten saisin Rasmuksen takaisin sinne minne hän kuului. En pelännyt vain itseni puolesta, vaan myös Ryanin… Romeon… Entä muut sivulliset ja viattomat? Mitä jos joku täysin tuntematon eksyisi tänne?
- Olet käyttäytynyt sen verran huonosti tämän päivän nimissä, että nukut yösi aitassa.
Vilkaisin Rasmusta epäuskoisesti.
- Laita se kiinni.
Alex totteli välittömästi käskyn ja sitoi käteni tuttuun tapaan selän taakse.
- Ja ettet saisi päähäsi huudella apua…
Rasmus laittoi ilmastointiteipin palan suuni eteen. En voinut enää sanoa vastaväitteitä. Alex talutti minut aitan ovelle. Rakennus oli suht iso ja ovia oli vain kaksi, joten eiköhän siellä ollut tilaa ihan kiitettävästi. Rasmus avasi oikeanpuoleisen oven. Alex tuuppasi minut sinne.
- Haluatko pitää yöllä hauskaa?
Kuulin Rasmuksen kysyvät Alexilta. Alex vain naurahti ja katsoi minua pilkesilmäkulmassa. Istuin lattialla kädet sidottuna. Aitan huoneessa oli isohko sänky ja jonkin matkan päässä lipasto, jonka päällä oli tv. Rasmus katosi paikalta ja Alex jäi kanssani aittaan. Mies lukitsi oven ja sujautti avaimen takataskuunsa. Sen pitäisin kyllä mielessäni. Alex istui sängyn reunalle ja tuijotti minua, vaikka olin selkä häneen päin. Vilkaisin olkani yli häntä, mutten sanonut mitään, en voinut. Minulla oli siteet ranteissa ja teippi suun edessä. Hyväksyin sen. Mietin miten tästä tilanteesta koskaan selviäisin. Oli hyvin arvattavaa, että Alexilla oli vain yksi asia mielessään. Yllätyksekseni mies irrotti teipin suultani. Nopea kiskaisu kirpaisi kyllä, mutta paljon vähemmän, kuin olisi olettanut. En aikonut silti sanoa sanaakaan. Suorastaan vain mökötin.
Kului useita minuutteja. Minua ahdisti suunnattomasti, että Alex istui vain sängyllä sanomatta mitään ja tuijotti selkääni. En tiedä, tunsiko Alex olonsa epävarmaksi, sillä hän ei edes yrittänyt koskea minuun pitkään aikaan. En antaisi hänelle mahdollisuuttakaan koskea jos se oli minusta kiinni. Tv pauhasi taustalla. Tajusin sen oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun etsintäkuulutetuista tuli taas puhe.
”…Kaksikon liikkeistä ei ole mitään havaintoja. Poliisi etsii yhä heidän piilopaikkaansa..”
Huokaisin hiljaa. Alex näytti tyytyväiseltä.
- Tämä menee juuri niin loistavasti, kuin oli tarkoituskin.
Alex sanoi lopulta. Käännyin taas katsomaan häntä. Nousi hankalasti ylös maasta kädet sidottuina.
- Jäätte varmasti kiinni. Tavalla tai toisella, mutta jäätte.
Sanoin vihaisesti ja otin askeleen miestä kohti. Alex nousi minua vastaan ja katsoi pitkän aikaa sanomatta taaskaan sanaakaan.
- Me emme jää kiinni. Usko pois.
Alex ohjasi minut sängylle istumaan ja irrotti käsistäni siteet. Nojasin käsillä sänkyyn. Alex laskeutui hieman lähemmäs ja kaatoi minut sängylle selälleen. En vieläkään sanonut mitään. Tiesin kyllä, mitä hän halusi, mutta en lähtisi siihen mukaan. En vapaaehtoisesti.
***
Alex hipaisi kylkeäni. Olin herkkä kutiamaan, joten säpsähdin hieman.
- Alex. Minä en lähde tähän. Jos haluat taas uuden raiskauksen mustalle listallesi, tee mitä haluat. Jos haluat joskus pois tästä kierteestä, olet viisas ja lopetat hyvän sään aikaan.
Sanahdin hieman vihaisesti ja katsoin miestä pitkään. Alex ei alkuun näyttänyt lainkaan kiinnostuneelta sanoistani, kuitenkin hänen ilmeensä muuttui äkkiä. Hän siirtyi kauemmas ja katsoi seinälle hieman pelokkaan näköisenä. Vilkaisin siinä sängyssä maatessani seinälle, mutten nähnyt mitään. En tiennyt pitäisikö mieheltä kysyä mitään. Toisaalta aloin miettiä, miksi Alex oli nimenomaan vankimielisairaalassa eikä tavan sairaalassa. Oliko tässä nyt jotain taustalla. Alex siirtyi kauas minusta ja istuutui television viereen nurkkaan ja nojasi leualla polviinsa. En sanonut mitään, olinhan todellakin sanaton. Hyvähän tämä näin minulle oli, vaikka pieni huolen poikanen kasvoikin sisälläni. Olin kuitenkin vihainen yhä. Käänsin selkäni Alexille ja asetuin nukkumaan sängylle. En kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan. Mietin päivän tapahtumia ja sitä mitä Toni ja muut mahtoivat nyt suunnitella. Ajatuksien keskeltä vajosin lopulta uneen ja havahduin seuraavan kerran kun tunsin patjalla toisenkin ihmisen painon. Alex asettui selälleen sängylle vilkaisemattakaan minuun. Itse katsoin häntä epäuskoisesti jonkin aikaa, mutta käännyin lopulta takaisin selin häneen, kun en saanut mitään vastausta takaisin.
Kun heräsin aamulla taas, Alex oli jo lähtenyt ja laittanut oven kiinni. En tiennyt vielä oliko se lukossa. Istuin sängyllä tovin haukotellen ja venytellen. Kävelin lopulta ovelle ja kokeilin kahvaa. Se oli lukossa, kuten arvelinkin. En kuitenkaan vaivautunut huutamaan, vaan menin takaisin sänkyyn ja avasin tv:n ja katsoin sitä. Useampi tunti siinä varmasti vierähti. Pläräsin kanavia eri suuntiin vuoroin ja odotin ihmeen tapahtuvan. Lopulta ovi avautui ja minua vastassa olikin Ryan.
- Mitä ihmettä?
Kysyin hämilläni ja jäin odottamaan Ryanilta jotakin vastausta.
- Alex on ollut todella outo koko aamun. Jopa Rasmus vaikutti huolestuneelta.
Ryan kertoi ja mietin yhä eilistä. En halunnut puhua vielä asiasta Ryanin kanssa. Seurasin miestä ulos aitasta ja suoraan sisälle. Alex istui keittiössä. Pöytä oli taas paikallaan eilisen halon jäljiltä. Hän ei luonut vilkaisuakaan meihin.
- Susan!
Hitto että säikähdin kun kuulin Rasmuksen huudon. Kävelin äänen suuntaan ja kohtasinkin miehen astuessani keittiöstä ulos.
- Me emme voi lähteä täältä kaupunkiin, joten sinä haet Alexin lääkkeet.
- Apteekista?
Kysyin hämilläni. Rasmus huokaisi.
- Luuletko todella että voimme toimittaa nimikoidun reseptin johonkin? Menet Carlin luo.
Mietin hetken miksi nimi oli niin tuttu. Mies oli varmaan sama joka minulta silloin poisti luodin jalasta. Nyökkäsin. Nyt olisi varmasti tilaisuuteni!
- Ja ettet saa mitään fiksua päähäsi, Atte ja Aki lähtevät mukaasi.
Ja se siitä tilaisuudesta. Atte ja Aki eivät olleet etsintäkuulutettuja.
Muutaman minuutin kuluttua lähdimme jo Akin ja Aten kanssa tarpomaan tuskaisen jyrkkää ylämäkeä takaisin mondeon luo. Kesti siinä oma aikansa ennen kuin sinne asti pääsimme. Istuin takapenkille vaiti. Atte ajoi tällä kertaa ja Aki istui pelkääjän paikalla.
- Sinä menet Akin mukaan Carlille. Hänellä on haluamamme lääkkeet. Soitimme etukäteen ja ilmoitimme olevamme kiireisiä. Sanakin Rasmuksesta tai Alexista ja pääset köyden jatkeeksi. Lääkkeet tulevat olevinaan sinulle, joten sinä pyydät ne. Tiedäthän että Carl hoitaa työnsä pienessä varjossa.
Atte kertoi. En hetkeen sanonut mitään. Kunnes aloin miettimään taas tarkemmin.
- Niin mitä lääkkeitä me haemme?
Sain Atelta nopean, mutta vaikenevan vastauksen:
- Skitsofrenian.
***
Pääsimme perille. Atte vilkaisi minua olkansa yli.
- Muistahan olla kiltisti.
En sanonut mitään, katsoin vain Attea silmiin ja nousin autosta. Olimme kerrostalon pihalla. Aki tuuppasi minut eteenpäin.
- Mennään nyt. Pidetään kiirettä.
Kävelin rivakkaa tahtia kerrostaloon Aki perässäni. Carl asui alimmassa kerroksessa. Koputimme hänen oveensa ja mies avasikin oven nopeasti.
- Ai kappas, Susan! Miten jalkasi voi?
Olihan tapahtumista paljon aikaa, mutta Carl muisti silloisen tilanteen. Nostin lahjettani ja näytin vanhan arven. Carl vilkaisi jalkaa lähemmin ja hymähti tyytyväisesti.
- Ja nyt sinulle on sitten putkahtanut vähän ongelmia mielenterveyden kanssa.
Vilkaisin Akia Carlin lauseen jälkeen. Aki ei vilkaissut minuun. Hän kaiketi luotti minuun nyt.
- Joo ja lääkkeet ovat lopussa… Tarvitsen niitä lisää.
Carl kipaisi johonkin huoneeseen ja toi minulle lääkepurkin.
- Saatte kyllä kohta etsiä edulliset lääkkeenne muualta, minulla ei ole varaa jäädä kiinni. Lopetan tämän homman työni ulkopuolella.
Nyökkäsin ymmärtävästi. Aki ei vieläkään reagoinut, odotti vain. Tässä olisi tilaisuus ehkä päästä pois, mutta Aki… Ei tiennyt miten hän reagoisi ja lähtisikö minulta sekä Carlilta henki. Otin lääkepurkin vastaan, kiitin ja poistuimme asunnosta kun Aki oli maksanut lääkkeet.
Istuuduin takaisin autoon lääkepurkki kourassa.
- Sehän meni ilmeisesti hyvin?
Atte kysyi Akilta, joka vastauksena vain nyökkäsi.
- Miks te ette kertonu että Alexilla on skitsofrenia? Ei tollasta asiaa vittu jätetä kertomatta! Se voi olla vaaraks itelleen ja muille!
Huusin vihaisesti Atelle. Hän ei vielä edes käynnistänyt autoa.
- No kuule, eipä tullut mieleen ilmottaa sinulle asiasta ensimmäisenä. Sitä paitsi mitään vaaraa ei ole kun lääkkeet on kohdallaan.
- Vitun ääliö! Justhan ne on loppu ja nyt se näkee ties mitä mörköjä nurkissa ja kuulee ääniä joita ei ole! Ei se mitään auta että me nyt vasta saadaan nää lääkkeet!
Atte oli hetken hiljaa. Viskasin purkin vihaisena jalkatilaan ja polkaisin jalkaani. En kuitenkaan sännännyt mihinkään vaan istuin rauhassa paikoillani. Atte käynnisti auton sanomatta vieläkään mitään ja suuntasi kohti piilopaikkaa. Siirryin keskipenkiltä Akin taakse ja nojasin otsa vasten ikkunaa. Edellinen ilta vain pyöri mielessäni. Alexin omituinen käytös… Ja jos Carl lopettaa nämä hommat, niin kuin viisasta onkin, mistä saamme lääkkeet Alexille? Aavistin pahaa ja olin aivan varma, että tästä koituisi vielä ongelma.
Mondeo parkkeerattiin visusti pusikon syrjään ja astuimme ulos autosta. Nappasin lääkepurkin mukaani ja lähdimme laskeutumaan rinnettä. Tyylikkäästi siinä kompuroin ja rätkähdin naamalteni maahan.
- Vittu.
Sanoin tyynesti naama maassa. Aki ei voinut olla tyrskähtämättä. En kyllä voinut minäkään. Nousin kuitenkin ylös ja puistelin nopeasti vaatteitani ja hipsin rinteen loppuun. Juoksin sisälle. Olin tietenkin menossa heti Alexin luo, mutta Rasmus oli minua vastassa. Hän nappasi minut otteeseensa ja piti kurkullani tiukan otteen.
- Kuinka moni sinua seurasi.
- Hullu päästä irti!
Potkin vihaisena Rasmusta miten pystyin.
- Vastaa!
- No vittu Atte ja Aki! Päästä nyt jumalauta irti!
Lopulta mies hellitti otteensa ja etsin Alexin käsiini, joka istua kyyhötti tällä kertaa talon olohuoneen nurkassa. Hain keittiönkaapista lasin ja otin siihen vettä. Menin Alexin luo ja iskin lasin hänen kouraansa ja ojensin purkista napin. Alex katsoi minua äärimmäisen epäluuloisesti.
- Syö se. Se helpottaa.
Pitkän tovin olin polvillani Alexin tasolla hänen istuessaan. Tuijotimme vain toisiamme. Lopulta Alex otti napin kera veden ja jäi istumaan. Uskalsin viimein nousta ylös. Kävelin Rasmuksen ohi hieman vihaisen näköisenä.
Viihdyin aitassa, joten siirryin sinne takaisin omiin oloihini. Makasin sängyllä rauhassa ja tuijotin kattoa. Ryan saapui myöhemmin luokseni.
- Missä sä olit?
Kysyin ja nousi istumaan. Ryan istui viereeni ja kävi makaamaan vuorostaan selälleen kädet pään takana.
- Rasmus vaatii outoja. Välttelen häntä.
Mies sanoi hieman hämmentävästi. En miettinyt asiaa sen enempää. Käännyin hieman Ryaniin päin puoli-istuvaan asentoon ja nojasin käsillä patjaan hänen vartalon molemmin puolin.
- Alexilla on skitsofrenia.
Sanoin vaiti katsoen kokoajan Ryanin silmiin. Mies nousi minua vastaan puoli-istuvaan asentoon nojaten käsiinsä.
- Se selittää hänen käytöksensä..
Sai mies sanottua pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- Tässä on nyt ehkä toinenkin asia, mikä sinun olisi hyvä tietää…
Jäin oikeastaan hieman kauhuissaan odottamaan Ryanin seuraavaa lausetta.
***
- Alex on entinen narkkari, kuten varmaan tiedät.
En ollut uskoa korviani. Joko taas?
- No en kyllä tiennyt.
Sanoin, vaikka olisihan sen saattanut arvata.
- No joka tapauksessa.. Uskon hänen käyttävän yhä nykyisten lääkkeiden kanssa samaan aikaan. Joten hänen toimintansa on täysin arvaamatonta. Kun hänet suljettiin aikanaan mielisairaalaan, he luulivat kaiken johtuneen vain skitsofreniasta. En tiedä miten mies oli sivuuttanut huumeseulan, vai olivatko hoitajat oikeasti niin typeriä, että jättivät sen ottamatta kun mitään merkkejä ei ollut. Heti kun Alex pakeni Rasmuksen kanssa, hän alkoi käyttää nappeja sekaisin. Jopa Rasmus on vaarassa vaikka luulisi tuota kaksikkoa parhaiksi ystäviksi…
En osannut sanoa mitään. Oliko Alexin raiskausyritykset tulleet huumeiden käytön aikana? Varmaankin. Entä kiduttaminen ja kuoleman tuottamus. Halusin ehdottomasti tietää mitä aikanaan tapahtui ja aion ottaa siitä selvän!
- Mitä suunnittelet? Tunnen tuon katseen.
Ryan jatkoi ja havahduin taas omista ajatuksistani.
- En mitään ihmeellistä.
En kertoisi suunnitelmaa Ryanille. Hän estäisi kuitenkin. Uteliaisuuteni on toisinaan rasittavan ylipursuavaan. Se jos mikä ärsyttää Rasmusta ja varmasti Alexiakin.
Makoilimme Ryanin kanssa sängyssä pitkin pituutta. Mietimme varmasti pitkälti samoja asioita vaikka olimme täysin hiljaa. Arvostin Ryanin hiljaista puolta. Havahduin mietteistäni taas elämään kun kuulin ulkoa meteliä.
- Mit..?
Aloin kysymään kun nousin jo sängyltä, samoin Ryan. Juoksin pihalle ja näin koko nelikon. Aten, Akin, Rasmuksen ja Alexin. Atte ja Aki seisoivat hieman sivummalla. Alex ja Rasmus selvästi selvittelivät välejä. Noh, ainakin Alexissa oli taas sitä normaalia virtaa.
- Mitä tääl nyt tapahtuu?
Ryan kysyi aivan tyynen rauhallisena. Aki ja Atte vilkaisivat meitä.
- Välien selvittelyjä. Näitä tulee silloin tällöin. Ihan normaalia. Toivotaan vain että tämä nyt pysyy kovemmalla keskustelutasolla.
Atte tokaisi rauhallisesti. Seurasimme tilannetta sivusta jonkin aikaa, kunnes tilanne kärjistyi jo käsirysyyn. Minä, Aki ja Ryan syöksyimme väliin, Atte vain möllötti vierestä. Minä ja Aki pitelimme Alexia ja Ryan Rasmusta.
- Etteks te helvetti oikeesti osaa selvittää asioita puhumalla?
Ryan tuhahti Rasmukselle ja työnsi tämän kauemmas Alexista.
- Tämä ei kuulu sinulle!
Rasmus huusi vihaisesti ja oli lyömässä Ryania nyrkillä, mutta Ryan oli paljon nopeampi ja rappasi tämän ranteesta kiinni ja väänsi niin voimakkaasti sitä, että Rasmus putosi polvilleen. Jotenkin tuli mieleen tapahtuma, jolloin kohtasin Ryanin ensikerran. Mies jolle en mahtanut mitään ja nyt jopa Rasmus rukoili ääneti miestä päästämään irti kädestään. Lopulta Ryan löysäsi otteensa, eikä Rasmus enää hyökkäillyt mihinkään. Alex rauhoittui heti kun hänet erotettiin Rasmuksesta. Astelin Alexin kanssa sivummalle. Oikeastaan talon nurkan taakse.
- Mikä hitto sua vaivaa?
Kysyin vihaisesti ja polkaisin jalkaani. Alex reagoi hyvin voimakkaasti ja työnsi minut päin laudoitettua seinää selkä edellä.
- Kuule, nämä asiat eivät kuulu sinulle nyt, eivätkä jatkossa. Älä työnnä nenääsi joka asiaan.
- Ja sinä lakkaa uhoamasta minulle jatkuvasti!
Tiuskaisin takaisin vihaisesti. Alex hellitti otteensa ja irtaannuin heti seinästä. Alex herätti minussa toisinaan kauhuntunteita. Muistan miten aikanaan Lare ja Rasmus… Molemmat olivat raiskanneet minut. Ja Alexia oli syytetty useista yrityksistä. Onnekseni Alex poistui läheisyydestäni, viimein. Minua kyllä kiinnosti mistä kaksikko kinasi niin äänekkäästi.
Istuin keittiössä. Rasmus hääräsi jotakin ikkunan läheisyydessä. En ehkä uskaltaisi ottaa asiaa puheeksi Rasmuksen kanssa. Toisaalta minulla ei kyllä ollut mitään hävittävää.
- Kyllä minä tiedän mitä sinä mietit.
Rasmus aloitti ennen kuin tajusin sanoa mitään.
- Ja vastauksena olet sinä. Ihan siinä mielessä, että sinä rasitat minua sekä Alexia.
- Hah. Oliko minun valintani tulla tähän sotkuun mukaan? Ei. Itsekö itseni väkisin pidän teidän seurassanne? EN!
Huusin vihaisesti ja nousin tuolista. Rasmus kääntyi katsomaan mihin pinkaisisin seuraavaksi. En kuitenkaan toistaiseksi liikkunut.
- Luonteesi vain on hieman vahva. Saat kuitenkin vapaasti jatkaa niskurointia vaikka loppuun asti. Kyllä tämä meidän osaltamme menee ihan ilman ongelmaa.
Rasmus hymähti. Iskin vihaisena nyrkit pöytään.
- Et voi viedä enää vapauttani! Et kenenkään! Kun jäät kiinni, joudut varmasti loppuiäksesi vankilaan! Kukaan ei katso kaltaistasi mielipuolta vapaana!
Silloin Rasmuksella kiehahti. Hän otti ranteistani kiinni kun pidin käsiäni pöydällä. Mies väänsi toista kättäni selän taa. Käteni oli suorana pystyssä ja omat kasvoni olivat lattiaa kohden.
- Päästä… Irti!
Huusin itkunsekaista pyyntöä. Tunne oli aivan järkyttävä. En ollut aikoihin tuntenut samanlaista kipua.
- Kai sinä tyttö kulta ymmärrät että voisin katkaista kätesi aivan armotta. Mieti hieman asioita nyt kun vielä voit.
Rasmus taivutti kättäni vielä pari senttiä lisää. Parkaisin ehkä elämäni tuskaisimman huudon sillä sekunnilla. Alex ilmaantui jostakin oven pieleen. Rasmus irrotti otteensa ja putosin saman tien voimattomana lattialle makaamaan. Itkin käsivarsieni piilossa.
- Noh, mitään uutta?
Rasmus kysyi kuin vittuillen.
- Unohda äskeinen. Jaha… Susan kokeilee vissiin rajojaan.
Alex hämmästeli minua lattialla. En liikkunut mihinkään, mutta lakkasin itkemästä. Nostin päätäni ja nojasin käsillä poskiini. Hetken oli hiljaista.
- No on sillä silti nätti takapuoli.
Kuulin Alexin sanovan. Rasmus vain äännähti jotain vastaukseksi ja naurahti. Kättäni jomotti yhä, mutta yritin piilottaa kärsivän ilmeeni. Seuraamme liittyi vielä Ryan, joka ei aluksi kommentoinut mitään. Vilkaisi vain ensin minua, Rasmusta ja sitten Alexia.
- Ja mitä helvettiä te ootte tehny?
Ryan loi kysyvän katseen kaksikkoon.
- Se tuskin on sun pään särkys.
Rasmus kohautti hartioitaan. Ryan yritti tällä kertaa kai tarrata Rasmuksesta, mutta Alex toimi nopeasti ja työnsi Ryanin väkivalloin seinää vasten. Nousin ylös lattialta ja katsoin Ryania. Rasmus tarrasi minuun takaapäin. Hänen toinen kätensä oli kevyesti kaulani ympärillä ja toinen lantion ympräillä.
- Halusin vain muistuttaa Susania muutamista pelisäännöistä.
Rasmus sanoi ivallisesti ja antoi suukon poskelleni. Hengitykseni oli katkonaista. Ryan olisi varmasti tappanut Rasmuksen jos Alex ei olisi pidellyt häntä seinää vasten. En koskaan haluaisi nähdä Alexin ja Rasmuksen kunnolla tappelemassa. Ryan oli hyvin rauhallinen vaikka hänen ilmeensä kertoikin paljon. Ryan tiesi hyvin, että hänenkin niskojen nakkelu saattaisi olla kohtalokas minulle tai hänelle itselleen.
- Rasmus, anna sen olla.
Ryan sanoi aivan rauhallisesti ja vilkaisi ohimennen Alexia. Rasmus irrotti otteensa hipaisten ohimennen kaulaani ja rintojani. Pystyin taas hengittämään kun Rasmus oli irrottanut otteensa. Pelkäsin miehen kosketusta aivan järjettömästi. Myös Alex hellitti otteensa Ryanista. Saman tien Ryan tuli luokseni ja kietoi minut turvallisesti syliinsä. En enää osannut edes itkeä. Tunsin vain olevani nyt turvassa pahalta maailmalta. En välittänyt, vaikka Alex ja Rasmus olivat jääneet pällistelemään viereemme. Ryan ohjasi minut kuitenkin kaikessa rauhassa suojaan huoneeseemme.
Istuin sängyn reunalle pää hieman painoksissa. Ryan polvistui eteeni ja nojasi kevyesti polveeni.
- Kauanko tämä vielä jatkuu?
Kysyin vaitonaisena. Ryan ei vastannut mitään. Silitti vain poskeani rauhallisesti ja hymyili.
- Kyllä sinä tästä selviät. Aivan varmasti.
Ryan lohdutti lopulta myös sanoin. Hymyilin hänelle väkisinkin. En voinut vastustaa tuota ilmettä. Olin herkillä Ryanin kosketuksestakin. Hänen kätensä vaelsivat rauhallisesti reisilläni. Hengitykseni oli voimakas, mutta rauhallinen. Ryan halusi varmasti auttaa minua rentoutumaan. Mies avasi mustien farkkujeni napin ja vetoketjun, nosti hieman paitaani ja suuteli vatsaani. Taivutin vaistomaisesti päätäni taakse päin ja huokaisin hiljaa. Oman aikansa mies hyväili vatsaani ja otti lopulta housut pois jalastani. Anoin jo suorastaan Ryania jatkamaan, mutta mies vain kiusoitteli hipaisten välillä sisäreittäni ja puhaltaen lämmintä ilmaa hävylleni. Silitin Ryanin pehmeitä hiuksia ja samassa hän vei kasvonsa jalkojeni väliin ja suuteli klitoristani. Minun oli pakko siirtää käteni takaisin sängylle ja puristaa lakana nyrkin sisään, jotta pysyin edes jotenkin tolpillani. Nautinto mittarini ylitti taas sallitun rajan ja minun oli pidäteltävä voihkaisuja, ettemme saisi seuraa. Ryanin toinen käsi käväisi välillä tervehtimässä rintojani. Hetkeksi Ryan lopetti kosketuksen kokonaan ja olin jo käymättä katsomaan mitä tapahtui, kun tunsin sen ihanan tunteen! Ryanin kielen tekevän töitä sisälläni! Se jos mikä tuntui hyvältä! En kovin kauaa kestänyt sitä piinaa, kun jo sain orgasmin ja kaaduin sen voimasta sängylle selälleni. Ryan nuoli minut vielä puhtaaksi ja siirtyi sitten viereeni makaamaan ja tuijottamaan minua. Hengitykseni oli yhä raskas. Hymähdin vain Ryanin tuijotukselle.
- Lopeta.
Naurahdin hänelle.
Oveen koputettiin. Kiskaisin äkkiä sängyn peiton päälleni peittääkseni itseni. Alex, Rasmus, Aki ja Atte astuivat sisään. Alex vilkaisi lattialle ja näki housuni. Hän hymähti.
- Susan, haluat varmaan käydä moikkaamassa Romeota?
Hämmästyin Rasmuksen sanoja. Nyökkäsin kyllä heti ja yritin olla välittämättä Alexista.
- Saat hakea tavaroitasi tänne.
Rasmus jatkoi. Ihmettelin mistä nyt kiikasti.
- Ja kukahan teistä minut sinne vie?
Kysyin hieman ivallisesti.
- Alex.
Nielaisin. Ja ihmettelin samalla miten se onnistuisi. En käsittänyt, miten Alex voisi huomaamatta kuskata minut. Mondeon Romeo ja muut tunnistivat jo.
- Tiedän mitä ajattelet. Alexilla on moottoripyörä aitan takana. Kuljette sillä.
Ajatus ahdisti minua entisestään. Minun oli turha edes harkita lähtöä muualle, kun Alex oli kuskina. Mutta tätä tilaisuutta ei voisi nyt jättää väliin.
- Voi kestää hetki, että saadaan toi kakspyöränen toi rinne ylös… Joten jatkakaa toki mihin jäitte.
Rasmus naurahti katsoessaan minua ja Ryania. Nelikko poistui onnekseni ovelta ja sain puettua taas päälle.
- Aiotko tosiaan lähteä Alexin kanssa kahden?
Kohautin harteitani.
- EI ole varmaan vaihtoehtoja. Ei siihe moottoripyörän kyytiin mahdu kuin kaksi.
Ryan ymmärsi kyllä hermostuneisuuteni eikä vastannut enää mitään. Puin hupparin ylleni, jottei viima matkalla puistattaisi minua sen koommin.
Päästessäni pihalle, Rasmus laskeutui jo rinnettä takaisin. Eli he olivat varmaankin saaneet vehkeen ylös asti. Rasmus käveli suoraan aitan toiseen huoneeseen ja toi minulle sieltä kypärän.
- Pitäkää hauskaa.
Rasmus naurahti ja iski kypärän käsiini. Olisin voinut taas murhata Rasmuksen vain katseella, mutta juoksinkin vain rinteen ylös ja kohtasin Alexin. Mies istui jo odottamassa pyörän selässä. Upean, Kawasaki ninjan ZX10R selässä itse asiassa. Värikin oli suosikkini. Musta. Siitä sai peilattua oman kuvansakin. Hyvin pidetty. Alexkin piteli vielä kypärää käsissään.
- Koeta sit kestää kyydissä.
Alex naurahti ja laittoi kypärän päähänsä. Minä tein samoin ja nousi varovasti Alexin taakse istumaan. Mies starttasi pyörän käyntiin ja tarrasin vaistomaisesti hänen lanteistaan kiinni. Alex vilkaisi minua olkansa yli, vaikken nähnyt hänen kasvojaan kypärän visiirin takia. Olisin silti voinut vannoa näkeväni hänen tyytyväisen ilmeensä.
*** Lähdimme liikkeelle ja Alex ihme kyllä ajoi rauhallisesti. Minulla ei ollut mitään ongelmaa istua kyydissä ja hänestä kiinni pitäminenkään ei enää ollut aivan niin kamalaa. Alex oli varmasti kokenut kuski. Minähän en tämän homman ideaa sen paremmin tiennyt. Olin nyt vain Alexin vietävänä. Pian parkkeerasimme johonkin syrjäiselle rannalle. Kallion kupeeseen. Alex otti kypärän pois päästään. Samoin minä.
- Minä jään odottamaan tänne. Pääset Tonin asutukselle kun kävelet ranta viivaa pitkin tuohon suuntaan.
Alex osoitti kädellään ja nyökkäsin. Olin juuri laskeutumassa pyörän kyydistä, kun Alex tarrasi ranteeseeni.
- Ja Susan.. Muistakin, jos et palaa kahden tunnin sisällä, en kaihda keinoja.
Tuo kuulosti Rasmuksen lauseelta. En yrittänyt edes kiskoa kättäni irti Alexin otteesta. Nyökkäsin vain rauhallisesti ja mies irrotti otteensa. Laskeuduin pyörän kyydistä ja lähdin rivakkaa tahtia kävelemään rantaviivaa pitkin Alexin näyttämään suuntaa. Kallion vierellä kulki synkkä kaitale metsää, jonka taakse en näkisi ennen kuin olisin kokonaan pois sen kohdalta. Mitenhän pitkä matka Tonin asunnolle oli? Olin kulkenut varmaan kymmenen minuuttia kun saavuin lopulta aukeammalle. Siellä se oli. Ihan kuten Alex sanoi. Tonin talo! Pistin juoksuksi ja juoksin rantaviivaa pitkin joka pikkuhiljaa muuttui hankalakulkuiseksi hiekaksi. Se ei minua estellyt. Juoksin suoraan takapihaa kohti ja näinkin ihmisiä ulkona.
- Romeo!
Huusin lähes onnesta itkien. Saman tien rantatuolilta nousi ylös minulla aina niin tuttu ja turvallinen mies, joka näytti varmasti vähintään yhtä hämmästyneeltä kuin minä kun näin tämän talon. Romeo juoksi minua vastaan ja suorastaan hyppäsin hänen kaulaansa itku kurkussa. Romeo silitteli selkääni ja hiuksiani pitkän aikaa samalla kun Toni ja Jehukin ilmaantuivat paikalle.
- Miten ihmeessä sä täällä olet?
Toni hämmästeli ja Jehukin näytti ihmeen tyytyväiseltä.
- No mut oikeestaan laitettiin hakemaan tavaroitani. En voi riskeerata nyt mitään. Tässä pelissä kenen tahansa henki on vaarassa jos en palaa takaisin.
Romeo oli ainoa joka näytti ymmärtäväiseltä. Kävelin hänen kanssaan sisälle ja etsin laukkuani, joka lopulta löytyi jostain syystä yläkerrasta. Pakkasin sinne vaatteitani ja iPodin. Ei minulla sen suurempaa omaisuutta ollut.
Sain lopulta kaiken pakattua ja istuin Romeon kanssa rannalla. Mies näytti mietteliäältä.
- Älä huoli. Palaan aivan varmasti vielä kotiin. Samoin Ryan.
Lohdutin, mutta Romeon ilme ei kirkastunut. Tämä tilanne ahdisti häntä varmasti siinä missä minuakin. Ehkä jopa enemmänkin. Olihan hänen veljensä yksi pahan tekijä ja vapauden riistäjä. Nojasin Romeon olkapäähän ja mies nostikin samalla kätensä hartioideni yli.
- Meidän täytyy keksiä jotakin.
Nyökkäsin, mutta nyt sitä oli turha edes miettiä. Rasmus ja Alex toimivat hyvin yhteen ja tekisivät selvän koko tämän talon kolmikosta jos huonosti kävisi.
- Yritimme löytää sinut. Jäljet ovat hyvin peitetty. Emme löytäneet yhtään mitään. Ja se mondeo… Siitäkään ei löytynyt mitään henkilötietoja. Tai se mitä löytyi, vaikuttaisi siltä että auto kuuluu kuolleelle ihmiselle. Jollekin vanhukselle.
Romeo selitti. Rasmua oli siis todella hoitanut kaiken. Ja Aki peitti hänen jälkiään hyvää tahtia. Valitettavasti se kaksi tuntinen josta oli puhe, kului uskomattoman nopeasti.
- Minun on lähdettävä…
Sanoin apeasti ja Romeo nyökkäsi. Nousimme ylös hiekalta ja halasin Romeota vielä pitkään.
- Oikeesti, älkää seuratko. Se tietää hankaluuksia kaikille. Etenkin minulle…
Halusin jopa taas suojella omaakin nahkaani. Romeo nyökkäsi hyväksyvästi. Toni ja Jehu eivät sanoneet mitään vaikka olivat ilmaantuneet paikalle jo aikaa sitten.
- Luvatkaa. Tuun takasin niin pian kun pääsen.
Pitkän harkinnan jälkeen molemmat nyökkäsivät.
Lähdin talolta ja kävelin taas rantaviivaa pitkin takaisin sinne mistä tulin. Vilkaisin vähän väliä olkani yli ja kun kukaan ei seurannut, pinkaisin taas juoksuun ja katosin metsän pimentoon juostessani rantaviivaa. Päädyin lopulta paikkaan jossa Alex minua odotti. Hän istui kalliolla ja heitteli irtokiviä veteen.
- Nonni. Hyvä tyttö osaathan sinä noudattaa ohjeita.
Alex naurahti ja kiskaisi samalla nahkatakkinsa takaisin päälleen., jonka oli ilmeisesti riisunut kuumuuden takia. Istuin Alexin viereen kalliolle. Mies kaivoi takkinsa taskua ja otti sieltä pienen pussin ja tiputti sieltä kädelleen jonkun napin. Se ei ollut hänen normaali lääkityksensä. Mies oli juuri heivaamassa nappia suuhunsa, kun minä otin hänen kädestään kiinni ja toisella otin napin itselleni.
- Ei minun seurassani. Eikä silloin kun lähdet vielä kuskaamaan minua johonkin.
Tiuskaisin vihaisesti Alex vain naurahti. Ojensin napin takaisin hänelle siinä uskossa että se menee takaisin samaiseen pussiin mistä tuli. Ja sinne se menikin. Mutta tässä sain varmistuksen siihen, että hän käyttää edelleenkin.
- Lähetään menee.
Alex sanoi lopulta ja laittoi taas kypärän päähänsä. Tein samoin ja nousin heti kyytiin kun mies oli mennyt edeltä. Pidin Alexista kiinni. Hurautimme suorinta tietä takaisin mökin tienoille, mutta nautin joka hetkestä moottoripyörän kyydissä. Olin aina pitänyt siitä.
Perille päästyämme Alex lähti taluttamaan moottoripyörää rinnettä alas. Autoin häntä vaikken tiennyt oliko minusta enemmän haittaa kuin hyötyä. Rasmus oli meitä vastassa ja hän näytti todella helpottuneelta. Oliko hän todella pelännyt noin paljon että tekisin pakomatkan? Olihan se vähän hämmentävää, mutta toisaalta olin hieman ylpeä tuosta aiheuttamastani pelosta. Alex hylkäsi pyörän lopulta aitan taakse piiloon, samoin molemmat kypärät. Kävelin rauhallisesti Rasmuksen ohi, ja kun tämä ei välittänyt siitä, etsin käsiini Ryanin. Löysin hänet huoneestamme.
- Mitä sinä siinä mökötät?
Kysyin, kun Ryan ei tuntunut reagoivan tulooni. Mies makasi sängyllä ja nousi lopulta istumaan ja katsoi minua.
- Atte ja Aki ei oo varmaa tullu vielä.. Mis Rasmus ja Alex on?
En edes tiennyt missä Aki ja Atte olivat… Mutta vastasin parhaani mukaan Rasmuksesta ja Alexista, että he olivat pihalla.
- Tule. Näytän sinulle nyt jotain.
Ryan nousi sängystä ja kiskaisi minut vauhdilla mukaansa. Hän ohjasi minut keittiön läpi keittokomeron ovelle. Ryan avasi oven ja sieltä paljastui jotain aivan muuta kuin keittokomero. Aivan erillinen huone, ja kun astuin sinne sisään ja laitoin valot päälle. Minua kohtasi järkyttävä näky. Tämän huoneen yksi seinä oli tapetoitu kuvillani. Joissakin saattoi olla mukana Ryan tai Romeo. Haukoin henkeäni paniikin vallassa. Oliko tämä Alexin sekä Rasmuksen tekosia? Mistä helvetistä nyt oli kyse? Pöydillä lojui paperinpalasia, joissa luki tekstejä. Lähinnä päivänmäärä, kellon aika ja paikka jossa olin ollut sillä hetkellä. Lisäksi pöydällä oli läppäri, jonka vieressä oli pino CD koteloita. Vilkaisin tekstejä koteloissa. Taas päivänmääriä ja kellon aikoja.
- Katso konetta.
Ryan sanoi ja heilautin hiirtä, jotta sain kuvan näkymään.
- Ei jumalauta…
Sanoin rauhattomasti ääneen ja astuin kauemmas näytöstä. Näytössä näkyi suora näkymä Ryanin ja minun huoneeseeni. Ja suorana. Eli meitä tarkkailtiin videoimallakin.
- He ovat siis nähneet myös..?
Siitä se riemu vasta ratkesi. Toinen oli minut jo kerran raiskannut ja toinen muita yrittänyt. Ryanin ja minun sessio päivällä oli varmasti jo heidän verkkokalvollaan. Miten emme ole voineet nähdä kameraa huoneessa? Toisaalta, ei tämä olisi tullut ihan ensimmäisenä mieleen edes Rasmukselta ja Alexilta.
- … Ja miten helvetissä löysit tänne!?
Kuulimme huudon pihalta. Juoksimme ulos huoneesta ja sieltä suoraan pihalle asti. Ryan oli jo kerennyt hieman ennen minua ovesta ja kun itse siitä juoksin. Rasmus oli minua vastassa ja sain ensimmäisenä tuntuvan lyönnin avokämmenestä. Siinä oli voimaa. Sillä kaaduin maahan polvilleni. Mitä hittoa tapahtui? Olin aivan poissa tolaltani. Pysyin maassa kyllä nelinkontin, en uskaltanut edes nousta ylemmäs. Näin Tonin.
- Mitä hittoa…
Sanoin lähes äänettömästi kun näin miehen. Rasmus kiskaisi minut väkivaltaisesti hiuksista kiinni pitäen ylös.
- Saatanan huora! Olishan se pitäny arvata et kerrot tästä kaikesta!
- En kertonu!
Huusin vihaisesti. En tiennyt olinko vihainen Rasmukselle vai Tonille.
- Miten toi saatanan kermaperse sit tänne pääty?!
En muista milloin olisin nähnyt Rasmuksen yhtä vihaisena.
- No en minä tiedä! Päästä irti!
Huusin minä ääntäni sain.
- Rasmus, päästä se. Ei Susan kertonut.
Toni aloitti. Rasmus hellitti otettaan ja tönäisi minut suoraan Alexia päin, joka kyllä otti minut taitavasti vastaan.
- Noh? Mikä on sinun versiosi?
Rasmus puhui taas yllättävän rauhallisesti. Pelkäsin silti todella. En osannut edes irrottautua Alexista sillä hetkellä. Ei hänkään kyllä tajunnut tilannetta.
- Tiesin, että joku hakee Susanin tavarat jossakin vaiheessa. Hänen laukussaan on paikannuslaite. Erittäin pieni ja helppo sujauttaa laukkuun tai vaikka housujen taskuun.
Toni kertoi ja se selitti miksi laukkuani oli siirrelty.
Rasmus vilkaisi minua ja sitten Tonia. Ryan yritti pysyä rauhallisena.
- No mitä haluat?
Rasmus kysyi lopulta huokaisten.
- Jutella. En muuta.
Rasmus suostui lopulta Tonin pyyntöön ja siirryimme koko porukka talon toiselle puolelle, jossa en ollut aikaisemmin käynytkään. Siellä oli Pöytä ja ympärillä kahdeksan tuloa. Todella vanhoja kalusteita, varmaan jääneet edelliseltä omistajalta. Istuin yhteen tuoliin. Oikealle puolelleni istui Alex ja vasemmalle Rasmus. Vastapäätäni oli Ryan ja Rasmusta vastassa Toni.
- Rasmus, yrittäisit nyt ymmärtää, että olen sinua askeleen edellä. Ja en anna Susanin ajautua vaaraan takiasi.
Toni aloitti. Nostin katseeni häneen.
- Vitun idiootti. Sähän se tässä mut ajat vaaraan tulemalla tänne!
Tiuskaisin. Sain samalla Rasmukselta niin vihaisen mulkaisun, että laskin katseeni polviini.
- Anteeksi..
Sanoin kuiskaten.
- Susan on kyllä oikeassa. Koska tiedät nyt tämän paikan, meidän on viisaampaa lähteä helvettiin täältä. En vain tiedä voinko päästää enää sinuakaan lähtemään.
Rasmus naurahti ja se aiheutti selässäni kylmät väreet. Puistatti oikein.
- Entä Romeo ja Jehu?
Rasmus jatkoi ja siitä aiheesta minäkin kiinnostuin.
- He eivät tiedä. Eivätkä saakaan tietää.
Olin jälleen vihainen. Sen varmasti näki.
- Hyvä on. Saat mahdollisuuden. Jos käyt täällä… Käyt yksin. Jos tuot mukanasi joko Romeon tai Jehun, joku teistä saattaa päästä hengestään. Jos johdatat kytät tänne, Susan pääsee hengestään. Nyt kannattaa toimia viisaasti.
Rasmus hymähti ja silitteli hiuksiani. Yritin vältellä hänen kosketustaan, mutta tuolin käsinojat olivat ikävästi tiellä. Ryanilla oli pää hieman painuksissa ja kädet pöydällä. Koko homma oli kyllä niin pahasti kustu ettei ollut tosikaan. Valitettavasti seuraava asia mitä näin oli Rasmuksen ja Tonin käden puristus. Luotin kyllä Toniin ja tässä kohtaan se oli huono juttu. En näkisi varmaan enää Romeota. Jehusta tällä hetkellä ei ollut niin väliä.
- Lähden nyt jatkamaan matkaa ja hoidan velvollisuudet joita oikeasti lähdin hoitamaan.
Toni nousi tuolista eikä sen enempää kertonut. Mitä lie sanonut Romeolle ja Jehulle ennen tänne lähtöä. Nousin tuolista vaikka Rasmus yritti olla toista mieltä. Estin Tonin eteen ja katsoin komeaa miestä hieman yläviistoon.
- Lupaa se. Sano se ääneen tai et lähde täältä mihinkään.
Sanoin topakasti ja pidin katsekontaktin. Toni oli todella pitkään vaiti.
- Lupaan, etten tuo tänne yhtäkään ulkopuolista ihmistä.
Toni lupasi lopulta ja päästin hänet menemään. Nojasin seinään käsilläni. Rasmus nousi myös tuolista, samoin Alex. Heidän mentyään istuin Ryanin seuraan.
- Minun on hävitettävä se paikannin. Jos Rasmus viekin meidät täältä pois. En halua riskeerata ystäviäni. Edelleenkään.
Sanoin ja nojasin käsillä pöytään.
- Kuule, ei Rasmus vie meitä mihinkään. Jos veisi, hän olisi vienyt jo. Tällaisia hylättyjä, suht hyvä kuntoisia paikkoja on äärimmäisen vaikea löytää.
Ryan jatkoi. Huokaisin syvään ja nojasin kunnolla selkänojaan. Rasmus palasi aika nopeasti takaisin luoksemme. Hän nojasi toisella kädellä seinään ja tuijotti minua.
- Minua ei sinänsä haittaa se että olet utelias, mutta kun käyt tonkimassa täällä ympäri taloa, niin muista ensi kerralla sammuttaa valot. Myös keittokomerosta.
Käänsin katseeni Rasmuksesta ja puristin silmiäni kiinni ja jauhoin lausahdusta ’voi paska’ mielessäni pidemmän aikaa. Arvelin, ettei tämä jäisi tähän, vaikka Rasmus nyt käyttäytyikin kohtuullisen pitkäpinnaisesti.
- Enköhän kehitä sinulle vielä rangaistuksen.
Rasmus hymyili pirullisesti. Joten arvelin hänellä olevan jo jotain mielessä. Mies kuitenkin poistui luotamme vähin äänin.
*** Ryan ei osannut kommentoida pitkään aikaan mitään. Mies vain istui pöydän ääressä käsi poskellaan.
- Kyllä meidän on täältä hittoon lähettävä.
Mies sanoi ja oli erittäin tuumailevan näköinen. Nyökkäsin vain. Mielenterveyteni reistasi nyt jo, mutta tilanne vain pahenisi ajan kanssa.
- Mitä jos Rasmus…
- Älä edes aloita. Ei varmasti tee.
En tiennyt, mistä Ryan arvasi pelkoni, mutta Rasmus oli jo kerran raiskannut minut. Miksi se ei toistuisi? Varsinkin kun jäin kiinni hänen yksityisyytensä tirkistelystä. Vaikka sairas näkyhän se oli. Tuijotin Ryania pitkään. En hetkeen edes itse tajunnut tuijottavasti.
- No mitä..?
Ryan kuitenkin kysyi ja havahduin saman tien.
- E-ei mitään. En minä tiedä. Ajatus harhailee. Ryan nousi seisomaan ja käveli taakseni, kietoi kätensä ympärilleni ja halasi rauhallisesti ja tyytyväisenä.
- Kuule, kyllä me tästä selvitään kun yhtä pidetään.
Annoin Ryanille suukon poskelle.
- Mitä muuten luulet, mitä Toni aikoo?
Ryan kohautti hartioitaan.
- En minä tiedä. Jotain hän aikoo. Ja Tonin tuntien, kohta Romeo ja Jehukin tietävät. Rasmus antoi voimakkaan varoituksen, joten kyllä se mies miettii.
- Tai sitten ei.
Jatkoin rauhallisesti. Mutta tottahan se oli. Toni oli äkkipikainen.
Ilta vaihtui pikkuhiljaa yön puolelle. Istuin aitan rappusilla, kuin odottaen lupaa Rasmukselta, missä saisin nukkua. Alex käväisi välillä pihalla, muttei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Yllätyksekseni Aki asteli luokseni ja istui vierelleni ja sytytti tupakan.
- Rasmus on ollut yllättävän rauhallinen. Sinun on parempi pitää varasi. Hän kehittää vielä aivan varmasti jotain.
Kuuntelin Akin sanoja ja huokaisin syvään.
- Ihan kun en sitä tietäisi. Miksi muistutat kokoajan? Tässä liemessä eläminen on tuskaisempaa kuin oletinkaan. Enkä pääse tästä koskaan eteenpäin, jollen itse nouse Rasmusta vastaan.
Sanoin vihaisesti.
- Etköhän ole niskuroinut jo liikaakin. Sinun on nyt vain toimittava Rasmuksen mukaan.
Tuhahdin ja nousin ylös. Aki nappasi ranteestani kiinni.
- Nyt, rauhoitu.
Aki käskytti ja tiukensi hieman otettaan. En luonut lainkaan katsetta mieheen.
- Tajuat sä miten sekasin Rasmus on?
Lopulta loin katseen Akiin.
- Miten voit puhua noin? Entä jos kerron Rasmukselle?
- Sitten kerrot. Yritä nyt tajuta, että tämä tilanne muuttuu vain kun toimimme niin kuin Rasmus haluaa. En ole tässä hommassa vapaaehtoisesti, valehteli Rasmus mitä tahansa. Tai minä. Haluan vain teidät vapaiksi, mutten tiedä miten.
En uskonut sanaakaan Akilta. En vain pystynyt. Istuin lopulta takaisin portaalle ja Aki päästi irti.
- Osaathan sinä pitää sen tytön ruodussa.
Kuulin Rasmuksen sanovan Akille. En noussut Akin vierestä. Vilkaisin vain miestä kulmien alta.
- Sinä voit mennä sisälle.
Rasmus sanoi minulle ja nousin ylös. Seisoin varmaan parin sentin päässä miehen vartalosta, eikä Rasmus siirtynyt milliäkään kauemmas. Tuijotti vain pitkään. Hivuttauduin miehen ohi hipaisemattakaan häntä.
Hipsin sisään ja suoraan huoneeseen Ryanin seuraan. Istuin sängyn laidalle.
- Mitä luulet, tai mitä mieltä olet Akista?
Ryan kääntyi katsomaan minua oudosti.
- Paskiainen. Kuten Rasmus, Alex ja Attekin.
Käänsin katseeni taas muualle.
- Hän kertoi minulle… Tai… Jos hänen aikeensa ovatkin hyvät?
Hämmästelin ja sain mitä oudoimman katseen Ryanilta.
- Et kai sinä nyt luota Akiin?!
Ryan luki varmasti kasvoiltani epävarmuuteni. En tiennyt miten suhtautua Akin sanoihin, vaikken häntä uskonutkaan.
- No hän puhui kyllä asioista joita jäin miettimään.
Sanoin vaikeroiden. Ryanin ilme muuttui kysyväksi. En uskaltanut avata suutani. En tiennyt olisiko hyvä idea jos Ryan tietäisi ja jos Rasmus aistisi jotain. Aki saisi kertoa itse. Lopulta päätännän päätteeksi kävimme nukkumaan. Minulla oli lievästi sanoen hieman turvallisempi olo kuin edellisyönä.
Aamu valkeni. Olin istunut sängyllä jo pidemmän aikaa kun Ryan heräsi. Tukkani oli varmaan sekaisin ja osittain pystyssä. Ryan hymyili nähdessään minut ja olisin voinut vannoa että syynä olivat nimenomaan hiukset ja se miltä aamulla näytin.
- Minä menen suihkuun jos täältä sellainen hienous löytyy.
Sanoin ja nousi seisomaan, venyttelin ja haukottelin. Ryan jäi vielä sänkyyn kun kaivoin laukustani puhtaat vaatteet.
Etsin Rasmuksen käsiini. Hän oli itse asiassa pihalla ja möllötti Alexin kanssa metsään. Liityin rivistöön ja ihmettelin mitä he oikein tekivät.
- Nuo äänet eivät voi olla kaikua. Ne tulevat läheltä.
Rasmus sanoi, muttei edes vilkaissut suuntaani. Lähistöltä kuului auton ääni. Pitäisikö Rasmuksen ja Alexin siis huolestua?
- Tuota, minä haluan mennä suihkuun.
- Jatka ”keittokomeron” ohi ja löydät oven joka vie maan alle. Siellä on suihku.
Eli toinenkin kellari. Tosin voisihan olla että ne yhdistyisivät. Olipa ikävä paikka suihkulle. Lähdin sanaakaan sanomatta ja menin kuten Rasmus neuvoi. Löysin oven, joka oli kyllä hiton tiukasti kiinni. Jouduin oikeasti käyttämään voimaa että sain sen auki. Suljin sen perässäni ja tietenkään sitä ei saanut lukkoon. Sama se. Ehkä lähempänä suihkua olisi toinen ovi. Mutta edetessäni portaat alas, ei suihkun luona ollut ovea. Huoneessa oli pieni hyllykkö jossa oli puhtaita pyyhkeitä. Heitin vaatteeni pois ja nostin pyyhkeen odottamaan mahdollisimman lähelle suihkua. Laitoin suihkun päälle ja annoin veden valua runsaasti vartalollani samalla kun peseydyin. Ihme, että mökkiin tuli lämmintä vettä. Sain peseydyttyä suht’ nopeasti ja käännyin ottamaan pyyhettä naulasta, kun Rasmus seisoikin takanani.
- Olisikohan sinulla jotain selitettävää?
Katsoin häntä vähintäänkin kauhistuneena ja yritin peittää haarukseni ja rintani. Seinää vasten nojasi lattian kuivauslasta, jonka Rasmus nosti ja työnsi minut kylmää seinää vasten. Nostin automaattisesti kädet varteen kiinni ja yritin työntää takaisin jotta henki kulkisi.
- Turhaan peittelet, olen minä sinut ennenkin alasti nähnyt ja nainutkin jos et muista!
Mies huusi. Kyynel vierähti poskelleni.
- Mitä helvettiä sä nyt riehut?
Tiuskaisin peloissani.
- Oiskohan sulla jotain selitettävää?
Mies kysyi ja painoi lastan vartta tiukemmin minua kohti.
- Mistä!?
Kysyin ja jouduin huutamaan, että sain paniikin keskeltä ääntä.
- Siitä, että Toni tuli tänne.
- Mitä ihmeellistä siinä on?
Kysyin, sehän oli sinänsä sovittu juttu.
- Romeon kanssa!
Mikä helpotus ja mikä kauhistus, ajattelin kun tuijotin Rasmuksen vihasta palavaa katsetta.
*** - Noh, mitä olet mennyt nyt sotkemaan?
Rasmus tenttasi, enkä yksinkertaisesti osannut hänelle vastata joten olin vaiti.
- Anna mun pukea. Lupaan tulla täältä heti pois.
Pyysin ja katsoin Rasmusta kokoajan. Miehen katse kyllä vilkaisi rintojani ja sitten taas silmiäni. Hän hellitti otteensa, heitti lattialastan seinään suutuspäissään ja jäi seisomaan kädet puuskassa ovensuulle.
- Hei oikeesti. Vähän yksityisyyttä kiitos?
Sanoin rauhallisesti. Rasmus ei liikahtanut. Käänsin selkäni Rasmukselle ja kuivasin hiuksiani pyyhkeeseen. Totta kai ne jäivät kosteiksi, mutta liian veden sai onneksi pois. Otin Rasmuksen vierestä hyllyltä puhtaat vaateet ja siirsin ne penkille. Puin ensimmäisenä alushousut jalkaan, jotta minulla oli edes hieman peitetympi olo. Otin rintaliivit ja asettelin ne paikoilleen ja yritin sulkea lukon kädet taaksepäin käännettynä. Se oli hankalaa enkä ikinä osuisi kohdalleen, tunsin äkkiä Rasmuksen tarttuvan liiveihini ja laittavan lukon kiinni. Olin aivan kauhuissani sen muutaman sekunnin. En kiittänyt, en sanonut mitään miehelle. Olin yhä selkä häneen päin kun puin topin päälleni ja laitoin mustat colleget jalkaan. Lopulta olin valmis ja käännyin katsomaan Rasmusta. Mies väisti ovelta ja päästi minut kulkemaan siitä ensin.
Tontin tasanteella minua todellakin odotti sekä Toni, että Romeo. Olin jo juoksemassa Romeon luo, mutta Rasmus nappasi minua paksusta pehkostani kiinni.
- Älä turhaan hätäile.
Romeon kasvoista näki vihan paistavan hänen tuijottaessaan Rasmusta.
- Mikä tää juttu nyt niiku on?
Kysyin Rasmukselta ja myötäilin hänen otettaan, jottei tukkani lähtisi kokonaan.
- Tämä oli ihan Romeon ja minun päätös. Tai olin tulossa yksin, mutta Romeo aavisti aikeeni ja änkesi mukaan. Kai se on parempi näin, kuin että hän olisi yht’ äkkiä hyökännyt paikan päälle yksin?
Toni puhui. Olisin kyllä voinut lyödä juuri nyt Tonia. Hän olisi voinut hyvin kieltää Romeota. Halusiko hän tahallaan asettaa meidät kaikki vaaraan? Alex, Atte ja Aki tulivat talosta myös luoksemme.
- Mitä tääl tapahtuu..?
Aki kysyi ja jäi hölmönä katsomaan veljeään tämän nähdessään.
- Otappas tuo.
Rasmus sanoi ja tönäisi minut Akia päin, joka onneksi oli varautunut siihen, joten emme kaatuneet nurin. Aki käänsi minut kasvot muihin päin ja piti kätensä ympärilläni. Mutta hänen otteensa oli aivan erilainen kuin Rasmuksella. Ehkä vain kuvittelin niin sen pohjalta mitä mies minulle aiemmin eilen sanoi.
- Et noudattanut sääntöjä jotka sinulle annoin. Saatte nyt ihan sen mukaan kärsiä tästä. Alex..?
Alex toi Rasmukselle hänen aseensa. Mies latasi sen ja nosti sen kohti Tonia ja Romeota.
- Kumpi? Saatte ihan itse päättää.
Rasmus naurahti. Hänellähän oli armolliset vaihtoehdot. Toni ja Romeo näyttivät varauksellisilta ja hieman jopa paniikissa olevilta.
- Eikö tätä voi sopia puhumalla?
Toni pyysi rauhallisesti.
- Älä unta näe.
Rasmus sanoi ja vilkaisi olkansa yli vielä minua, nosti hymyn huulilleen ja kääntyi takaisin Romeota ja Tonia kohden.
- Rasmus, älä!
Huusin paniikissa. Aki ei kuitenkaan suostunut irrottamaan otettaan. Rasmus kääntyi katsomaan minua taas olkansa yli.
- Suostun mihin vain, jos vain jätät molemmat henkiin ja annat heidän käydä täällä.
Sanoin vihan ja pelon sekaisessa tunteessa. Katuisin tuota lausetta jonain päivänä. Olisin voinut valita viisaammankin vaihtoehdon.
- Aika paljon pyydetty, mutta myös paljon annettu. Joten mikäs siinä, olkoon.
Rasmus hymyili kun tajusi että sai mitä halusi. Minut. Olin nyt jo vihainen itselleni. Rasmus napsautti sormiaan ja Aki päästi minut irti. Juoksin saman tien Romeota halaamaan. Sain siihen vastauksena saman rakastavan halauksen.
- Olette ihan hulluja.
Sanoin ehkä hieman vihaisestikin.
- No ei se sinustakaan kovin kaukana ole. Tajuatko millaisen sopimuksen teit juuri Rasmuksen kanssa?
Toni moitti. Vilkaisin häntä vihaisesti.
- Sinäkö olisit antanut ampua jommankumman?
Mies vaikeni ja käänsi katseensa. Toni oli kyllä lojaali kaikille. Ei siitä päästy yli eikä ympäri. Toisinaan hän vain pakeni tätä todellisuutta ja sätti helposti muita päätöksistä, jotka olisi voinut itse tehdä. Ristiriitaista.
Toni ja Romeo jäivät joksikin aikaa.
- Mitä teette Jehun suhteen?
Kysyin hämmentyneenä. Ensin Toni vain kohautti hartioitaan.
- Emme kerro hänelle. Sen paskan ei tarvitse tänne tulla. Se mies on muuttunut todella paljon siitä mitä hän oli aiemmin…
Hän lopulta kertoi ja iski vihaisesti nyrkin seinään. Seisoimme ulko-oven lähettyvillä. Säpsähdin hieman Tonin käytöstä, mutten antanut sen häiritä enempää, Toni ei ollut väkivaltainen, vain vihainen. Istuuduin portaalle ja nojasin kädet poskilla polviini.
- Kyllä tässä on aivan järjetön soppa.
Romeo huokaisi ja istui viereeni. Rasmus tuli ulos ja seisoi nyt takanani portailla. Mies laski kädet olkapäilleni.
- Meillä olis vähän juteltavaa. Tule vartin päästä keittiöön. Yksin.
Värähdin Rasmuksen kosketusta. Nyökkäsin, enkä sanonut mitään. Nojasin Romeon olkapäähän kyynel silmäkulmassa.
- Milloin ikinä päästäänkin tästä pois… Voin juhlia vapauttani. En tiedä mitä hittoa tässä enää voi tehdä. Rasmus on tosissaan ja siinä on syytä pelätä.
Sanoin apeasti ja vilkaisin olkani yli, vaikka Rasmus oli jo lähtenyt.
Romeo ja Toni päättivät lähteä, koska halusin valmistautua tuskalliseen keskusteluun. Istuin portailla niin kauan kun Romeo ja Toni katosivat kokonaan näkyvistä. Nousin portailta, pyyhkäisin housuistani roskat pois ja astelin keittiöön. Nojasin oven karmiin ja Rasmus oli jo istumassa keittiössä.
- Sul oli asiaa?
Kysyin, mutta Rasmus ei kääntänyt katsettaankaan minuun.
- Istu.
Mies käski ja irtaannuin ovenkarmista ja otin askeleen kohti keittiönpöytää.
En ollut uskoa korviani. Joko taas?
- No en kyllä tiennyt.
Sanoin, vaikka olisihan sen saattanut arvata.
- No joka tapauksessa.. Uskon hänen käyttävän yhä nykyisten lääkkeiden kanssa samaan aikaan. Joten hänen toimintansa on täysin arvaamatonta. Kun hänet suljettiin aikanaan mielisairaalaan, he luulivat kaiken johtuneen vain skitsofreniasta. En tiedä miten mies oli sivuuttanut huumeseulan, vai olivatko hoitajat oikeasti niin typeriä, että jättivät sen ottamatta kun mitään merkkejä ei ollut. Heti kun Alex pakeni Rasmuksen kanssa, hän alkoi käyttää nappeja sekaisin. Jopa Rasmus on vaarassa vaikka luulisi tuota kaksikkoa parhaiksi ystäviksi…
En osannut sanoa mitään. Oliko Alexin raiskausyritykset tulleet huumeiden käytön aikana? Varmaankin. Entä kiduttaminen ja kuoleman tuottamus. Halusin ehdottomasti tietää mitä aikanaan tapahtui ja aion ottaa siitä selvän!
- Mitä suunnittelet? Tunnen tuon katseen.
Ryan jatkoi ja havahduin taas omista ajatuksistani.
- En mitään ihmeellistä.
En kertoisi suunnitelmaa Ryanille. Hän estäisi kuitenkin. Uteliaisuuteni on toisinaan rasittavan ylipursuavaan. Se jos mikä ärsyttää Rasmusta ja varmasti Alexiakin.
Makoilimme Ryanin kanssa sängyssä pitkin pituutta. Mietimme varmasti pitkälti samoja asioita vaikka olimme täysin hiljaa. Arvostin Ryanin hiljaista puolta. Havahduin mietteistäni taas elämään kun kuulin ulkoa meteliä.
- Mit..?
Aloin kysymään kun nousin jo sängyltä, samoin Ryan. Juoksin pihalle ja näin koko nelikon. Aten, Akin, Rasmuksen ja Alexin. Atte ja Aki seisoivat hieman sivummalla. Alex ja Rasmus selvästi selvittelivät välejä. Noh, ainakin Alexissa oli taas sitä normaalia virtaa.
- Mitä tääl nyt tapahtuu?
Ryan kysyi aivan tyynen rauhallisena. Aki ja Atte vilkaisivat meitä.
- Välien selvittelyjä. Näitä tulee silloin tällöin. Ihan normaalia. Toivotaan vain että tämä nyt pysyy kovemmalla keskustelutasolla.
Atte tokaisi rauhallisesti. Seurasimme tilannetta sivusta jonkin aikaa, kunnes tilanne kärjistyi jo käsirysyyn. Minä, Aki ja Ryan syöksyimme väliin, Atte vain möllötti vierestä. Minä ja Aki pitelimme Alexia ja Ryan Rasmusta.
- Etteks te helvetti oikeesti osaa selvittää asioita puhumalla?
Ryan tuhahti Rasmukselle ja työnsi tämän kauemmas Alexista.
- Tämä ei kuulu sinulle!
Rasmus huusi vihaisesti ja oli lyömässä Ryania nyrkillä, mutta Ryan oli paljon nopeampi ja rappasi tämän ranteesta kiinni ja väänsi niin voimakkaasti sitä, että Rasmus putosi polvilleen. Jotenkin tuli mieleen tapahtuma, jolloin kohtasin Ryanin ensikerran. Mies jolle en mahtanut mitään ja nyt jopa Rasmus rukoili ääneti miestä päästämään irti kädestään. Lopulta Ryan löysäsi otteensa, eikä Rasmus enää hyökkäillyt mihinkään. Alex rauhoittui heti kun hänet erotettiin Rasmuksesta. Astelin Alexin kanssa sivummalle. Oikeastaan talon nurkan taakse.
- Mikä hitto sua vaivaa?
Kysyin vihaisesti ja polkaisin jalkaani. Alex reagoi hyvin voimakkaasti ja työnsi minut päin laudoitettua seinää selkä edellä.
- Kuule, nämä asiat eivät kuulu sinulle nyt, eivätkä jatkossa. Älä työnnä nenääsi joka asiaan.
- Ja sinä lakkaa uhoamasta minulle jatkuvasti!
Tiuskaisin takaisin vihaisesti. Alex hellitti otteensa ja irtaannuin heti seinästä. Alex herätti minussa toisinaan kauhuntunteita. Muistan miten aikanaan Lare ja Rasmus… Molemmat olivat raiskanneet minut. Ja Alexia oli syytetty useista yrityksistä. Onnekseni Alex poistui läheisyydestäni, viimein. Minua kyllä kiinnosti mistä kaksikko kinasi niin äänekkäästi.
Istuin keittiössä. Rasmus hääräsi jotakin ikkunan läheisyydessä. En ehkä uskaltaisi ottaa asiaa puheeksi Rasmuksen kanssa. Toisaalta minulla ei kyllä ollut mitään hävittävää.
- Kyllä minä tiedän mitä sinä mietit.
Rasmus aloitti ennen kuin tajusin sanoa mitään.
- Ja vastauksena olet sinä. Ihan siinä mielessä, että sinä rasitat minua sekä Alexia.
- Hah. Oliko minun valintani tulla tähän sotkuun mukaan? Ei. Itsekö itseni väkisin pidän teidän seurassanne? EN!
Huusin vihaisesti ja nousin tuolista. Rasmus kääntyi katsomaan mihin pinkaisisin seuraavaksi. En kuitenkaan toistaiseksi liikkunut.
- Luonteesi vain on hieman vahva. Saat kuitenkin vapaasti jatkaa niskurointia vaikka loppuun asti. Kyllä tämä meidän osaltamme menee ihan ilman ongelmaa.
Rasmus hymähti. Iskin vihaisena nyrkit pöytään.
- Et voi viedä enää vapauttani! Et kenenkään! Kun jäät kiinni, joudut varmasti loppuiäksesi vankilaan! Kukaan ei katso kaltaistasi mielipuolta vapaana!
Silloin Rasmuksella kiehahti. Hän otti ranteistani kiinni kun pidin käsiäni pöydällä. Mies väänsi toista kättäni selän taa. Käteni oli suorana pystyssä ja omat kasvoni olivat lattiaa kohden.
- Päästä… Irti!
Huusin itkunsekaista pyyntöä. Tunne oli aivan järkyttävä. En ollut aikoihin tuntenut samanlaista kipua.
- Kai sinä tyttö kulta ymmärrät että voisin katkaista kätesi aivan armotta. Mieti hieman asioita nyt kun vielä voit.
Rasmus taivutti kättäni vielä pari senttiä lisää. Parkaisin ehkä elämäni tuskaisimman huudon sillä sekunnilla. Alex ilmaantui jostakin oven pieleen. Rasmus irrotti otteensa ja putosin saman tien voimattomana lattialle makaamaan. Itkin käsivarsieni piilossa.
- Noh, mitään uutta?
Rasmus kysyi kuin vittuillen.
- Unohda äskeinen. Jaha… Susan kokeilee vissiin rajojaan.
Alex hämmästeli minua lattialla. En liikkunut mihinkään, mutta lakkasin itkemästä. Nostin päätäni ja nojasin käsillä poskiini. Hetken oli hiljaista.
- No on sillä silti nätti takapuoli.
Kuulin Alexin sanovan. Rasmus vain äännähti jotain vastaukseksi ja naurahti. Kättäni jomotti yhä, mutta yritin piilottaa kärsivän ilmeeni. Seuraamme liittyi vielä Ryan, joka ei aluksi kommentoinut mitään. Vilkaisi vain ensin minua, Rasmusta ja sitten Alexia.
- Ja mitä helvettiä te ootte tehny?
Ryan loi kysyvän katseen kaksikkoon.
- Se tuskin on sun pään särkys.
Rasmus kohautti hartioitaan. Ryan yritti tällä kertaa kai tarrata Rasmuksesta, mutta Alex toimi nopeasti ja työnsi Ryanin väkivalloin seinää vasten. Nousin ylös lattialta ja katsoin Ryania. Rasmus tarrasi minuun takaapäin. Hänen toinen kätensä oli kevyesti kaulani ympärillä ja toinen lantion ympräillä.
- Halusin vain muistuttaa Susania muutamista pelisäännöistä.
Rasmus sanoi ivallisesti ja antoi suukon poskelleni. Hengitykseni oli katkonaista. Ryan olisi varmasti tappanut Rasmuksen jos Alex ei olisi pidellyt häntä seinää vasten. En koskaan haluaisi nähdä Alexin ja Rasmuksen kunnolla tappelemassa. Ryan oli hyvin rauhallinen vaikka hänen ilmeensä kertoikin paljon. Ryan tiesi hyvin, että hänenkin niskojen nakkelu saattaisi olla kohtalokas minulle tai hänelle itselleen.
- Rasmus, anna sen olla.
Ryan sanoi aivan rauhallisesti ja vilkaisi ohimennen Alexia. Rasmus irrotti otteensa hipaisten ohimennen kaulaani ja rintojani. Pystyin taas hengittämään kun Rasmus oli irrottanut otteensa. Pelkäsin miehen kosketusta aivan järjettömästi. Myös Alex hellitti otteensa Ryanista. Saman tien Ryan tuli luokseni ja kietoi minut turvallisesti syliinsä. En enää osannut edes itkeä. Tunsin vain olevani nyt turvassa pahalta maailmalta. En välittänyt, vaikka Alex ja Rasmus olivat jääneet pällistelemään viereemme. Ryan ohjasi minut kuitenkin kaikessa rauhassa suojaan huoneeseemme.
Istuin sängyn reunalle pää hieman painoksissa. Ryan polvistui eteeni ja nojasi kevyesti polveeni.
- Kauanko tämä vielä jatkuu?
Kysyin vaitonaisena. Ryan ei vastannut mitään. Silitti vain poskeani rauhallisesti ja hymyili.
- Kyllä sinä tästä selviät. Aivan varmasti.
Ryan lohdutti lopulta myös sanoin. Hymyilin hänelle väkisinkin. En voinut vastustaa tuota ilmettä. Olin herkillä Ryanin kosketuksestakin. Hänen kätensä vaelsivat rauhallisesti reisilläni. Hengitykseni oli voimakas, mutta rauhallinen. Ryan halusi varmasti auttaa minua rentoutumaan. Mies avasi mustien farkkujeni napin ja vetoketjun, nosti hieman paitaani ja suuteli vatsaani. Taivutin vaistomaisesti päätäni taakse päin ja huokaisin hiljaa. Oman aikansa mies hyväili vatsaani ja otti lopulta housut pois jalastani. Anoin jo suorastaan Ryania jatkamaan, mutta mies vain kiusoitteli hipaisten välillä sisäreittäni ja puhaltaen lämmintä ilmaa hävylleni. Silitin Ryanin pehmeitä hiuksia ja samassa hän vei kasvonsa jalkojeni väliin ja suuteli klitoristani. Minun oli pakko siirtää käteni takaisin sängylle ja puristaa lakana nyrkin sisään, jotta pysyin edes jotenkin tolpillani. Nautinto mittarini ylitti taas sallitun rajan ja minun oli pidäteltävä voihkaisuja, ettemme saisi seuraa. Ryanin toinen käsi käväisi välillä tervehtimässä rintojani. Hetkeksi Ryan lopetti kosketuksen kokonaan ja olin jo käymättä katsomaan mitä tapahtui, kun tunsin sen ihanan tunteen! Ryanin kielen tekevän töitä sisälläni! Se jos mikä tuntui hyvältä! En kovin kauaa kestänyt sitä piinaa, kun jo sain orgasmin ja kaaduin sen voimasta sängylle selälleni. Ryan nuoli minut vielä puhtaaksi ja siirtyi sitten viereeni makaamaan ja tuijottamaan minua. Hengitykseni oli yhä raskas. Hymähdin vain Ryanin tuijotukselle.
- Lopeta.
Naurahdin hänelle.
Oveen koputettiin. Kiskaisin äkkiä sängyn peiton päälleni peittääkseni itseni. Alex, Rasmus, Aki ja Atte astuivat sisään. Alex vilkaisi lattialle ja näki housuni. Hän hymähti.
- Susan, haluat varmaan käydä moikkaamassa Romeota?
Hämmästyin Rasmuksen sanoja. Nyökkäsin kyllä heti ja yritin olla välittämättä Alexista.
- Saat hakea tavaroitasi tänne.
Rasmus jatkoi. Ihmettelin mistä nyt kiikasti.
- Ja kukahan teistä minut sinne vie?
Kysyin hieman ivallisesti.
- Alex.
Nielaisin. Ja ihmettelin samalla miten se onnistuisi. En käsittänyt, miten Alex voisi huomaamatta kuskata minut. Mondeon Romeo ja muut tunnistivat jo.
- Tiedän mitä ajattelet. Alexilla on moottoripyörä aitan takana. Kuljette sillä.
Ajatus ahdisti minua entisestään. Minun oli turha edes harkita lähtöä muualle, kun Alex oli kuskina. Mutta tätä tilaisuutta ei voisi nyt jättää väliin.
- Voi kestää hetki, että saadaan toi kakspyöränen toi rinne ylös… Joten jatkakaa toki mihin jäitte.
Rasmus naurahti katsoessaan minua ja Ryania. Nelikko poistui onnekseni ovelta ja sain puettua taas päälle.
- Aiotko tosiaan lähteä Alexin kanssa kahden?
Kohautin harteitani.
- EI ole varmaan vaihtoehtoja. Ei siihe moottoripyörän kyytiin mahdu kuin kaksi.
Ryan ymmärsi kyllä hermostuneisuuteni eikä vastannut enää mitään. Puin hupparin ylleni, jottei viima matkalla puistattaisi minua sen koommin.
Päästessäni pihalle, Rasmus laskeutui jo rinnettä takaisin. Eli he olivat varmaankin saaneet vehkeen ylös asti. Rasmus käveli suoraan aitan toiseen huoneeseen ja toi minulle sieltä kypärän.
- Pitäkää hauskaa.
Rasmus naurahti ja iski kypärän käsiini. Olisin voinut taas murhata Rasmuksen vain katseella, mutta juoksinkin vain rinteen ylös ja kohtasin Alexin. Mies istui jo odottamassa pyörän selässä. Upean, Kawasaki ninjan ZX10R selässä itse asiassa. Värikin oli suosikkini. Musta. Siitä sai peilattua oman kuvansakin. Hyvin pidetty. Alexkin piteli vielä kypärää käsissään.
- Koeta sit kestää kyydissä.
Alex naurahti ja laittoi kypärän päähänsä. Minä tein samoin ja nousi varovasti Alexin taakse istumaan. Mies starttasi pyörän käyntiin ja tarrasin vaistomaisesti hänen lanteistaan kiinni. Alex vilkaisi minua olkansa yli, vaikken nähnyt hänen kasvojaan kypärän visiirin takia. Olisin silti voinut vannoa näkeväni hänen tyytyväisen ilmeensä.
*** Lähdimme liikkeelle ja Alex ihme kyllä ajoi rauhallisesti. Minulla ei ollut mitään ongelmaa istua kyydissä ja hänestä kiinni pitäminenkään ei enää ollut aivan niin kamalaa. Alex oli varmasti kokenut kuski. Minähän en tämän homman ideaa sen paremmin tiennyt. Olin nyt vain Alexin vietävänä. Pian parkkeerasimme johonkin syrjäiselle rannalle. Kallion kupeeseen. Alex otti kypärän pois päästään. Samoin minä.
- Minä jään odottamaan tänne. Pääset Tonin asutukselle kun kävelet ranta viivaa pitkin tuohon suuntaan.
Alex osoitti kädellään ja nyökkäsin. Olin juuri laskeutumassa pyörän kyydistä, kun Alex tarrasi ranteeseeni.
- Ja Susan.. Muistakin, jos et palaa kahden tunnin sisällä, en kaihda keinoja.
Tuo kuulosti Rasmuksen lauseelta. En yrittänyt edes kiskoa kättäni irti Alexin otteesta. Nyökkäsin vain rauhallisesti ja mies irrotti otteensa. Laskeuduin pyörän kyydistä ja lähdin rivakkaa tahtia kävelemään rantaviivaa pitkin Alexin näyttämään suuntaa. Kallion vierellä kulki synkkä kaitale metsää, jonka taakse en näkisi ennen kuin olisin kokonaan pois sen kohdalta. Mitenhän pitkä matka Tonin asunnolle oli? Olin kulkenut varmaan kymmenen minuuttia kun saavuin lopulta aukeammalle. Siellä se oli. Ihan kuten Alex sanoi. Tonin talo! Pistin juoksuksi ja juoksin rantaviivaa pitkin joka pikkuhiljaa muuttui hankalakulkuiseksi hiekaksi. Se ei minua estellyt. Juoksin suoraan takapihaa kohti ja näinkin ihmisiä ulkona.
- Romeo!
Huusin lähes onnesta itkien. Saman tien rantatuolilta nousi ylös minulla aina niin tuttu ja turvallinen mies, joka näytti varmasti vähintään yhtä hämmästyneeltä kuin minä kun näin tämän talon. Romeo juoksi minua vastaan ja suorastaan hyppäsin hänen kaulaansa itku kurkussa. Romeo silitteli selkääni ja hiuksiani pitkän aikaa samalla kun Toni ja Jehukin ilmaantuivat paikalle.
- Miten ihmeessä sä täällä olet?
Toni hämmästeli ja Jehukin näytti ihmeen tyytyväiseltä.
- No mut oikeestaan laitettiin hakemaan tavaroitani. En voi riskeerata nyt mitään. Tässä pelissä kenen tahansa henki on vaarassa jos en palaa takaisin.
Romeo oli ainoa joka näytti ymmärtäväiseltä. Kävelin hänen kanssaan sisälle ja etsin laukkuani, joka lopulta löytyi jostain syystä yläkerrasta. Pakkasin sinne vaatteitani ja iPodin. Ei minulla sen suurempaa omaisuutta ollut.
Sain lopulta kaiken pakattua ja istuin Romeon kanssa rannalla. Mies näytti mietteliäältä.
- Älä huoli. Palaan aivan varmasti vielä kotiin. Samoin Ryan.
Lohdutin, mutta Romeon ilme ei kirkastunut. Tämä tilanne ahdisti häntä varmasti siinä missä minuakin. Ehkä jopa enemmänkin. Olihan hänen veljensä yksi pahan tekijä ja vapauden riistäjä. Nojasin Romeon olkapäähän ja mies nostikin samalla kätensä hartioideni yli.
- Meidän täytyy keksiä jotakin.
Nyökkäsin, mutta nyt sitä oli turha edes miettiä. Rasmus ja Alex toimivat hyvin yhteen ja tekisivät selvän koko tämän talon kolmikosta jos huonosti kävisi.
- Yritimme löytää sinut. Jäljet ovat hyvin peitetty. Emme löytäneet yhtään mitään. Ja se mondeo… Siitäkään ei löytynyt mitään henkilötietoja. Tai se mitä löytyi, vaikuttaisi siltä että auto kuuluu kuolleelle ihmiselle. Jollekin vanhukselle.
Romeo selitti. Rasmua oli siis todella hoitanut kaiken. Ja Aki peitti hänen jälkiään hyvää tahtia. Valitettavasti se kaksi tuntinen josta oli puhe, kului uskomattoman nopeasti.
- Minun on lähdettävä…
Sanoin apeasti ja Romeo nyökkäsi. Nousimme ylös hiekalta ja halasin Romeota vielä pitkään.
- Oikeesti, älkää seuratko. Se tietää hankaluuksia kaikille. Etenkin minulle…
Halusin jopa taas suojella omaakin nahkaani. Romeo nyökkäsi hyväksyvästi. Toni ja Jehu eivät sanoneet mitään vaikka olivat ilmaantuneet paikalle jo aikaa sitten.
- Luvatkaa. Tuun takasin niin pian kun pääsen.
Pitkän harkinnan jälkeen molemmat nyökkäsivät.
Lähdin talolta ja kävelin taas rantaviivaa pitkin takaisin sinne mistä tulin. Vilkaisin vähän väliä olkani yli ja kun kukaan ei seurannut, pinkaisin taas juoksuun ja katosin metsän pimentoon juostessani rantaviivaa. Päädyin lopulta paikkaan jossa Alex minua odotti. Hän istui kalliolla ja heitteli irtokiviä veteen.
- Nonni. Hyvä tyttö osaathan sinä noudattaa ohjeita.
Alex naurahti ja kiskaisi samalla nahkatakkinsa takaisin päälleen., jonka oli ilmeisesti riisunut kuumuuden takia. Istuin Alexin viereen kalliolle. Mies kaivoi takkinsa taskua ja otti sieltä pienen pussin ja tiputti sieltä kädelleen jonkun napin. Se ei ollut hänen normaali lääkityksensä. Mies oli juuri heivaamassa nappia suuhunsa, kun minä otin hänen kädestään kiinni ja toisella otin napin itselleni.
- Ei minun seurassani. Eikä silloin kun lähdet vielä kuskaamaan minua johonkin.
Tiuskaisin vihaisesti Alex vain naurahti. Ojensin napin takaisin hänelle siinä uskossa että se menee takaisin samaiseen pussiin mistä tuli. Ja sinne se menikin. Mutta tässä sain varmistuksen siihen, että hän käyttää edelleenkin.
- Lähetään menee.
Alex sanoi lopulta ja laittoi taas kypärän päähänsä. Tein samoin ja nousin heti kyytiin kun mies oli mennyt edeltä. Pidin Alexista kiinni. Hurautimme suorinta tietä takaisin mökin tienoille, mutta nautin joka hetkestä moottoripyörän kyydissä. Olin aina pitänyt siitä.
Perille päästyämme Alex lähti taluttamaan moottoripyörää rinnettä alas. Autoin häntä vaikken tiennyt oliko minusta enemmän haittaa kuin hyötyä. Rasmus oli meitä vastassa ja hän näytti todella helpottuneelta. Oliko hän todella pelännyt noin paljon että tekisin pakomatkan? Olihan se vähän hämmentävää, mutta toisaalta olin hieman ylpeä tuosta aiheuttamastani pelosta. Alex hylkäsi pyörän lopulta aitan taakse piiloon, samoin molemmat kypärät. Kävelin rauhallisesti Rasmuksen ohi, ja kun tämä ei välittänyt siitä, etsin käsiini Ryanin. Löysin hänet huoneestamme.
- Mitä sinä siinä mökötät?
Kysyin, kun Ryan ei tuntunut reagoivan tulooni. Mies makasi sängyllä ja nousi lopulta istumaan ja katsoi minua.
- Atte ja Aki ei oo varmaa tullu vielä.. Mis Rasmus ja Alex on?
En edes tiennyt missä Aki ja Atte olivat… Mutta vastasin parhaani mukaan Rasmuksesta ja Alexista, että he olivat pihalla.
- Tule. Näytän sinulle nyt jotain.
Ryan nousi sängystä ja kiskaisi minut vauhdilla mukaansa. Hän ohjasi minut keittiön läpi keittokomeron ovelle. Ryan avasi oven ja sieltä paljastui jotain aivan muuta kuin keittokomero. Aivan erillinen huone, ja kun astuin sinne sisään ja laitoin valot päälle. Minua kohtasi järkyttävä näky. Tämän huoneen yksi seinä oli tapetoitu kuvillani. Joissakin saattoi olla mukana Ryan tai Romeo. Haukoin henkeäni paniikin vallassa. Oliko tämä Alexin sekä Rasmuksen tekosia? Mistä helvetistä nyt oli kyse? Pöydillä lojui paperinpalasia, joissa luki tekstejä. Lähinnä päivänmäärä, kellon aika ja paikka jossa olin ollut sillä hetkellä. Lisäksi pöydällä oli läppäri, jonka vieressä oli pino CD koteloita. Vilkaisin tekstejä koteloissa. Taas päivänmääriä ja kellon aikoja.
- Katso konetta.
Ryan sanoi ja heilautin hiirtä, jotta sain kuvan näkymään.
- Ei jumalauta…
Sanoin rauhattomasti ääneen ja astuin kauemmas näytöstä. Näytössä näkyi suora näkymä Ryanin ja minun huoneeseeni. Ja suorana. Eli meitä tarkkailtiin videoimallakin.
- He ovat siis nähneet myös..?
Siitä se riemu vasta ratkesi. Toinen oli minut jo kerran raiskannut ja toinen muita yrittänyt. Ryanin ja minun sessio päivällä oli varmasti jo heidän verkkokalvollaan. Miten emme ole voineet nähdä kameraa huoneessa? Toisaalta, ei tämä olisi tullut ihan ensimmäisenä mieleen edes Rasmukselta ja Alexilta.
- … Ja miten helvetissä löysit tänne!?
Kuulimme huudon pihalta. Juoksimme ulos huoneesta ja sieltä suoraan pihalle asti. Ryan oli jo kerennyt hieman ennen minua ovesta ja kun itse siitä juoksin. Rasmus oli minua vastassa ja sain ensimmäisenä tuntuvan lyönnin avokämmenestä. Siinä oli voimaa. Sillä kaaduin maahan polvilleni. Mitä hittoa tapahtui? Olin aivan poissa tolaltani. Pysyin maassa kyllä nelinkontin, en uskaltanut edes nousta ylemmäs. Näin Tonin.
- Mitä hittoa…
Sanoin lähes äänettömästi kun näin miehen. Rasmus kiskaisi minut väkivaltaisesti hiuksista kiinni pitäen ylös.
- Saatanan huora! Olishan se pitäny arvata et kerrot tästä kaikesta!
- En kertonu!
Huusin vihaisesti. En tiennyt olinko vihainen Rasmukselle vai Tonille.
- Miten toi saatanan kermaperse sit tänne pääty?!
En muista milloin olisin nähnyt Rasmuksen yhtä vihaisena.
- No en minä tiedä! Päästä irti!
Huusin minä ääntäni sain.
- Rasmus, päästä se. Ei Susan kertonut.
Toni aloitti. Rasmus hellitti otettaan ja tönäisi minut suoraan Alexia päin, joka kyllä otti minut taitavasti vastaan.
- Noh? Mikä on sinun versiosi?
Rasmus puhui taas yllättävän rauhallisesti. Pelkäsin silti todella. En osannut edes irrottautua Alexista sillä hetkellä. Ei hänkään kyllä tajunnut tilannetta.
- Tiesin, että joku hakee Susanin tavarat jossakin vaiheessa. Hänen laukussaan on paikannuslaite. Erittäin pieni ja helppo sujauttaa laukkuun tai vaikka housujen taskuun.
Toni kertoi ja se selitti miksi laukkuani oli siirrelty.
Rasmus vilkaisi minua ja sitten Tonia. Ryan yritti pysyä rauhallisena.
- No mitä haluat?
Rasmus kysyi lopulta huokaisten.
- Jutella. En muuta.
Rasmus suostui lopulta Tonin pyyntöön ja siirryimme koko porukka talon toiselle puolelle, jossa en ollut aikaisemmin käynytkään. Siellä oli Pöytä ja ympärillä kahdeksan tuloa. Todella vanhoja kalusteita, varmaan jääneet edelliseltä omistajalta. Istuin yhteen tuoliin. Oikealle puolelleni istui Alex ja vasemmalle Rasmus. Vastapäätäni oli Ryan ja Rasmusta vastassa Toni.
- Rasmus, yrittäisit nyt ymmärtää, että olen sinua askeleen edellä. Ja en anna Susanin ajautua vaaraan takiasi.
Toni aloitti. Nostin katseeni häneen.
- Vitun idiootti. Sähän se tässä mut ajat vaaraan tulemalla tänne!
Tiuskaisin. Sain samalla Rasmukselta niin vihaisen mulkaisun, että laskin katseeni polviini.
- Anteeksi..
Sanoin kuiskaten.
- Susan on kyllä oikeassa. Koska tiedät nyt tämän paikan, meidän on viisaampaa lähteä helvettiin täältä. En vain tiedä voinko päästää enää sinuakaan lähtemään.
Rasmus naurahti ja se aiheutti selässäni kylmät väreet. Puistatti oikein.
- Entä Romeo ja Jehu?
Rasmus jatkoi ja siitä aiheesta minäkin kiinnostuin.
- He eivät tiedä. Eivätkä saakaan tietää.
Olin jälleen vihainen. Sen varmasti näki.
- Hyvä on. Saat mahdollisuuden. Jos käyt täällä… Käyt yksin. Jos tuot mukanasi joko Romeon tai Jehun, joku teistä saattaa päästä hengestään. Jos johdatat kytät tänne, Susan pääsee hengestään. Nyt kannattaa toimia viisaasti.
Rasmus hymähti ja silitteli hiuksiani. Yritin vältellä hänen kosketustaan, mutta tuolin käsinojat olivat ikävästi tiellä. Ryanilla oli pää hieman painuksissa ja kädet pöydällä. Koko homma oli kyllä niin pahasti kustu ettei ollut tosikaan. Valitettavasti seuraava asia mitä näin oli Rasmuksen ja Tonin käden puristus. Luotin kyllä Toniin ja tässä kohtaan se oli huono juttu. En näkisi varmaan enää Romeota. Jehusta tällä hetkellä ei ollut niin väliä.
- Lähden nyt jatkamaan matkaa ja hoidan velvollisuudet joita oikeasti lähdin hoitamaan.
Toni nousi tuolista eikä sen enempää kertonut. Mitä lie sanonut Romeolle ja Jehulle ennen tänne lähtöä. Nousin tuolista vaikka Rasmus yritti olla toista mieltä. Estin Tonin eteen ja katsoin komeaa miestä hieman yläviistoon.
- Lupaa se. Sano se ääneen tai et lähde täältä mihinkään.
Sanoin topakasti ja pidin katsekontaktin. Toni oli todella pitkään vaiti.
- Lupaan, etten tuo tänne yhtäkään ulkopuolista ihmistä.
Toni lupasi lopulta ja päästin hänet menemään. Nojasin seinään käsilläni. Rasmus nousi myös tuolista, samoin Alex. Heidän mentyään istuin Ryanin seuraan.
- Minun on hävitettävä se paikannin. Jos Rasmus viekin meidät täältä pois. En halua riskeerata ystäviäni. Edelleenkään.
Sanoin ja nojasin käsillä pöytään.
- Kuule, ei Rasmus vie meitä mihinkään. Jos veisi, hän olisi vienyt jo. Tällaisia hylättyjä, suht hyvä kuntoisia paikkoja on äärimmäisen vaikea löytää.
Ryan jatkoi. Huokaisin syvään ja nojasin kunnolla selkänojaan. Rasmus palasi aika nopeasti takaisin luoksemme. Hän nojasi toisella kädellä seinään ja tuijotti minua.
- Minua ei sinänsä haittaa se että olet utelias, mutta kun käyt tonkimassa täällä ympäri taloa, niin muista ensi kerralla sammuttaa valot. Myös keittokomerosta.
Käänsin katseeni Rasmuksesta ja puristin silmiäni kiinni ja jauhoin lausahdusta ’voi paska’ mielessäni pidemmän aikaa. Arvelin, ettei tämä jäisi tähän, vaikka Rasmus nyt käyttäytyikin kohtuullisen pitkäpinnaisesti.
- Enköhän kehitä sinulle vielä rangaistuksen.
Rasmus hymyili pirullisesti. Joten arvelin hänellä olevan jo jotain mielessä. Mies kuitenkin poistui luotamme vähin äänin.
*** Ryan ei osannut kommentoida pitkään aikaan mitään. Mies vain istui pöydän ääressä käsi poskellaan.
- Kyllä meidän on täältä hittoon lähettävä.
Mies sanoi ja oli erittäin tuumailevan näköinen. Nyökkäsin vain. Mielenterveyteni reistasi nyt jo, mutta tilanne vain pahenisi ajan kanssa.
- Mitä jos Rasmus…
- Älä edes aloita. Ei varmasti tee.
En tiennyt, mistä Ryan arvasi pelkoni, mutta Rasmus oli jo kerran raiskannut minut. Miksi se ei toistuisi? Varsinkin kun jäin kiinni hänen yksityisyytensä tirkistelystä. Vaikka sairas näkyhän se oli. Tuijotin Ryania pitkään. En hetkeen edes itse tajunnut tuijottavasti.
- No mitä..?
Ryan kuitenkin kysyi ja havahduin saman tien.
- E-ei mitään. En minä tiedä. Ajatus harhailee. Ryan nousi seisomaan ja käveli taakseni, kietoi kätensä ympärilleni ja halasi rauhallisesti ja tyytyväisenä.
- Kuule, kyllä me tästä selvitään kun yhtä pidetään.
Annoin Ryanille suukon poskelle.
- Mitä muuten luulet, mitä Toni aikoo?
Ryan kohautti hartioitaan.
- En minä tiedä. Jotain hän aikoo. Ja Tonin tuntien, kohta Romeo ja Jehukin tietävät. Rasmus antoi voimakkaan varoituksen, joten kyllä se mies miettii.
- Tai sitten ei.
Jatkoin rauhallisesti. Mutta tottahan se oli. Toni oli äkkipikainen.
Ilta vaihtui pikkuhiljaa yön puolelle. Istuin aitan rappusilla, kuin odottaen lupaa Rasmukselta, missä saisin nukkua. Alex käväisi välillä pihalla, muttei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Yllätyksekseni Aki asteli luokseni ja istui vierelleni ja sytytti tupakan.
- Rasmus on ollut yllättävän rauhallinen. Sinun on parempi pitää varasi. Hän kehittää vielä aivan varmasti jotain.
Kuuntelin Akin sanoja ja huokaisin syvään.
- Ihan kun en sitä tietäisi. Miksi muistutat kokoajan? Tässä liemessä eläminen on tuskaisempaa kuin oletinkaan. Enkä pääse tästä koskaan eteenpäin, jollen itse nouse Rasmusta vastaan.
Sanoin vihaisesti.
- Etköhän ole niskuroinut jo liikaakin. Sinun on nyt vain toimittava Rasmuksen mukaan.
Tuhahdin ja nousin ylös. Aki nappasi ranteestani kiinni.
- Nyt, rauhoitu.
Aki käskytti ja tiukensi hieman otettaan. En luonut lainkaan katsetta mieheen.
- Tajuat sä miten sekasin Rasmus on?
Lopulta loin katseen Akiin.
- Miten voit puhua noin? Entä jos kerron Rasmukselle?
- Sitten kerrot. Yritä nyt tajuta, että tämä tilanne muuttuu vain kun toimimme niin kuin Rasmus haluaa. En ole tässä hommassa vapaaehtoisesti, valehteli Rasmus mitä tahansa. Tai minä. Haluan vain teidät vapaiksi, mutten tiedä miten.
En uskonut sanaakaan Akilta. En vain pystynyt. Istuin lopulta takaisin portaalle ja Aki päästi irti.
- Osaathan sinä pitää sen tytön ruodussa.
Kuulin Rasmuksen sanovan Akille. En noussut Akin vierestä. Vilkaisin vain miestä kulmien alta.
- Sinä voit mennä sisälle.
Rasmus sanoi minulle ja nousin ylös. Seisoin varmaan parin sentin päässä miehen vartalosta, eikä Rasmus siirtynyt milliäkään kauemmas. Tuijotti vain pitkään. Hivuttauduin miehen ohi hipaisemattakaan häntä.
Hipsin sisään ja suoraan huoneeseen Ryanin seuraan. Istuin sängyn laidalle.
- Mitä luulet, tai mitä mieltä olet Akista?
Ryan kääntyi katsomaan minua oudosti.
- Paskiainen. Kuten Rasmus, Alex ja Attekin.
Käänsin katseeni taas muualle.
- Hän kertoi minulle… Tai… Jos hänen aikeensa ovatkin hyvät?
Hämmästelin ja sain mitä oudoimman katseen Ryanilta.
- Et kai sinä nyt luota Akiin?!
Ryan luki varmasti kasvoiltani epävarmuuteni. En tiennyt miten suhtautua Akin sanoihin, vaikken häntä uskonutkaan.
- No hän puhui kyllä asioista joita jäin miettimään.
Sanoin vaikeroiden. Ryanin ilme muuttui kysyväksi. En uskaltanut avata suutani. En tiennyt olisiko hyvä idea jos Ryan tietäisi ja jos Rasmus aistisi jotain. Aki saisi kertoa itse. Lopulta päätännän päätteeksi kävimme nukkumaan. Minulla oli lievästi sanoen hieman turvallisempi olo kuin edellisyönä.
Aamu valkeni. Olin istunut sängyllä jo pidemmän aikaa kun Ryan heräsi. Tukkani oli varmaan sekaisin ja osittain pystyssä. Ryan hymyili nähdessään minut ja olisin voinut vannoa että syynä olivat nimenomaan hiukset ja se miltä aamulla näytin.
- Minä menen suihkuun jos täältä sellainen hienous löytyy.
Sanoin ja nousi seisomaan, venyttelin ja haukottelin. Ryan jäi vielä sänkyyn kun kaivoin laukustani puhtaat vaatteet.
Etsin Rasmuksen käsiini. Hän oli itse asiassa pihalla ja möllötti Alexin kanssa metsään. Liityin rivistöön ja ihmettelin mitä he oikein tekivät.
- Nuo äänet eivät voi olla kaikua. Ne tulevat läheltä.
Rasmus sanoi, muttei edes vilkaissut suuntaani. Lähistöltä kuului auton ääni. Pitäisikö Rasmuksen ja Alexin siis huolestua?
- Tuota, minä haluan mennä suihkuun.
- Jatka ”keittokomeron” ohi ja löydät oven joka vie maan alle. Siellä on suihku.
Eli toinenkin kellari. Tosin voisihan olla että ne yhdistyisivät. Olipa ikävä paikka suihkulle. Lähdin sanaakaan sanomatta ja menin kuten Rasmus neuvoi. Löysin oven, joka oli kyllä hiton tiukasti kiinni. Jouduin oikeasti käyttämään voimaa että sain sen auki. Suljin sen perässäni ja tietenkään sitä ei saanut lukkoon. Sama se. Ehkä lähempänä suihkua olisi toinen ovi. Mutta edetessäni portaat alas, ei suihkun luona ollut ovea. Huoneessa oli pieni hyllykkö jossa oli puhtaita pyyhkeitä. Heitin vaatteeni pois ja nostin pyyhkeen odottamaan mahdollisimman lähelle suihkua. Laitoin suihkun päälle ja annoin veden valua runsaasti vartalollani samalla kun peseydyin. Ihme, että mökkiin tuli lämmintä vettä. Sain peseydyttyä suht’ nopeasti ja käännyin ottamaan pyyhettä naulasta, kun Rasmus seisoikin takanani.
- Olisikohan sinulla jotain selitettävää?
Katsoin häntä vähintäänkin kauhistuneena ja yritin peittää haarukseni ja rintani. Seinää vasten nojasi lattian kuivauslasta, jonka Rasmus nosti ja työnsi minut kylmää seinää vasten. Nostin automaattisesti kädet varteen kiinni ja yritin työntää takaisin jotta henki kulkisi.
- Turhaan peittelet, olen minä sinut ennenkin alasti nähnyt ja nainutkin jos et muista!
Mies huusi. Kyynel vierähti poskelleni.
- Mitä helvettiä sä nyt riehut?
Tiuskaisin peloissani.
- Oiskohan sulla jotain selitettävää?
Mies kysyi ja painoi lastan vartta tiukemmin minua kohti.
- Mistä!?
Kysyin ja jouduin huutamaan, että sain paniikin keskeltä ääntä.
- Siitä, että Toni tuli tänne.
- Mitä ihmeellistä siinä on?
Kysyin, sehän oli sinänsä sovittu juttu.
- Romeon kanssa!
Mikä helpotus ja mikä kauhistus, ajattelin kun tuijotin Rasmuksen vihasta palavaa katsetta.
*** - Noh, mitä olet mennyt nyt sotkemaan?
Rasmus tenttasi, enkä yksinkertaisesti osannut hänelle vastata joten olin vaiti.
- Anna mun pukea. Lupaan tulla täältä heti pois.
Pyysin ja katsoin Rasmusta kokoajan. Miehen katse kyllä vilkaisi rintojani ja sitten taas silmiäni. Hän hellitti otteensa, heitti lattialastan seinään suutuspäissään ja jäi seisomaan kädet puuskassa ovensuulle.
- Hei oikeesti. Vähän yksityisyyttä kiitos?
Sanoin rauhallisesti. Rasmus ei liikahtanut. Käänsin selkäni Rasmukselle ja kuivasin hiuksiani pyyhkeeseen. Totta kai ne jäivät kosteiksi, mutta liian veden sai onneksi pois. Otin Rasmuksen vierestä hyllyltä puhtaat vaateet ja siirsin ne penkille. Puin ensimmäisenä alushousut jalkaan, jotta minulla oli edes hieman peitetympi olo. Otin rintaliivit ja asettelin ne paikoilleen ja yritin sulkea lukon kädet taaksepäin käännettynä. Se oli hankalaa enkä ikinä osuisi kohdalleen, tunsin äkkiä Rasmuksen tarttuvan liiveihini ja laittavan lukon kiinni. Olin aivan kauhuissani sen muutaman sekunnin. En kiittänyt, en sanonut mitään miehelle. Olin yhä selkä häneen päin kun puin topin päälleni ja laitoin mustat colleget jalkaan. Lopulta olin valmis ja käännyin katsomaan Rasmusta. Mies väisti ovelta ja päästi minut kulkemaan siitä ensin.
Tontin tasanteella minua todellakin odotti sekä Toni, että Romeo. Olin jo juoksemassa Romeon luo, mutta Rasmus nappasi minua paksusta pehkostani kiinni.
- Älä turhaan hätäile.
Romeon kasvoista näki vihan paistavan hänen tuijottaessaan Rasmusta.
- Mikä tää juttu nyt niiku on?
Kysyin Rasmukselta ja myötäilin hänen otettaan, jottei tukkani lähtisi kokonaan.
- Tämä oli ihan Romeon ja minun päätös. Tai olin tulossa yksin, mutta Romeo aavisti aikeeni ja änkesi mukaan. Kai se on parempi näin, kuin että hän olisi yht’ äkkiä hyökännyt paikan päälle yksin?
Toni puhui. Olisin kyllä voinut lyödä juuri nyt Tonia. Hän olisi voinut hyvin kieltää Romeota. Halusiko hän tahallaan asettaa meidät kaikki vaaraan? Alex, Atte ja Aki tulivat talosta myös luoksemme.
- Mitä tääl tapahtuu..?
Aki kysyi ja jäi hölmönä katsomaan veljeään tämän nähdessään.
- Otappas tuo.
Rasmus sanoi ja tönäisi minut Akia päin, joka onneksi oli varautunut siihen, joten emme kaatuneet nurin. Aki käänsi minut kasvot muihin päin ja piti kätensä ympärilläni. Mutta hänen otteensa oli aivan erilainen kuin Rasmuksella. Ehkä vain kuvittelin niin sen pohjalta mitä mies minulle aiemmin eilen sanoi.
- Et noudattanut sääntöjä jotka sinulle annoin. Saatte nyt ihan sen mukaan kärsiä tästä. Alex..?
Alex toi Rasmukselle hänen aseensa. Mies latasi sen ja nosti sen kohti Tonia ja Romeota.
- Kumpi? Saatte ihan itse päättää.
Rasmus naurahti. Hänellähän oli armolliset vaihtoehdot. Toni ja Romeo näyttivät varauksellisilta ja hieman jopa paniikissa olevilta.
- Eikö tätä voi sopia puhumalla?
Toni pyysi rauhallisesti.
- Älä unta näe.
Rasmus sanoi ja vilkaisi olkansa yli vielä minua, nosti hymyn huulilleen ja kääntyi takaisin Romeota ja Tonia kohden.
- Rasmus, älä!
Huusin paniikissa. Aki ei kuitenkaan suostunut irrottamaan otettaan. Rasmus kääntyi katsomaan minua taas olkansa yli.
- Suostun mihin vain, jos vain jätät molemmat henkiin ja annat heidän käydä täällä.
Sanoin vihan ja pelon sekaisessa tunteessa. Katuisin tuota lausetta jonain päivänä. Olisin voinut valita viisaammankin vaihtoehdon.
- Aika paljon pyydetty, mutta myös paljon annettu. Joten mikäs siinä, olkoon.
Rasmus hymyili kun tajusi että sai mitä halusi. Minut. Olin nyt jo vihainen itselleni. Rasmus napsautti sormiaan ja Aki päästi minut irti. Juoksin saman tien Romeota halaamaan. Sain siihen vastauksena saman rakastavan halauksen.
- Olette ihan hulluja.
Sanoin ehkä hieman vihaisestikin.
- No ei se sinustakaan kovin kaukana ole. Tajuatko millaisen sopimuksen teit juuri Rasmuksen kanssa?
Toni moitti. Vilkaisin häntä vihaisesti.
- Sinäkö olisit antanut ampua jommankumman?
Mies vaikeni ja käänsi katseensa. Toni oli kyllä lojaali kaikille. Ei siitä päästy yli eikä ympäri. Toisinaan hän vain pakeni tätä todellisuutta ja sätti helposti muita päätöksistä, jotka olisi voinut itse tehdä. Ristiriitaista.
Toni ja Romeo jäivät joksikin aikaa.
- Mitä teette Jehun suhteen?
Kysyin hämmentyneenä. Ensin Toni vain kohautti hartioitaan.
- Emme kerro hänelle. Sen paskan ei tarvitse tänne tulla. Se mies on muuttunut todella paljon siitä mitä hän oli aiemmin…
Hän lopulta kertoi ja iski vihaisesti nyrkin seinään. Seisoimme ulko-oven lähettyvillä. Säpsähdin hieman Tonin käytöstä, mutten antanut sen häiritä enempää, Toni ei ollut väkivaltainen, vain vihainen. Istuuduin portaalle ja nojasin kädet poskilla polviini.
- Kyllä tässä on aivan järjetön soppa.
Romeo huokaisi ja istui viereeni. Rasmus tuli ulos ja seisoi nyt takanani portailla. Mies laski kädet olkapäilleni.
- Meillä olis vähän juteltavaa. Tule vartin päästä keittiöön. Yksin.
Värähdin Rasmuksen kosketusta. Nyökkäsin, enkä sanonut mitään. Nojasin Romeon olkapäähän kyynel silmäkulmassa.
- Milloin ikinä päästäänkin tästä pois… Voin juhlia vapauttani. En tiedä mitä hittoa tässä enää voi tehdä. Rasmus on tosissaan ja siinä on syytä pelätä.
Sanoin apeasti ja vilkaisin olkani yli, vaikka Rasmus oli jo lähtenyt.
Romeo ja Toni päättivät lähteä, koska halusin valmistautua tuskalliseen keskusteluun. Istuin portailla niin kauan kun Romeo ja Toni katosivat kokonaan näkyvistä. Nousin portailta, pyyhkäisin housuistani roskat pois ja astelin keittiöön. Nojasin oven karmiin ja Rasmus oli jo istumassa keittiössä.
- Sul oli asiaa?
Kysyin, mutta Rasmus ei kääntänyt katsettaankaan minuun.
- Istu.
Mies käski ja irtaannuin ovenkarmista ja otin askeleen kohti keittiönpöytää.
***
Istuin Rasmuksen vastapäätä ja katsoin kokoajan miestä hieman alistuvasti. En koskaan tykännyt olla Rasmuksen kanssa kahdestaan. Aina sattui jotain kamalaa, tai minua ahdisti muuten vain.
- Homma on nyt niin, että kun sain sinuun nyt kontaktin pienen kiristyksen kautta, olen tehnyt sinulle suunnitelman. Saat maksaa täällä asumisesta.
- Että MITÄ?
Kivahdin raivoissani ja nousin seisomaan kädet pöytää vasten.
- Sinä et aseta minulle tuollaisia rajoja jos itse toit minut tänne väkisin!
Rasmus nousi minua vastaan pöydän toiselle puolelle.
- Tämä on nyt periaatekysymys. Koska en voi itse liikkua ulkona ja sinä suostut mihin vain, kun jätän Tonin ja Romeon henkiin, eikö niin?
Rasmus hymähti ja hipaisi kämmentäni, jonka kiskaisin automaattisesti pois.
- Mitä sinä sitten haluat?
Kysyin apeasti, enkä enää katsonut Rasmusta.
- No hyvä, ymmärsithän sinä. Sinä rupeat tekemään kauppaa amfetamiinista. Aten kanssa.
- Siis…? Minusta… Diileri?
Kysyin ja Rasmus nauroi.
- Kyllä kiitos. Tarvitaanhan me rahaa.
Rasmus jatkoi ja olin syvästi järkyttynyt.
- Miksei Atte voi tehdä sitä yksin? Tai jonkun muun kanssa?
Rasmus rykäisi ja nojasi pöytään.
- Minä ja Alex olemme etsintäkuulutettuja. Akiin en luota niin paljon tapahtuneen jälkeen, joten en voi laittaa teitä kahdestaan liikkeelle. Ryan… Noh ymmärrät varmasti. Atte on ainut, jolla on potentiaalia ja sinua kukaan ei osaa epäillä. Ja saat aseen turvaksesi.
- Aseen?
Olin entistä hämmentyneempi.
- Älä ole huolissasi. Eiköhän se ole Atte joka sinua suojelee. Alex opettaa sinua käyttämään asetta kaiken varalta. Hän on minuakin parempi ampuja.
Minua huimasi. Ja oksetti. Olin niin syvässä suossa, etten nousisi sieltä enää pitkään aikaan.
- Voitko huonosti? Koeta nyt rauhoittua. Atte pitää sinusta hyvän huolen.
- En usko sitä. Tämä ei voi mennä näin. Miten saatoit tuoda minut tähän?
Kysyin vaimeasti. Rasmus nousi täysin rauhallisesti tuolilta ylös, katsoi minua ja asteli luokseni. Hän laski jälleen kätensä hartioilleni ja puristi kevyesti.
- Jos en olisi tutustunut sinuun, en olisi itsekään tässä tilanteessa. Saat nyt maksaa siitä.
En jaksanut enää käydä edes väittelemään Rasmuksen kanssa, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi mitä yritän selittää. Toisaalta, ehkä Rasmuksen tilanne oli minunkin syytäni. Oli miten oli, olin erittäin huolissani siitä, että Alex, kaikkine mielenterveysongelmineen opettaisi minua ampumaan.
Keskustelun jälkeen tapasin myöhemmin illalla Ryanin, joka todella hämmästyi minun kertoessani Rasmuksen vaatimuksista. Ryan olisi varmasti teurastanut Rasmuksen, jos olisi voinut ja olisi ollut hänen kanssa tässä talossa kahden.
- Et voi olla tosissasi? Ja että Alex opettaisi sinua ampumaan?
Ryan toisteli sanoja ääneen ja näytti siltä, kun pyörtyisi pian. Nyökkäsin vain arasti ja pelkäsin itsekin koko ajatusta.
Keskustelun päätteeksi olin jossain välissä vain nukahtanut. En todellakaan muista missä välissä. Nyt kuitenkin aurinko sarasti ikkunasta suoraan silmiini ja nousin sen seurauksena puoli-istuvaan asentoon Ryanin vierelle.
- Mitähän tästäkin päivästä tulee…
Mietin ääneen, johon Ryan vain kohautti hartioitaan.
- Huomenta!
Kuulin Alexin huutavan oven takaa ja koputtavan siihen.
- Voi paska…
Sanoin hiljaa ja nostin peiton kunnolla ylemmäs, jottei paljasta pintaa näkyisi juuri mitään. Alex avasi oven vaikkemme antaneet lupaa ja marssi sisälle.
- Nonni, Susan vaatteet päälle ja ulos. Tai voithan sinä tulla alastikin jos haluat, mutta opetan sinut ampumaan tänään.
Vilkaisin ensin Alexia epäuskoisesti ja sitten Ryania.
- Me tullaan ihan kohta.
Ryan sanoi ja hätytti Alexin pois. Puin vaatteet päälle. Kylmä hiki virtasi selässäni. Koko homma herätti minussa kauhua. Käteni vain tärisivät ja jos Ryan sanoi jotain, se meni vain ohi korvien.
Yritin rauhoittua. Ryan siirtyi mukanani ulos. Alex oli juuri saanut Rasmuksen kanssa pystytettyä maalitaulun jonkunmoisen matkan päähän. Maalitaulussa oli ihmisenmuodossa kulkevat ääriviivat. En halunnut myöntää tätä itsellenikään, mutta olin aiemminkin ampunut aseella, ja se oli mennyt oletettua paremmin. Ainoa hetki, jolloin sijaisperheeni isä oli minua kehunut luonnonlahjakkuudeksi. Ehkä nyt oli korkea aika näyttää Rasmukselle ja Alexille, mistä minut oli tehty.
Rasmus siirtyi sivummalle ja Alex lähelleni. Hän ojensi minulle aseen. Otin sen käsiini ja katsoin Alexia tovin. Mies oli tarttumassa minusta takaapäin ja varmasti olisi auttanut minua kohottamaan aseen oikeaan suuntaan tai jotain muuta yhtä typerää, mutten päästänyt häntä lähelleni.
- Panoksia kiitos?
Sanoin päättäväisesti ja Alex ojensi minulle niitä 5. Käsissäni oleva ase oli varmasti Desert Eagle. Lippaankapasiteetti 9 luotia ja latausaika erittäin nopea. Laitoin luodit paikalleen lippaaseen ja iskin sen takaisin aseen alaosaan. Nostin aseen kohti taulua ja latasin Eaglen. En paljoa odotellut, kun aloin tasaisen tappavalla tahdilla ampua luoteja kohti taulua. Aseen latausväli oli n. 2 sekuntia. Kun suoritukseni oli ohi, laskin aseen piipun kohti maata ja kävelin Alexin kanssa maaliin. 3 luodeista oli osunut suoraan pään kohdalle ja 2 rinnan alueelle, sydämen tienoille. Alex jäi hölmönä tuijottamaan minua, samalla kun Ryan antoi minulle aplodit ja Rasmus katsoi minua tyytyväinen hymy kasvoillaan.
*** - Ymmärrätkö? Älä koske.
Sanoin Alexille ja tyrkkäsin tyhjän aseen miehen käsiin. Kukaan ei seurannut minua, ei edes Ryan kun kävelin aitan rappusille istumaan. Seurasin kolmikon touhuja. He vain keskustelivat, enkä onneksi kuullut mistä. Linnut lauloivat ja aurinko lämmitti minua kauttaaltaan sen paistaessa kirkkaalla taivaalla. Kesä oli viimein tullut ja pystyin olemaan ilman huppariakin ulkona. Olin herkkä toisinaan palelemaan. Jos en olisi ollut tässä porukassa, olisin voinut hyvin vain vaihtaa bikinit päälle ja lötköttää nurmella ottamassa aurinkoa. Mietin kyllä yhä äskeistä suoritustani. Oliko viisasta näyttää taidot Rasmukselle ja Alexille? Olisiko ollut viisaampaa esittää surkeaa ja olisin saanut vapautuksen hommasta. Toisaalta Rasmus olisi saattanut keksiä jotain vielä hieman viisaampaa pääni menoksi.
- Susan..
Havahduin Rasmuksen ääneen aatteistani. Mies oli siirtynyt luokseni ja istui nyt vierelleni. Siirryin vaistomaisesti pari senttiä kauemmas.
- Ampumataitosi on… Sanoinkuvaamaton. En käsitä missä olet tuon oppinut?
Rasmus hämmästeli. Sainko häneltä oikeasti kehuja? Ihmeiden aika ei ole ohi.
- En tiedä. Olen osannut ampua koko ikäni. Tai sitten on tuuria liikaakin matkassa.
Vastasin, ja se oli totuus. En tiennyt mistä sen opin. Osasiko oikea isäni ampua samalla tavalla? En tiedä sitäkään. Oliko se lahja?
- Sinä ainakin osaat hommasi, kun tosi paikka tulee. Ammut paremmin kuin Alex.
Olihan se myönnettävä että kehut välillä tuntuivat hyvälle, mutta tässä aiheessa ei. En pitänyt ajatuksesta, että ampuisin oikeasti jotakuta.
- En aio ampua ketään. En voi.
Sanoin hiljaa hieman pää painuksissa. Rasmus tarrasi äkisti käsillään olkapäihini. Säpsähdin.
- Sinä ammut uhrilta vaikka aivot pellolle jos se on meidän eduksemme. Sinä toimit, kuten käsketään tässä porukassa.
Rasmus sanoi napakasti ja tuijotin kerrankin häntä silmästä silmään käskemättäkin.
- En voi leimata koko loppu elämääni tämän takia. Teen kyllä, mitä haluat, mutta tähän en lähde mukaan. En vain yksinkertaisesti voi!
Kivahdin, mutta istuin yhä Rasmuksen vieressä.
- Sehän nähdään.
Miehen kasvot kääntyivät pirulliseen virneeseen. Onneksi hän kuitenkin nousi ylös ja meni jatkamaan keskusteluaan Aten, Akin ja Alexin kanssa.
Myöhemmin iltapäivällä liityin itse kolmikon seuraan. Ryania en hetkeen nähnyt missään.
- Minun on aivan pakko kysyä, mutta miten ihmeessä luulette Aten ja minun pärjäävän kahdestaan sillä reissulla?
Yllätyin hieman omaa kysymystäni, koska puhuin jo oikeastaan myöntyvästi tehtävään.
- Olemme harkinneet tässä koko ajan, että lähteekö Alex teidän mukaanne. Iso riskihän se on, mutta saataisiin varmasti tämä keikka hoidettua ja teidätkin yhtenä kappaleena takaisin.
Rasmus varmaan pilaili… Alex oli varmasti mestari aseen kanssa, mutta minua huoletti edelleen hänen lääkityksensä. Tai ei niissä lääkkeissä varsinaisesti mitään, vaan Alexin aineiden käytössä siinä samalla. Kaikesta päätellen hän oli kyllä ollut pidemmän aikaa ilman.
- Oletko tosissasi? Alex on etsintäkuulutettu.
Pitkästä aikaan se oli Atte joka avasi suunsa tämän asian suhteen. Rasmus näytti hieman närkästyneeltä.
- Kuten minäkin… Alex osaa varoa. Ja paikkaan, jossa tämä asia hoidetaan, ei tarvitse ajaa kaupungin läpi. Sivutiet ovat varsin riittäviä.
Oli päivän selvää, että Rasmus tiesi mistä puhui. Ja kerta paikka oli tiedossa, kaikki oli ilmeisesti jo sovittu.
- Entä se mondeo? Se tunnistetaan jo.
Atte jatkoi ja odotti Rasmukselta vastausta.
- Susan lähteköön kanssani Ninjalla. Sinä voit keksiä peitetarinan jos joku pysäyttää.
Yllätyksekseni Alex liittyi keskusteluun. Kuulostihan se järkevältä.
- Missä muuten Ryan on?
Kukaan ei vastannut kysymykseeni. Kaikki vain kohauttelivat hartioitaan. Lähdin etsimään Ryania. Kukaan ei onnekseni estellyt. Kävin läpi aitan, koko talon ja jopa kellarin, mutten löytänyt häntä. Rupesin huhuilemaan miestä ja lopulta törmäsin häneen talon takaterassilla.
- Mikset vastannut?
Kysyin oudoksuvasti mieheltä ja katsoin tätä tovin.
- En tiedä, pitäisikö minun yrittää lähteä mukaanne. Kuulin keskustelun.
Ryan sanoi yllättäen.
Tuijotin Ryania todella ällistyneenä.
- En voi antaa sinun tulla mukaan. En voi asettaa sinua sielläkin vaaraan. Toivon, että ampumataitoni riittää suojelemaan itseäni.
Mies kääntyi katsomaan minua.
- Niillä taidoilla sinun on suojeltava myös Attea. Alex ja sinä saatatte olla samalla tasolla aseiden käytön suhteen, mutta Atte ei. Rasmus väittää kyllä muuta, varmasti siksi että saisi olosi turvallisemmaksi. Tosi paikan tullen Atte on aika heikoilla.
Ryanin sanoissa saattoi hyvin olla perääkin.
- Sitten se on niin. Et saa tulla mukaan. Kiellän sen. Minulla ei ole varaa menettää enää ketään, etenkään ihmistä, jota oikeasti rakastan.
Sanoinko sen ensikertaa ääneen? Tuijotin Ryanin ihania vihreitä silmiä ja odotin kai hänen sanovan jotain. Mies otti askeleen lähemmäs minua ja kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni.
- Minäkin rakastan sinua.
Itkin, mutta nyt onnesta. Vaikka tilanne oli mitä oli, Ryan oli vierelläni. Eikä varmasti katoaisi siitä.
Palasimme yhdessä Ryanin kanssa muiden seuraan. He olivat etupihalla. Itse asiassa aitan rappusilla.
- Milloin keikka on hoidettava?
Kysyin vaimealla äänellä. En tiedä kenelle kysymykseni osoitin, mutta oletin saavani vastauksen Rasmukselta.
- Tuota.. Huomen illalla.
Rasmushan minulle vastasikin. Käännyin katsomaan muualle ja olin varmasti vähän vaikean näköinen.
- Älä huoli, tässä on vielä aikaa käydä koko homma läpi.
Yllättäen Alex liittyi keskusteluun. Omalla tavallani luotin Alexiin. Ehkä siinä, että hän toimittaisi minut ehjänä takaisin. Se muu olikin sitten pelkkää epäluuloa.
- Mennään kattoo se suunnitelma saman tien niin ei jää ainakaan käymättä läpi.
Alex jatkoi ja koko porukka nousi ylös. Aki loi vaivihkaa hieman epäilevän katseen minuun, mutten osannut lukea sitä tarkemmin.
Keräännyimme keittiönpöydän ympärille, kun Rasmus levitti jonkun rakennuksen, todennäköisesti varasto pohjapiirroksen pöydälle. Kaikki muut istuivat, paitsi minä ja Rasmus. Olin pöydän toisella puolella hänen vastapäätään. Alexin ja Ryanin välissä.
- Menette tästä sisään, porukka odottaa tämän nurkan takana. Varasto rakennus on muuten autio, joten ette voi erehtyä.
Rasmus selitti ja nyökkäilin pariin kertaan.
- Kuka tämä muuten on kontakteistasi?
Aten uteliaisuus heräsi. Rasmus oli hetken vaiti ja vilkaisi ensin minua ja sitten Attea.
- Se viimeisin, joka jäi Sergeiltä. Dimitri Ivanov. Mies on venäläinen, mutta puhuu täysin suomea.
Olin jo totaalisesti uppoutunut Sergein nimen jälkeen muistelemaan menneitä. Miten kaikki kaatui hetkessä. Pirstoutui palasiksi. Muistan, miten Sergei oli pelastanut henkeni. Miten Rasmus oli tappanut hänet. Vahingossa, mutta tappanut kuitenkin. Kyynel vierähti poskelleni kun mietin sen illan tapahtumia… Rasmus yritti ilmeisesti tarttua käteeni, joka nojasi keittiönpöytään. Kun hän hipaisikaan kättäni, kiskaisin sen automaattisesti pois.
- Älä jumalauta koske!
Huusin vihaisena. Minua huimasi taas. Nojauduin uudestaan pöytään, etten menettäisi tajuntaani. Alex tarrasi vaistomaisesti toiseen käsivarteeni varmistaakseen että kestin todella pystyssä.
- Ja montako alaista hänellä on?
Atte uteli vielä Dimitristä.
- 7. Dimitri itse on täysin sokea, jonka vuoksi hänellä on useampi alainen. Ikää muistaakseni 29. Mustat aika lyhyet hiukset, harmaat silmät… Aika hintelä.
Rasmus kuvaili. Ei hyvältä kuulostanut. Sinne kuitenkin lähti meitä vain 3. Yritin sopeutua ajatukseen, mutta jokin tuttuun tapaan kalvasi mieltäni. Ei ole ollut sellaista keikkaa, joka olisi mennyt ilman mitään ongelmia. Ei ainakaan sellaista, jossa minä olin mukana.
*** Suunnitelma käytiin huolella läpi. Poistuin muiden lähettyviltä, kun tilanne oli ohi. Siirryin ulos ja istuuduin portaalle. Ilta hämärtyi nopeasti. Hiljainen tuuli humisi ympärilläni. Nojasin käsillä polviini. Istuin varmaan puolituntia ulkona. Missään vaiheessa ulkona ei ollut niin pimeää, etteikö eteensä olisi nähnyt. Olihan kesä. Viileä minulla silti oli. Vaikka päälläni oli huppari. Alkukesän yöt eivät kuitenkaan olleet kaikista lämpimimpiä. Pitkän tovin jälkeen Rasmus astui ulos talosta ja sulki oven perässään. Olin mietteissäni enkä heti katsonut edes häneen päin.
- Sinun kannattaa varmaan mennä nukkumaan. Olisit ainakin nukkunut hyvin huomiseen mennessä.
Rasmus kehotti. Naurettavaa. Ihan kuin edes yöllä nukkuisin.
- En halua lähteä, koska tiedän..
En kerennyt sanoa lausetta loppuun, kun Rasmus nosti minut hupparin hupusta ylös ja kamppasi maahan. Mies painoi polvensa kevyesti selälleni ja kasvoni kosteaan nurmikkoon siirtäen toisen kätensä otteen hiuksiini.
- Sinulla kun ei ole vaihtoehtoja.
Rasmus oli todella äkkipikainen. Se huolestutti minua. En tiennyt oliko edes järkeä jatkaa lausetta loppuun, yritin silti.
- Et antanut minun edes puhua loppuun. Koska tiedän, että jotakin tapahtuu. Niin on käynyt aina, kun olen ollut mukana.
Mies ei hellittänyt otettaan. Makasin rauhallisesti maassa pullikoimatta yhtään vastaan. Kostea nurmikko alkoi kastella vaatteitani.
- Ajat muuttuvat. Ja nyt sinulla on mukana 2 ammattilaista. Atte osaa nämä kuviot ja Alex on tarkka-ampuja. Ei ole mitään syytä pelätä, että jokin menisi vikaan.
Rasmus hellitti otteensa hiuksistani ja siirsi polvensa selkäni päältä.
- Noh, nousehan siitä.
Rasmus sanoi ja taputti minua kevyesti takapuolelle. Nousin maasta ylös ja puistelin vaatteitani. Loin katseen vielä Rasmukseen. Hänen silmissään oli aina pieni pilke. Erotin sen hämärässäkin. Rasmus meni edeltä sisälle, minä vähän hänen jälkeensä.
Olin jo päässyt nukkumaan asti, mutten saanut unta.
- Ryan..?
Tönäisin vähän miestä, mutta tämä oli aivan umpiunessa. Nousin sängystä ja astelin keittiöön. Alex istui keittiöpöydän ääressä. Istuin hänen vastapäätä tuoliin.
- Oot sä kunnossa?
Kysyin, kun Alex ei reagoinut mitenkään. Hänen katseensa nousi pöydästä kohti minua.
- Voi ei..
Sanoin lähes kuiskaten. Nousin vaistomaisesti tuolista ylös. Miehen silmissä oli selälleen levinneet pupillit. Alex nousi ylös tuolilta ja asteli minua kohden. Peruutin vaistomaisesti selän seinää vasten.
- Alex, älä tule lähemmäs.
Sanoin rauhallisesti, kun mies asteli vain lähemmäs. Siirryin seinää myöten kauemmas, mutta Alex nappasi ranteestani kiinni.
- Lopeta, en muuten takaa mitä teen.
Tuhahdin jo oikeasti vihaisena. Alex nappasi toisestakin ranteestani kiinni ja painautui minua vasten. Miehen kasvot olivat aivan liian lähellä omiani. Käänsin katseeni kokonaan pois Alexista. Tärisin pelosta, kun miehen kasvot lähestyivät kaulaani. Tunsin hänen huuliensa koskettavan kaulaani…
- Lopeta! Alex!
Huusin ja kuulin samalla jonkun kolauksen. Heräsikö joku, toivottavasti? Yritin irrottautua Alexin otteesta, mutta aivan turhaan. Mies alkoi siirtymään rintojeni lähettyville. Samassa keittiöön syttyi valo. Aikaisemmin vain liedenvalo oli päällä. Rasmus seisoi ovella. Katsoin Rasmusta apua anovalla katseella. Mies otti kylmän lieden päältä paistinpannun, asteli luoksemme ja kalautti Alexia pannulla takaraivoon. Alexin ote irtosi saman tien ja mies lysähti tajuttomana jalkojeni juureen maahan. Mikä helpotus. Loin Rasmukseen pitkän ja hyväksyvän katseen.
- Kiitos.
Sanoin selkeällä äänellä.
- Mitä tääl tapahtuu?
Aki oli ilmestynyt ovelle, samoin Ryan… Emme sanoneet mitään, eiköhän heidän näkemänsä ollut suora vastaus kaikkeen. Ryanin katse oli vihainen. Hän oli varmasti astelemassa Alexin luo, mutta Rasmus nosti kätensä pystyyn hänen eteensä.
- Tilanne ohi. Painukaa nukkumaan.
Mies sanoi ja loi olkansa yli katseen Ryaniin. Ryan, eikä Aki kumpikaan uhmannut käskyä. Molemmat tiesivät, että se saattaisi aiheuttaa vaaran minulle, sekä heille. Seisoin pitkää paikoillani aivan hiljaa. Vilkaisin ajoittain nopeasti Rasmusta, mutta mieskään ei sanonut mitään.
- Miksi sinä..?
Aloitin, mutten osannut muodostaa lauseen loppua sanoiksi.
- Pidän huolen siitä, ettei Alex tee typeryyksiä ainepäissään. On erittäin todennäköistä, ettei hän muista tapahtumaa kun virkoaa joskus aamulla. Puhun hänelle kyllä.
Tieto kyllä helpotti oloani. Tiesin kokoajan, että tämä riski on olemassa. Luojan kiitos tajusin huutaa, enkä mennyt vain totaaliseen lukkoon Alexin kanssa, muutenhan kukaan ei varmaan olisi herännyt ja huomannut tilannetta. Harppasin lopulta Alexin yli ja astelin hiljaa Rasmuksen vierelle. Vilkaisin vielä Alexia ja sitten Rasmusta, joka katsoi minua takaisin. En osannut sen enempää tulkita hänen ilmettään ja jatkoinkin lopulta matkaani takaisin Ryanin viereen.
- Mitä siel oikein tapahtu?
Ryan kysyi kun asetuin hänen viereensä makaamaan.
- Alex oli… Se vain… Ei kerennyt tapahtua mitään. Alex oli vetänyt varmasti aineita…
Ryan ei vastannut mitään. Hän tuijotti hetken minua, kuin kysyäkseen oliko kaikki varmasti kunnossa. Annoin suukon suoraan Ryanin huulille ja toivotin hyvää yötä. Tapahtuma jäi varmasti vaivaamaan miestä, vaikka kuinka muuta väittäisi. Nukahdin Ryanin viereen ja nukuin lopulta yllättävän sikeästi aamuun asti. Heräsin vasta, kun aurinko alkoi porottaa huoneeseen kirkkaalta taivaalta. Ryanin käsi kulki ylitseni. Selkäni oli hänen rintakehäänsä vasten. Nousin istumaan sängylle ja nojasin käsiini samalla haukotellen. Ryankin havahtui ja jäi silmiä siristellen tuijottamaan minua pidemmäksi aikaa.
- Tänään on rankka päivä…
Mies sanoi samalla kun itsekin haukotteli. Nyökkäsin vastauksena ja tunsin pienen kuumotuksen kasvoillani ja pelon väristyksen sisälläni.
Nousin sängystä ja astelin keittiöön. Siellä istui pöydän ääressä jälleen Alex. Kun näin miehen, pyöräytin silmiäni ja käännyin saman tien lähteäkseni.
- Susan, odota!
Alex huusi perääni, mutta minä pakenin paikalta mahdollisimman nopeasti. Kuulin tuolin siirtyvän, eli Alex nousi siltä ylös. Juoksin suoraan ulko-ovelle, päämääräni oli siis päästä ulos, ja kun avasin oven, törmäsin Rasmukseen, joka horjahti hieman taakse päin.
- Mihin sinä pingot?
Rasmus nappasi käsivarsistani kiinni napakasti ja katsoi pitkään minua kysyvästi, kunnes huomasi lähelle saapuneen Alexin.
- Jaaha. Kuule Susan, ei se pakeneminen auta mitään, keskustelisit nyt Alexin kanssa.
Pudistin vain päätäni.
- No en varmana keskustele!
Kivahdin Rasmuksen otteessa vihaisesti, enkä edes vilkaissut olkani yli, kun tiesin nyt jo, että Alex oli aivan liian lähellä.
- No… Jos ei hyvällä niin sitten pahalla.
Rasmus nosti minut ilmaan ja kantoi mukanaan ulos. Lähenimme uhkaavaa tahtia kohti aittaa.
- Et voi olla tosissas!
Huusin vihaisesti ja tein Rasmuksen olosta mahdollisimman hankalaa potkimalla ja riuhtomalla. Eihän se tietenkään mitään auttanut, mutta aina kannatti yrittää.
- Alex, tiedät mitä tehdä.
Rasmus sanoi ja nousi aitan portaat ylös ja vei minut huoneeseen, jossa olin aikaisemminkin yöpynyt ja viettänyt aikaa.
- Ja nyt Susan vähän yhteistyöhalua. En päästä teitä täältä ennen kuin asia on selvitetty.
Tiesin jo siinä vaiheessa, ettei vastaväitteet auttaneet yhtään mitään. Suorastaan pakenin aitan perimmäiseen nurkkaan kun Alex astui sinne ja Rasmus lukitsi oven hänen perässään. Kuulin Rasmuksen lähtevän aitan lähettyviltä. Kauhu silmissäni tuijotin vain Alexia, joka seisoi oven lähettyvillä tyynen rauhallisesti.
***
- Susan, rauhotu nyt. Haluan puhua.
Painauduin tiukasti seinää vasten ja hengitykseni alkoi hiljalleen kiivastumaan.
- Yhtään lähemmäs et tule.
Sanoin hiljaa samalla kun puristin käteni nyrkkiin uhmakkaasti.
- Valitettavasti minulle on annettu käsky ja sinunkin on nyt toteltava. Joten istupa tuohon sängyn reunalle.
Tiesin hyvin, että Alex kunnioitti Rasmusta ja hänen pyyntöjään ja määräyksiään. En kuitenkaan uskaltanut liikkua senttiäkään. Olin mennyt aivan lukkoon. Alex huokaisi ja asteli rauhallisesti luokseni. Menin vielä enemmän paniikkiin ja olisin varmasti kaivautunut seinästä läpi, jos aikaa olisi ollut tarpeeksi siihen operaatioon. Mies tarrautui äkisti toiseen käsivarteeni ja tönäisi minut sängylle istumaan. Yritin ryömiä sängyn yli toiselle puolelle, mutta kun Alex tajusi sen, hän nappasi toisestakin kädestäni kiinni ja kaatoi selälleen sängylle pitäen yhä tiukasti kiinni.
- Päästä mut pois! Painu helvettiin!
Huusin raivoissani ja peloissani. Alex oli aivan rauhallinen, eikä välittänyt huudoistani. Eikä edes provosoitunut niistä, vaikka yleensä tilanne olikin eri. Oman aikani jaksoin taistella vastaan, mutta kun lopulta väsyin, jäin vain tuijottamaan Alexia silmiin ja uppouduin niihin pidemmäksi aikaan. Niissä paistoi aivan hiljainen häivähdys luottamusta ja jokin käski minun sillä sekunnilla pysähtyä aloilleen.
Hetki jatkoi pitkän tovin, ja tajusin, että olin rentouttanut käteni ja ne olivat nyt täysin velttoina Alexin otteessa. Pääni oli tyynyllä ja osa hiuksistani kasvojeni päällä.
- Mä lasken nyt irti. Lupaatko jäädä siihen?
Kului pitkä aika, ennen kuin nyökkäsin Alexille. Hän päästi otteensa ja laskin käteni vuoteelle katse tiukasti miehessä.
- Susan… Pyydän anteeksi. En muista mitä tapahtui, kuulin vain Rasmukselta mitä olin tehnyt. Ja olen todella pahoillani. Vedin kamaa liialliseen paineeseen ja stressiin. Se vie muistin ja kaiken todellisuuden tajun. Ei se ole puolustus, mutta jos olisin ollut selvä, et olisi koskenut sinuun sillä tavalla.
Kuuntelin tarkkaavaisesti kaikki sanan painot ja koko kertomuksen. Tajusin pitkän mietinnän jälkeen, että uskoin Alexia. Uskoin hänen sanaansa. Kuulosti se miten hölmöltä tahansa, mutta mies puhui totta. Nousin lopulta istumaan tekemättä yhtäkään äkkinäistä liikettä. Alex oli istuutunut jonkin aikaa sitten viereeni. Olin nyt hyvin lähellä miehen kehoa. En enää pelännyt.
- Saat anteeksi.
Sanoin lopulta ja loin miehelle pienen hymyn häiveen, johon tämä vastasi samalla tavalla. Nökötimme sängyllä varmaan puoli tuntia, kun kuulimme askeleita ovelta.
- Uskaltaako teidät laskea ulos?
Kuulin Rasmuksen huutavan.
- Uskaltaa.
Alex vastasi saman tien ja Rasmus avasikin oven lukon ja astui sisään. Katsoin häntä tyyni ilme kasvoillani ja siirsin hiussuortuvani pois kasvoiltani. Kun kumpikaan ei alkanut kyselemään enää mitään, nousin seisoman ja astelin Rasmuksen ohi ulos. Miehet jäivät vielä keskustelemaan jostakin aittaan.
Rupesin etsimään Akia, mutten nähnyt hänestä pitkään aikaan vilahdustakaan. Käänsin varmaan koko talon, kunnes lopulta löysin hänet kellarista, sieltä missä suihku sijaitsi.
- Oot sä kunnossa?
Kysyin aivan vilpittömästi kun astelin lähemmäs miestä. Hän vilkaisi minua ja aina vain jaksoin ihailla noita silmiä sekä Akilla, että Romeolla.
- Miten se sinua liikuttaa?
Olin ollut Akille töykeä, joten hänen reaktionsa oli ihan ymmärrettävä.
- No totta kai se liikuttaa. Kai sitä ystävästään voi olla huolissaan.
Sana ystävä inhotti minua aluksi suunnattomasti, mutta tottahan se oli. Kaikesta huolimatta. Halusin vain uskoa, että Aki oli joutunut pakon edestä tekemään valintansa.
- Muistan kyllä, jokaisen keikan jossa sinä olet ollut mukana… Ja aina jokin on mennyt vikaan. En usko jumalaan, mutta rukoilen puolestanne… Atte hoitaa asioita tavallaan, mutta toisaalta hyvin kyseenalaisesti. Luottoni on nyt Alexissa. Se mies on sekaisin ja istuisi yhä kakkua hirveistä teoista, jollei olisi karannut, mutta kai hänessä on jotain hyvääkin. Luotan häneen enemmän kuin Rasmukseen.
Aloin vakuuttua Akin sanoista enemmän. Muistan miten kaikki riistäytyi aikanaan käsistä. Miten Rasmus pahoinpiteli minut Akin silmien alla… Tosin kyllähän se Aki ampui minua, en unohtaisi sitäkään koskaan. Nyt kuitenkin Aki oli jo niin sanottu vanha tuttuni tässä porukassa ja osasin laskea hänet ystäväksenikin. Kaiken tämän jälkeen… Olimme pitkän tovin vaiti. Tuijotimme vain toisiamme, mutta ilmapiiri ei ollut lainkaan painostava tai kiusallinen.
- Lähdetäänkö ylös? Alkaa varmaan olla pian aika lähteä.
Kysyin ja Aki nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Otin jo ensimmäisen askeleen portaalle, kun Aki nappasi minua kevyellä otteella ranteesta.
- Susan, anteeksi.
Katsoin Akin erivärisiä silmiä. Tuijotin ja tuijotin. Unohduin kokonaan siihen hetkeen ja luin miehen todellisia mietteitä. Kyllä. Se oli vilpitön.
- Saat anteeksi.
Avasin suuni lopulta ja Aki irrotti otteensa. Jatkoimme matkaa yläkertaan.
- Alex, siirrä se pyörä!
Kuulin Rasmuksen huutavan myöhemmin iltapäivällä. Alex teki työtä käskettyä ja lähti työntämään moottoripyöräänsä mäkeä ylös. Mahtoi olla raskasta. Pyörä painoi kuin synti ja rinne ei ollut helppo kulkuinen. Alexin kropalla tosin ei ollut siinäkään mitään ongelmaa. Minua alkoi vellomaan kun ajattelinkin tulevaa iltaa. En yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Oletettavasti Atte lähtisi edelleenkin mondeolla liikenteeseen, koska pyörän kyytiin mahduimme vain minä ja Alex. Lopulta se koitti. Lähtö. Vapisin kauhusta, kun odotin Alexia ja Attea aitan portailla. Ryan tuli Rasmuksen kanssa luokseni. Ryanin luottavaiset silmät näyttivät tänään huolestuneilta, mutta samaan aikaan erittäin rohkaisevilta. Loin hänelle pienen hymyn ja siirryin lähemmäs, kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painauduin häntä vasten. Ryan painoi poskensa kevyesti päälaelleni ja sanoi lähes ääneti ’rakastan sinua.’ Tiesin, että Rasmus hiiltyisi ennen pitkään ja päästin lopulta Ryanista irti. Nyt oli Rasmuksen vuoro. Häntä en suinkaan halannut. Otin häneltä vastaan aseen.
- Tiedän, että pystyt tähän.
Se olikin varmaan miehen ensimmäinen rohkaiseva lause koko täällä oloni aikana. Kiitin vaimeasti miestä ja lopulta Alex ja Atte ilmestyivätkin paikalle. Alex ojensi minulle kypärän. Katsoin hetken sen visiiriä ja purin hampaani tiukasti yhteen.
- Lähdetään.
Atte sanoi ja lähti nousemaan jo edeltä rinnettä ylös. Nyökkäsin ja seurasimme Alexin kanssa perässä. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuisikaan, sitä ei kukaan osaisi ennustaa. Atella oli varmasti kaikki tarvittava kama mukana, joten minun ei nyt tarvinnut huolehtia kuin siitä, että kestäisin Alexin kyydissä. Pääsimme rinteen tasanteelle. Loin vielä katseen alas ja näin häilyvät hahmot puiden välistä. Rasmuksen ja Ryanin. Tuijotin vain Ryania. Oliko tämä viimeinen kerta kun näin hänet? Vai oliko tämä lupaus tulevalle… Sille, että kaikki vielä jonakin päivänä palaisi ennalleen. No sitä ei tapahtuisi ihan hetkeen, mutta niin kauan, kuin on toivoa, on mahdollisuuskin. Suljin hetkeksi silmäni ja annoin tuulen hivellä kasvojani. Asetin kypärän päähäni ja nousin Alexin taakse moottoripyörän kyytiin.
- Pidä kiinni.
Alex käski ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Atte lähti liikkeelle ja me heti hänen perässään.
*** Ajoimme rauhallisesti tietä eteenpäin. Vauhtia oli varmaan 50km/h. Ei sen kovempaa. Hiekkatiehän tämä oli. Meidän ei kuulemma tarvitsisi ajaa ollenkaan isoja teitä, joka oli minulle päivän huonoin uutinen. Ei mitään mahdollisuutta päästä pois, mutta nyt tämä tehtävä oli kaiketi vain hoidettava kunnialla. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei hirveästi kulunut. Kai jännitys teki osansa ja ajoi minut pieneen paniikkiin. Monen mutkan ja tien haarauman jälkeen päädyimme johonkin lepikon reunaan. Alex pysäytti pyörän ja sammutti sen.
- Ollaaks me peril?
Kysyin ja nostin jo kypärän pois päästäni. Alex nosti omansa ja nyökkäsi.
- Täst on lyhyt kävelymatka. Mein on todellakin siis parempi kulkea loppumatka jalan. En halua riskeerata mitään. Saavumme mahdollisimman vaarattomina paikalle. Kuten oli puhetta, Dimitri on sokea. Voi olla helpompi ettemme pidä meteliä moottoripyörän ja auton kanssa saapumalla niillä paikalle.
Alexin puheessa oli järkeä.
- Mennään sitten.
Sanoin hiljaa ja nousin pyörän kyydistä. Oloni oli epämukava ja ahdistunut. Astelin Alexin perässä reippaasti ja Atte minun perässäni. Kävelimme pientä polkua pitkin aukiolle, jossa oli erittäin suuri rakennus. Miten Rasmus sitä kuvaili… Varasto? Pikemminkin jättikokoinen halli. Tuijotin rakennusta suu auki ja säikähdin Attea joka tönäisi minua eteenpäin kun jäin paikalleni jumittamaan. Varmistelin kokoajan, että ase oli housujeni perstaskun lähettyvillä vyön alla. Se ei näkynyt mihinkään hieman reilukokoisen hupparini alta. Alex näytti hieman epävarmalta, kun pääsimme rakennuksen ovelle. Hän vilkaisi vielä meitä ja koputti oveen. Ovi aukeni oikeastaan saman tien. Avaaja oli kaljupäinen, pukuun pukeutunut mies, jolla oli aurinkolasit. Varmaan yksin Dimitrin alaisista.
Yritin olla luomatta katsetta mieheen, sillä aurinkolasit toivat ahdistavan tunnelman ilmaan ja välttelinkin kontaktia häneen kaikin voimin. Katseeni harhaili rakennuksen sisällä. Hallimainenhan se sisältä oli. Nurkat olivat täynnä tosin rojua ja laatikoita, joissa oli jotain epämääräistä tavaraa.
- Saavuittehan se vihdoin.
Kuului ääni jostakin katon rajasta. Oikealla puolella kohosi portaat kohti kattoa, jotka päättyivät johonkin oven luo. Aivan kuin jokin konehuoneen tyylinen, josta tarkkailtiin työntekijöitä ylhäältä päin. Hän oli varmaan Dimitri. Pitkä keppi käsissään, jolla hän tunnusteli portaita astellessaan niitä alas. Musta lyhyt tukka ja hintelä, kuten Rasmus oli kuvaillut. Meistä kukaan ei sanonut mitään. Seisoimme vain ja odotimme, että Dimitri astui Lähemmäs. Viimeisen portaan jälkeen hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosteli selvästi mitä ympärillä tapahtui. Lakkasin automaattisesti hengittämästä. Mies asteli meidän luoksemme ja pysähtyi Alexin eteen ja nosti kätensä. Alex tarttui siihen ja kätteli. Seuraavaksi olin vuorossa minä. Dimitri ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen ja saman tien miehen suupielet kääntyivät pieneen virneeseen.
- Sinä olet siis Susan.
Minua hämmästytti, mistä mies sen tiesi. No käteni oli varmasti hyvin naisellinen verraten Alexiin ja Atteen. Meinasin alkuun nyökätä, mutta tajusin, että eihän mies sitä näe.
- Olen.
Sanoin hiljaa ja tuijotin hänen harmaita silmiään. Miehen katse oli suorastaan nauliutunut tiettyyn pisteeseen ja harmaankin värin päällä näytti olevan hieman epämääräinen kalvo. Oliko se sokeudesta johtuvaa? Uskoisin.
- Teillä on varmaan lasti?
Dimitri kysyi vielä, johon Alex nyökkäsi.
- Hyvä. Minun tehtävänäni on maksaa väliraha Rasmukselle ja välitän tämän kaman eteenpäin.
Alex vilkaisi lauseen jälkeen Atteen, kuin käskeäkseen tämän antaa kama Dimitrille. Sanaakaan sanomatta Atte laski selästään repun ja kaivoi sieltä pussin, jonka sisällä oli pillereitä ja ojensi sen Dimitriä kohti. Hänen alaisistaan 2 astui miehen vierelle ja toinen otti lastin käsiinsä.
- Ja tässä on varmasti kaikki?
Toinen alaisista kysyi, johon Alex nyökkäsi taas.
- Tässä ovat rahat. Jokainen hoitaa oman onnensa. Tiedän, että tapaamme vielä.
Dimitri ojensi kirjekuoren minua kohden. Otin sen käsiini ja Alex tönäisi minua kevyesti.
- Kiitos.
Sanoin saman tien ja vilkaisin kirjekuoreen. En varmaan ollut eläessäni nähnyt niin paljon rahaa kerralla. Dimitri vain hymähti ja kääntyi kannoillaan ja palasi portaat takaisin ylös.
Olin jossain välissä alkanut taas hengittää. Oliko homma todella tässä? Ilmeisesti. Käännyimme ympäri ja astelimme kohti ovea. Pelkäsin joka askeleella, että joku hyökkää jostakin, ampuu tai jotain muuta ihan yhtä hullua, mutta ei. Pääsimme ulos. Astelimme takaisin auton ja moottoripyörän luo. Olisin voinut varmaan kiljua onnesta, että kaikki meni hyvin. Olimme kuitenkin kaikki hyvin vaitonaisia. Alex nousi pyörän kyytiin ja käynnisti sen. Istuin hänen taakseen ja laitoin kypärän päähän. Kiedoin käteni Alexin ympärille ja lähdimmekin saman tien liikenteeseen. Olimme ajaneet varmaan 5 minuuttia hiekkatietä. Vieressämme kulki isompi tie, jossa kulki autoja tuhatta ja sataa. Puiden lävitse meistä näkyi aina vain vilauksia. Hyvä kai niin. Ainoa avarampi kohta, josta jouduimme ajamaan läpi, oli jonkun sortin levähdyspaikka. Ja kun pääsimme sen kohdalle, en voinut kuin järkyttyä huonosta tuuristamme. Parkissa oli poliisiauto. Kyydissä istui 2 miestä. Kun he huomasivat meille, auto käynnistyi ja laittoi pillit huutamaan ja lähti peräämme.
- ALEX!
Huusin miehelle, joka vilkaisi olkansa yli.
- Pidä kiinni!
Alex sanoi ja sitten mentiin. Eniten minua huoletti se, että ajoimme hiekkatietä… Tietä, joka oli petollinen jokaisessa kurvissa ja jopa suoralla. Atte ajoi edellämme Mondeolla. Alex ajoi reippaasti hänen vierelleen ja näytti Atelle ikkunan läpi jonkun merkin. Tajusin vasta seuraavassa risteyksessä mitä se tarkoitti. Atte jatkoi matkaa oikealle ja me vasemmalle. Poliisit eivät hidastaneet risteykseen, vaan kääntyivät minun ja Alexin perään…
*** Adrenaliini alkoi virrata voimakkaasti suonissani kun puristin otetta tiukemmin Alexista. Olisin voinut vannoa, että tunsin heti sen jälkeen Alexin värähtävän hieman. En tiedä olinko peloissani, ahdistunut vai yritinkö vain taas kerran sopeutua tilanteeseen. Puristin silmäni tiukasti kiinni kun Alex viiletti tietä eteenpäin. Poliisit eivät millään pysyneet Kawasaki ninjan perässä, mutta he eivät silti luovuttaneet. Mutta miksi meidän peräämme ylipäätään lähdettiin, vai oliko meissä joku selvä tuntomerkki? Mondeohan se oli ilmoitettu kadonneeksi, luulisivat, että poliisitkin olisivat lähteneet ennemmin Aten perään. Alex osasi selvästi hommansa, mutta tie huoletti minua. Alex hidasti kyllä joka kurviin, mutta maaperä muuttui kokoajan huonommaksi. Kerkesin juuri ajatella tien pintaa, kun etupyörä osui isoon töyssyyn, jonka seurauksena Alex menetti pyörän hallinnan. Vauhtia oli vähintään 80km/h ja siinä vauhdissa moottoripyörä kaatui kumoon töyssyn takia. Tajusin, että otteeni irtosi Alexista. Iskeydyin kovalla voimalla maahan lyöden pääni ja heitin vielä monta kuperkeikkaa ennen kuin iskeydyin puuta vasten. Siihen jäin makaamaan, nojaamaan puuhun tajuttomana. Minulla ei ollut mitään aavistusta missä Alex oli, mihin poliisit menivät ja mitä ympärilläni tapahtui.
Ajasta minulla ei ollut mitään tajua. Raottelin silmiäni. Siristelin niitä, vaikka oli hämärää. Säpsähdin kun muutama vesipisara tipahti kypärän visiirille. Yritin kääntää päätäni, mutta niskaani koski aivan vietävästi. Aloin muistaa mitä oli tapahtunut ja käännyin vatsalleni. Pääni painoi kuin lyijy. Nousin polvilleen kosteaan sammalikkoon ja otin kypärän päästäni. Päätäkin jomotti. Muualle minua ei erityisemmin koskenut. Oliko minulla shokki? En tuntenut mitään. Hädin tuskin omia jalkojani… Konttasin sammalikossa eteenpäin. Samoja jälkiä pitkin, joita pitkin aiemmin olin tänne pyörinyt. Pääsin tielle. Olin yhä nelinkontin maassa kun katselin ympärilleni. Heitin kypärän suutuspäissäni tielle. Kun katseeni hetken harhaili, näin poliisiauton. Hetken jo ajattelin, että he ovat saaneet Alexin kiinni, mutta ei… Poliisiauton nokka nojasi vasten puuta ja sen konepellin alta nousi lieskat. Tiedän, ettei palavan auton lähettyville ole asiaa, mutta uhmasin muistisääntöä ja nousin haparoiden seisomaan ja otin varovaisia askelia kohti autoa. Kun pääsin tarpeeksi lähelle, kurkistin auton sisään ja näin 2 poliisimiestä kyydissä. Tosin molemmat olivat kuolleita. Kuskin kasvoissa törrötti lasinsiruja ja kurkku oli leikkautunut auki. En tiedä mikä sen oli leikannut, mutta verta oli niin paljon, että aloin voimaan pahoin. Pelkääjän paikalla olijan oli lävistänyt paksu puun oksa vatsan kohdilta. Molemmat olivat kasvoistaan aivan valkoisia. En ikinä unohda sitä näkyä. Olin pyörtyä uudestaan, mutta sain tuke poliisiauton ovesta, joka oli lennähtänyt varmaan törmäyksessä auki.
Paniikki alkoi kasaantua hiljalleen, kun tajusin, etten ollut nähnyt Alexia vielä lainkaan. Astelin varovasti taas tielle. Tosin välillä horjahdin nurin sammalikkoon. Käsiini oli tullut jostakin verta, en jaksanut välittää nyt mistä. Alex oli löydettävä. Seurasin jälkiä, jotka kulkivat tiessä. Ne olivat varmasti moottoripyörästä, joka on varmaankin raahautunut tietä pitkin johonkin. Jälkiä jatkui varmaan useamman kymmentä metriä, kunnes näin Alexin. Mies makasi puun ja moottoripyörän välissä. Olin heti aikeissa ottaa juoksuaskelia kohti miestä, mutta jalkani pettivät alta ja rojahdin maahan naama tietä vasten. Sylkäisin vihaisena hiekkaa suustani ja nousin ylös ja ryhdistäydyin, jotta pysyisin pystyssä. Lopulta jalkani kantoivat ja kykenin juoksemaan Alexin luo. Polvistuin hänen vierelleen ja katsoin, mitä vahinkoa oli aiheutunut. Alexin takki oli repeytynyt ja sen alta paistoi paita, jossa oli myös repeämä, sekä verta… En tiennyt uskaltaisinko liikuttaa miestä, tai oliko hän ylipäätään hengissä. Hänellä oli kuitenkin väri vielä kasvoillaan. Kokeilin pulssia ja yritin olla kiinnittämättä huomiota hänen verisiin kasvoihinsa. Pulssi tuntui… Mies oli elossa. Moottoripyörä painoi aivan tuhottomasti, enkä saisi sitä millään yksin siirrettyä… Ja mitä jos Alexilla olikin pahempia vaurioita? Aiheuttaisin ehkä pahempaa jälkeä. Käteni tärisivät pahoin, enkä enää tiennyt mitä tehdä. Ei minulla ollut edes puhelinta mukanani… Ja mihin soittaisin? Alex oli etsintäkuulutettu… Ja lisäksi ehkä hieman välitin hänestä ja siitä mitä miehelle tapahtuisi. Kaiken tämän jälkeen tuo välittämisen tunne tosin oli todella ristiriitainen. Silittelin tajuttoman miehen poskea. Tunsin kuinka poskilleni valui kyyneleet hiljaisen sateen keskellä. En voinut muuta, kuin odottaa ihmettä. Odottaa, että Atte löytäisi meidät ennen kuin on liian myöhäistä… Istuin sammalikossa ja annoin voimistuvan sateen kastella vaatteeni läpimäriksi. Istuin ja odotin ihmettä. Toivoin, että Alex vain jaksaisi taistella siihen asti. En pystyisi millään auttamaan häntä nyt, jos mies lakkaisikin hengittämästä. Olimme keskellä metsää. Keskellä ei mitään.. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja annoin ääneni kaikua metsässä:
- Auttakaa!
En ollut ikinä huutanut yhtä kovaa ja toivoin vain, että huuto kantautuisi niiden korviin, jotka eivät halua meille pahaa.
*** Istuin ja odotin. Minua alkoi paleltaa ja hiljalleen särkeäkin joka paikkaan. Erityisesti kylkeen. Suunnilleen samaan kohtaan kuin Alexilla. Tunnustelin kädelläni kivuliainta kohtaa kehostani ja katsoin sen jälkeen kättäni. Lisää verta. Se ei siis ollut hyvä merkki, mutten uskaltanut edes vilkaista kylkeäni sillä hetkellä. Ajatusten keskeltä olin saada sydänkohtauksen kun Alexin käsi liikahti.
- Alex!
Huusin ja nousin kontalleen Alexin eteen. Aloin nyt vasta miettiä, että missä Alexin kypärä oli. Vai oliko se iskun voimasta lentänyt johonkin? Alex yskäisi muutaman kerran ja raotteli silmiään. Katseemme kohtasi, vaikka Alex oli hädintuskin tajuissaan.
- Mit… Mitä on…?
Alex ei saanut kokonaisia lauseita suustaan.
- Shhh… Älä sano mitään.
Sanoin hiljaa miehelle. Käteni tärisivät entisestään. Ehkä helpotuksesta. Alex oli vaiti, eikä edes yrittänyt liikkua mihinkään suuntaan. Odotimme ja odotimme… Odotimme, että ihme tapahtuisi. Kuulin jostakin kauempaa matalaa hyrinää. Kuin auton äänen. En edes uskaltanut heittää toivoa matkaan, että se olisi Atte… Mutta äänen saapuessa lähemmäs, käänsin pääni sen suuntaan ja tajusin sen tulevan tieltä. Nousin seisomaan ja odotin, mitä näkyviin saapuisin. Pitkän odotuksen jälkeen auton valojen pitkät kajastivat pusikon takaa. Vauhti hidastui automaattisesti hieman ja kuski laittoi pitkät pois päältä. Näin rekisterinumeron ja huokaisin helpotuksesta. Sen oli oltava Atte!
Auto pysähtyi kohdallemme hiekka pöllyten ja Atte nousi vauhdilla ulos autosta.
- Voi helvetti…
Atte sanoi vaimeasti nähdessään Alexin.
- Sun pitää auttaa, Atte! Äkkii nyt enneku joku..
Atte nosti minut hupparini rinnuksista ylös ja työnsi selkä vasten puuta.
- Nyt Susan rauhotu. Toi hätiköimine ei auta yhtään mitään.
Rauhoituin heti ja katsoin hengitys hieman kiivaana Attea silmiin.
- Mitä me tehdään?
Kysyin täristen itku kurkussa.
- Soitin matkalla kaiken varalta Rasmukselle, kun tilanne kärjistyi. Se tietää missä ollaan. Se mökki mis me asutaan on täs ihan lähellä. Ne on varmasti matkalla tänne.
Atte vilkaisi tiehen, jota hetki sitten olin astellut. Siinä kulki verivana, joka oli aivan varmasti minusta peräisin. En itse edes uskaltanut juuri katsoa siihen suuntaan. Mies laski katseensa kaulaltani rinnoille, vatsalle ja lopulta kylkeen. Huppari oli aivan veressä, enkä edes halunnut tietää mitä sen alta paljastuisi. Olin enemmän huolissani Alexista. Hänen kasvoissaan oli hieman ruhjeita ja kyljessä jotakin vaurioita. Samassa kohdassa kuin minulla.
Aloin olemaan itsekin heikossa kunnossa. Pysyin hädin tuskin tajuissani verenhukan takia. Olin kaatua maahan, mutta Atte piteli minua pystyssä, eikä antanut minun kaatua. Olimme odottaneet varmaan puolituntia, kun lopulta rytelikön läpi luoksemme saapui Rasmus, Aki ja Ryan. Olisin niin toivonut, että Romeo olisi ollut vielä heidän seurassaan.
- Mitä hittoo tääl tapahtu?
Oli Rasmuksen ensimmäinen kysymys.
- Ehkä Susan kertoo myöhemmin, mein pitäs oikeesti kadota tästä nyt ja vähän äkkiä.
Rasmus vilkaisi Ryania, mies oli kauhistuneen näköinen, mutta nosti moottoripyörän pois Alexin päältä. Pyörä oli kärsinyt yllättävän vähän vaurioita. Ryan piti sitä pystyssä ja aikoi varmaankin kuskata sen mukana. Rasmus nosti Akin kanssa Alexin ylös ja kantoivat tämän autoon. Alex oli hereillä, muttei sanonut mitään. Ilmeisesti hänellä ei aivan järjettömiä kipuja ollut, tai ehkä hän oli vain pahassa shokissa. Atte auttoi minutkin auton kyytiin. Ryan ja Aki kävelivät mökille pyörän kanssa ja me ajoimme perille. Matka kesti pari minuuttia. Ihmettelin miten porukalla kesti puoli tuntia tarpoa luoksemme, mutta toisaalta he tulivat metsän läpi ja etsimisessä kesti aikaa.
Olin matkalla menettänyt tajuntani. Heräsin aitasta Alexin vierestä. Mies oli hereillä ja häneen kasvonsa oli puhdistettu verestä. En edes uskaltanut kysyä hänen kyljestään mitään, kun puhdas huppari peitti sen. Samassa muistin oman kylkeni, johon vihlaisi aivan vietävästi.
- Ai saatana…!
Huusin kivusta ja käperryin sikiöasentoon Alexin viereen.
- Varaudu siihen, että kohta koskee kovemmin. Rasmus lähti etsimään desinfiointi ainetta ja jotain millä sinut saa paikattua.
- Olipahan reissu. Ihme et ollaan hengissä… Ninja kyl otti osumaa mut saan sen varmasti korjattua. Kunhan vain omakin kroppa tulis kuntoon.
Alex puhui yllättävän rauhallisesti ottaen huomioon, mitä oli juuri tapahtunut. Ei kulunut paljon aikaa kun Rasmus ilmestyi Akin ja Ryanin kanssa paikalle. Heillä oli mukana sidetarpeita ja puhdistusainetta, sekä jotain ainetta, joka varmaan korvaisi tikit.
- Susan nyt ois parempi jos yrittäsin olla tossa kyljellään ja me hoidetaan loput.
Rasmus sanoi rauhallisesti. Ryan istui tyynyn viereen. Laskin pääni hänen syliinsä ja pidin hänen käsistään kiinni. Rasmus istui lantioni viereen ja nosti hupparin helman varovasti ylös, samoin paidan.
- Tota.. Otetaa nää kokonaan pois.
Riisuin hupparin ja paidan pois. Jokainen ylinmääräinen liike vihlaisi vietävästi vasempaa kylkeäni. Kävin takaisin makaamaan pelkät rintaliivit yläkropassani. Rasmus istui vieressäni ja kiskaisi kertakäyttöiset hanskat käteensä, otti pumpulia ja kaatoi siihen desinfiointiainetta. Kun mies lopulta laski pumpulin haavalleni, parkaisin kovaan ääneen kirosanoja ilmoille ja irrotin otteeni Ryanista ja olin automaattisesti huitaisemassa Rasmusta. Alex oli ehkä hieman helpompi hoidettava. Hänellä saattoi olla hieman korkeampi kipukynnys kuin minulla. Ryan nappasi ranteistani kiinni. Ote ei ollut tiukka, mutta sen verran napakka etten huitaisisi uudestaan. Rasmus nousi lantioni päälle kevyesti istumaan jalat molemmin puolin minua. Hän sai varmasti painonsa kanssa ohjattua minua jos reagoisin uudestaan yhtä voimakkaasti. Rasmus sai puhdistettua haavan ulkopuolelta. Kirvely oli erittäin häijyn tuntuista.
- Aki… Hae kuitenkin ne pihdit. Tääl näkyy jotain, mikä ei varmasti kuulu tänne.
Aki lähti juosten taloon. En edes uskaltanut katsoa kylkeäni, mitä sieltä mahdollisesti näkyi. Aki palasi hyvin nopeasti takaisin.
- Susan, tää voi nyt vähän sattua. Koeta kestää tää ei vie kauan. Aki laita hanskat kätee ja venytä vähän haavan reunoja.
Aki teki työtä käskettyä. Kun hän lopulta laski kätensä iholleni ja venytti vähänkin haavaa, purin hampaani tiukasti yhteen ja painauduin tiukemmin Ryania vasten maatessani hänen sylissään. Rasmus nappasi jonkun esineen reunasta kiinni ja kiskoi sen sisuksistani ulos ja laski sen lattialle. Nyt hän kaatoi puhdistusainetta suoraan haavaan, ei ollut paljon vaihtoehtoja, kun ei tiennyt mitä bakteereja siellä oli. Aloin olla aika turtunut kipuun vaikka vääntelehdin kokoajan tuskaisesti Rasmuksen alla.
- Ja nyt se liima.
Aki ja Rasmus liimasivat haavan umpeen ja laittoivat siihen päälle vielä sidoksen. Huokaisin helpotuksesta kun operaatio oli ohi. Rasmuksen hanskat olivat aivan veressä. Hän otti hanskat pois ja tiputti nekin lattialle ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
- Noniin, hyvä tyttö.
Hän sanoi ja taputti minut kevyesti takapuolelle. Vilkaisin lattialle. Minua kiinnosti mitä sisälläni oli ollut. En tiedä oliko se lasia? Ehkä. En halunnut edes tietää mistä se oli tullut, kunhan se ei enää ollut sisälläni.
*** Makasin pitkään aitassa Alexin vieressä. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, emmekä edes koskettaneet toisiamme millään tavalla. Tuijotin kyllä häntä pitkän aikaa. Hänen kasvonsa näyttivät hieman karulta ruhjeiden koristaessa niitä. Lattia oli siivottu verestä ja muista roippeista. Odotin vain, mikä olisi seuraava projektimme. Milloin Rasmus tulisi kertomaan, mitä tekisimme seuraavaksi. Alex oli nukahtanut ja makasikin sängyllä levollisesti. Mies oli varmaan väsynyt jo pelkän kolarin jäljiltä. Hiljalleen rauhallinen tilanne alkoi muuttua epätasapainoiseksi, kun Alex alkoi jollakin tapaa kouristella ja huutaa nimeäni unissaan. En oikein tiennyt pitäisikö minun herättää hänet vai antaa olla? Tönäisin häntä lopulta muutaman kerran ja sainkin hänet hereille.
-Alex hei, ei mitää hätää. Sä näit vaan painajaista.
Mies katsoi minua kauhuissaan ja vapisi, eikä sanonut mitään.
- Oot sä muistanu ottaa sun lääkkeet?
Tyhjä katse kertoi minulle vastauksen. Nousin sängyltä seisomaan ja ensimmäisenä tunsin hirvittävän vihlaisun kyljessäni. En välittänyt siitä vaan jatkoin matkaani päärakennukseen, mutten millään voinut juosta, haava ehkä repeäisi ja kipu oli sietämätön jo nyt.
- Rasmus! Mis Alexin lääkkeet on!?
Rasmus hätkähti ajatuksiltaan keittiönpöydän äärestä ja vilkaisi minua. Hetken hän näytti todella eksyneeltä, mutta lopulta hän nousi ylös ja kaivoi keittiönkaapista purkin.
- Kohtaus vai peruslääkitys?
- No varmaan kohtaus, ei se puhu mitään.
Rasmus nappasi varuilta 2 purkkia mukaansa ja juoksi kanssani takaisin aittaan. Alex istui vapisten sängyllä.
- Alex, ota tää. Se auttaa sun oloas.
Rasmus ojensi toisesta purkista pillerin. Alex vilkaisi miestä vihaisesti ja huitaisi hänen kättään jossa pilleri oli. Pilleri lensi nurkkaan ja Alex alkoi vaikuttaa hieman aggressiiviseltä. En uskaltanut mennä lähemmäs. Rasmus yritti uudestaan aivan ihan yhtä rauhallisesti kuin äskenkin. Pitkän tuijotuksen jälkeen Alex suostui ottamaan napin, laittoi sen suuhunsa ja nielaisi. Hän asettui makaamaan sängylle.
- Kun Alex palaa normaaliksi, anna hänelle myös normaali lääkitys. Hän ei selvästikään aina niitä syö.
Rasmus ojensi minulle päivittäisen lääkityksen purkin ja poistui aitasta.
Istuin sängyn reunalle odottamaan. Alexilla oli täysin lasittunut katse ja levollinen ilme kasvoillaan. Kosketin varovasti hänen käsivarttaan ja silitin sitä rauhassa odottaen, että mies alkaisi taas puhua. Lääke vaikutti todella kauan, varmaan useamman tunnin, mutta en liikkunut sillä välin mihinkään suuntaan. Lopulta Alex alkoi aika tiuhaan räpytellä silmiään ja hänen katseensa kohdistui taas minuun.
- No mitä tääl oikein tapahtuu?
Alex kysyi lopulta ja huokaisin oikeastaan helpotuksesta.
- Sait jonkun kohtauksen, ota nyt tää sun lääkkees ettei sama toistu.
Ojensin pillerin miehelle ja Alex ottikin sen empimättä suuhunsa ja nielaisi.
- Noniin, hyvä. Etköhän sä siitä tokene.
Sanoin hieman hymyillen. Alex hymyili minulle takaisin. Olihan hän ihan komea. Aloin sietääkin häntä, vaikka välillä häntä syvästi vihasinkin, enkä koskaan unohda miksi hän oli etsintäkuulutettu.
Rauhallinen hetki keskeytyi, kun kuulimme Rasmuksen huutavan. Emme tienneet kuuluiko se ulkoa, vai peräti sisältä asti. Ponkaisin sängystä ylös Alex heti minun perässäni. Juoksimme ulos ja kun pihalla ei näkynyt ketään, jatkoimme matkaa sisälle asti. Molempien kylkiin vihlaisi vähän väliä, mutta adrenaliinin virratessa kumpikaan ei tajunnut hidastaa tai varoa. Rasmus ja Ryan olivat siellä napit vastakkain.
- … Ja varoitin sua, että jos oot yhteydessä täältä muualle kuin meihin, tapan sut tai Susanin. Ehkä opit jotain jos vedän nirrin pois Susanilta.
Alex astui jos siinä vaiheessa vierelleni. Rasmus oli taas todella tulistunut. En tiennyt oliko hän koskaan tosissaan, mutta aina hän sai sen kuulostamaan yhtä sairaalta.
- Tämä on meidän parhaaksi… Kai sinäkin tajuat että…
Ryan ei kerinnyt sanoa lausetta loppuun, kun Rasmus hyökkäsi jo kädet ojossa tätä kohti.
- Älä…!
Huusin ja olin juoksemassa väliin, kun tunsin Alexin kädet omilla käsivarsillani.
- Älä jumalauta mee väliin josset halua päästä hengestäs nainen!
Alex komensi ja piti otettaan napakasti kiinni, minua ei kuitenkaan koskenut.
- Päästä nyt! Vittu! Ryan tarvii apua!
Alex ei silti suostunut hellittämään otettaan. Rasmuksen kädet olivat Ryanin kurkulla tiukasti. Ryan selvästi kakoi, koska ei saanut henkeä kunnolla. Taistelin yhä kovemmin Alexia vastaan. Alex kiskaisi minut rintakehäänsä vasten ja kietoi kädet tiukasti ympärilleni ja pakotti polvilleen.
- Rasmus jumalauta lopeta nyt! Ota ennemmin mut! Sitähän sä haluat!
- Susan… Pää.. Kiinni…
Ryan sai sanottua ja katsoi minua jo kasvot hieman sinertäen. Purskahdin paniikissa itkuun ja käänsin kasvoni lattiaa kohden silmät kiinni puristettuna. Rasmus hellitti otettaan Ryanista ja katsoi minua. Ryan irrotti Rasmuksen otteen itsestään ja nosti kädet hieman eteensä valmiina puolustautumaan. Rasmus asteli kuitenkin minun ja Alexin luo. Alex irrotti välittömästi otteensa. Lysähdin oman painoni varaan maahan ja Alex asettui Rasmuksen ja minun väliin.
- Mitä jos kuuntelisit, mitä Ryanilla on sanottavaa? Täs on nyt yks vittumainen fakta joka tajusin joku aika sitten…
Rasmus selvästi kiinnostui Alexin puheista, koska jäi tuijottamaan miestä hiljaa, kuin odottaen jatkoa.
- Poliisit jahtasivat meitä ja meillä kävi tuuria, kun hekin suistuivat tieltä… Mutta voit olla varma, että partio etsii tätä taloa…
Alex jatkoi, jonka jälkeen taloon astui sisään myös Aki ja Atte. He olivat enemmänkin hölmistyneen näköisiä, eivätkä varmaan tienneet yhtään mistä puhuimme.
- Voit olla oikeassa, mutten silti hyväksy Ryanin toimia..
Rasmus murahti. Ryan astui askeleen lähemmäs.
- Soitin veljelleni, koska tiedän, että hän voi auttaa. Hän on ehkä ainoa joka voi löytää meille turvallisen paikan.
Veljen? Oliko Ryanilla vielä velikin. Luulin aina, että hän on ainoa lapsi.
- No mitä veljesi sitten sanoi?
Rasmus alkoi rauhoittua, kun tajusi, että vaihtoehdot alkoi oikeasti olla vähissä.
- Hän lupasi järjestää paikan. Hän on tosin itsekin piilopaikkaa vailla, joten joudumme ehkä tekemään hänen kanssaan yhteistyötä.
Rasmus katsoi mietteliäänä Ryania. Hetki oli pitkä, tukala ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
- Pystytkö pyytämään hänet tänne?
Rasmus kysyi lopulta. Helpotuksen huokaukseni saattoi kuulla kyllä, sillä se tuli tunteella ja syvältä. Kun tilanne oli rauhoittunut, astelin Ryanin luo ja silitin hänen poskeaan kevyesti ja lopulta hän kaappasi minut syleilyynsä. Olin taas turvassa. Hetken.
Istuimme Ryanin kanssa keittiönpöydän ääressä ja joimme kahvia. Tuijotin häntä pitkiä aikoja, mutta aina kun hän vilkaisi minuun, käänsin katseeni muualle.
- Noh, mikä on?
Ryan kysyi pitkän harkinnan jälkeen ja nojasi käsillä pöytään.
- Mietin vain.. Millainen veljesi on ja mikset ole koskaan puhunut hänestä?
Ryan oli hetken hieman vaikean näköinen.
- Välille menivät, kun hän sai tietää isän kohtalosta. Hän ei vain koskaan tiennyt koko totuutta.
” - Sinulla on oikeus kuulla tästä arvesta, koska kohtasit Toninkin. Sain tämän omalta isältäni. Isäni oli tämän kaupungin kuuluisimpia välittäjiä, jonka takia olen ollut tässä mukana pienestä pitäen. Isäni veti kerran tietämättään normaalilääkityksensä sijaan amfetamiinia ja sai yliannostuksen. Hän piti minua uhkana, hallusinaationa ja hän hyökkäsi kimppuuni veitsen kanssa. Arvaat siitä kohtaan varmaan loput. Sen jälkeen… Isä hyökkäsi Tonin naisystävää kohden, ja osui kohtalokkaammin kuin minuun… Tein päätöksen alle sekuntiensadasosien ja ammuin isäni siihen paikkaan. Hänen omalla aseellaan. Toni ei paennut paikalta vaan auttoi minut hittoon sieltä. Menetin tajuni tapahtuneen jälkeen. Menetin paljon verta..”
Muistelin Ryanin kertomaa tapahtumasarjaa.
- Veljeni on katkera, mutta auttaa meitä varmaan siksi että on itsekin kusisessa tilanteessa. Hänen nimensä on Dean. Soitan hänelle pian ja yritän jotenkin ihmeen kaupalla neuvoa hänet tänne.
Olin pitkään hiljaa. Olin varma, että ei tämä nyt ihan virheettömästi tule päättymään jos heillä oli nyt jo välit todella kyseenalaiset. Luotin kuitenkin Ryanin tapaan hoitaa asiat.
Myöhemmin illalla Rasmus istui terassilla. Muita ei näkynyt lähellä kun astuin hänen vierelleen erilliselle tuolille. Yllätyksekseni Rasmus aloitti itse keskustelun:
- Meidän on pakko lähteä täältä. Alex on kyllä oikeassa ja sitä se Ryankin varmaan yritti sanoa.
Tuliko tuo oikeasti Rasmuksen suusta? Olin ällikällä lyöty.
- Kuule… Ettekö voisi… Jättää minua ja Ryania pois tästä… Emme kerro kenellekään missä olette, jos päästätte meidät.
Rasmus ei hetkeen sanonut mitään, ei edes vilkaissut minua, vaan nousi tuolistaan ja astui eteeni. Laski kätensä käsinojille ja tuijotti minua nyt n. 10 sentin päästä.
- En ikinä.
Se oli ainoa asia mitä mies sanoi, mutta hän ei lainkaan käynyt minuun käsiksi, jonka olisin voinut ensin olettaa. Rasmus tuijotti vielä hetken minua kuin sanoakseen jotain, mutta kai minun piti itse tajuta sanoa jotain.
- S-selvä…
Änkytin hänelle, jonka jälkeen hän irrotti otteensa tuolista ja harppoi sisälle. Oliko tässä loppuelämäni valmiina? Ikuisesti vapaus riistetty näiden hullujen seassa. Sain tosin olla varmasti onnellinen edes siitä että Ryan oli kanssani. Ikävöin tosin Romeon seuraa. Luotin siihen mieheen kuin kallioon. Hän oli minulle kuin oma veli, eikä ole koskaan kääntänyt takkiaan minulle. Torkahdin kaiken mietiskelyn ohella tuoliin ja heräsin ensi kerran vasta parin tunnin päästä, kun oli jo yö. Näin herätessäni ensimmäisenä Ryanin, joka oli istunut tuoliin, jossa Rasmus aikaisemmin oli.
- Mitä ihmettä, täälhä on jo pimeetä, kauan mä nukuin?
Ryan kohautti hymyillen harteitaan.
- Dean tulee tänne huomisaamuna. Ja samalla kertaa todennäköisesti lähdemme täältä.
Lähdemme mihin? Mietin hiljaa mielessäni, mutta koska tiesin etten voi asiaan vaikuttaa oli vain kuljettava virran mukana. Ryan nyökkäsi minulle taloa kohti ja nousi tuolista ylös. Minäkin nousin ja astelimme sisälle. Menimme huoneeseemme ja kävimme viimein nukkumaan. Takana oli pitkä ja raskas päivä. Edessä vielä raskaampi.
***
Aamu valkeni. Olin nukkunut koko yön todella levottomasti
vaikka tunsin kokoajan Ryanin selässäni kiinni. Hän oli vielä syvässä unessa.
Nousin istumaan ja vilkuilin ympärilleni. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa,
paitsi kipu kyljessäni. Tönin Ryanin kevyesti hereille ja riisuin paitani
vaihtaakseni sen, mutten löytänyt laukustani puhtaita paitoja. Eikä missään
näkynyt likaisiakaan. Heitin vihaisesti paidan lattialle ja lähdin huoneesta
rintaliivit päällä ja collegehousut jalassa. Eteisaulassa ei näkynyt ketään.
Hipsin aulan poikki suoraan kellarin luo ja pujahdin sinne. Ei kuulunut mitään
ääniä, joten menin suoraan suihkuhuoneeseen. Olin nähnyt siellä pesukoneen,
joten ehkä löytäisin vaatteenikin sieltä. Olin saada lopulta sydänkohtauksen,
kun näin Alexin pesukoneen luona.
- Ai Su..
Alex jätti lauseensa kesken, kun hän jäi tuijottamaan kroppaani. Katsoin hieman hätiköiden ympärilleni ja silmiini osui pyykkiteline, jossa oli paitojani. Hipsin sen luo ja kokeilin, olivatko vaatteeni kuivia, kyllä olivat. Kiskaisin ensimmäisen topin käteeni minkä sain ja pujautin sen nopeasti päälleni. Väriltään se oli punainen, joten se sointui hyvin hiuksien kanssa sävysävyyn. Alex seurasi koko ajan minun touhujani.
- Olit varmaan pessyt vaatteeni? Kiitos.
Sanoin Alexille ja olin jo lähdössä pois miehen luota, kun Alex pyysi minua pysähtymään. Käännyin takaisin häntä kohden ja nojasin oven karmiin ja uppouduin tuijottamaan Alexin silmiä.
- Susan, sä oot tosi kaunis.
En tiedä osasinko ottaa edes tuota kehuna. Olin vähän hämilläni ja se varmasti näkyi minusta.
- Kiitos.
Se oli ainoa asia mitä sanoin Alexille. Käännyin nopeasti ympäri niin että tukkanikin hulmahti samalla. Ja se oli oikeasti vahinko. Kipitin ripeää tahtia takaisin yläkertaan. Olisin melkein voinut vannoa että tuossa olisi kokonaisuudessaan ollut katastrofin ainekset. Minä vähissä vaatteissa ja Alex, joka oli tuomittu useista raiskausyrityksistä. Selvisin kuitenkin vain pelkällä säikähdyksellä ja ajatuksella tilanteesta. Törmäsin vielä portaissa Rasmukseen. Kirjaimellisesti törmäsin. Ja siinä samassa vielä onnistuneesti horjahdin taaksepäin. Onneksi Rasmus sai käsivarrestani kiinni, enkä kaatunut portaissa.
- Mitä sinä ryntäilet?
Rasmus kysyi vähän äreästi. Riuhtaisin käteni irti hänen otteestaan ja juoksin hänen ohitseen yläkertaan sanomatta sanaakaan. Vieläkään en nähnyt ketään missään. Ryankin oli varmaan jatkanut vain uniaan.
Aloin olla kovin levoton. Taas tapaisin pian uuden ihmisen tässä hullun myllyssä ja en pääse edellisistäkään eroon. Ryntäsin ulko-ovelle ja sieltä suoraan pihalle. En nähnyt vieläkään ketään. Katsoin synkkää rinnettä, jota monesti jo olen kiivennyt ylös. Kukaan ei ollut minua vahtimassa… Olisiko tässä ollut tilaisuuteni? Otin askeleen kohti rinnettä. Mietin pitkään olinko tekemässä järkevästi. Otin lopulta muutaman juoksu askeleen. Sivusilmällä näin hahmon vasemmalla puolellani, joka kiisi hurjaa vauhtia eteeni.
- Susan, älä riskeeraa nyt mitään. Tiiät hyvin et sun oma nahkas on todella altis nyt vaaralle.
Aki oli pysäyttänyt minut ja piteli minua kevyesti olkapäistä kiinni.
- Älä seuraa mua.
Sanoin hiljaa ja pidättelin jälleen kyyneleitä.
- Anna tulla, jos se helpottaa.
Se lause sai lopunkin ahdingon purkautumaan ja aloin itkemään ihan toden teolla. Aki halasi minua ensin vasten tahtoani, mutta lopulta en enää välittänyt vaan annoin Akin halata. Ryan oli jossakin välissä ilmestynyt portaille istumaan tukka pystyssä. Hän tuijotti oikeastaan aittaan, eikä niinkään meihin. Kun pahin kohtaukseni oli ohi, irrottauduin Akista ja pyyhkäisin kyyneleet poskiltani. Sanaakaan sanomatta kävelin Ryanin luo ja istuin portaille.
- Oletko kunnossa?
Mies kysyi ja nyökkäsin, vaikka silmiäni yhä kirveli itkun jäljiltä.
- Dean on ihan pian täällä.
En osannut taaskaan reagoida Ryanin kommenttiin. Pelkäsin kai jo valmiiksi, mihin seuraavaksi joudutaan. Rasmus avasi takanamme oven ja jäi seisomaan yhtä ylemmälle portaalle meistä.
- Mietin tässä yhtä juttua…
Rasmus tuumaili ääneen, mutta odotti kai, että utelemme lisää mistä oli kyse.
- No?
Ryan kysyi. Tuttuun tapaan lyhyesti ja ytimekkäästi.
- Poliisit ovat varmasti jo kiskottu autosta ulos, mutta jos heillä oli siellä jotain hyödyllistä tavaraa… Voisimme ehkä käydä vilkaisemassa.
Ryan vilkaisi minua ja sitten olkansa yli Rasmusta.
- No mene.
Ryan jatkoi ja tuijotti taas aittaa.
- Otan Susanin mukaan. On järkevämpää että siellä on 2.
Ryan kääntyi uudelleen katsomaan Rasmusta ja nousi tällä kertaa seisomaan.
- Et todellakaan ota. Susan on toipilas ja mitä jos jäätte kiinni?
Ryan korotti hieman ääntään, se ei ollut hänen tapaistaan.
- Se ei ole sinun päänsärkysi. Minun käskyni on täällä laki.
En tiedä, oliko Ryan käymässä Rasmukseen käsiksi, mutta nousin ylös ja menin heidän väliinsä.
- Okei okei, mä lähden… Mut en tykkää ajatuksesta et lähtisin sun kans kahdestaan. Voidaanko ottaa vaikka Aki mukaan, jos sen kanssa vähemmän tappelet?
Ryan katsoi pitkään minua ja hymyili lopulta viekkaasti.
- Ei.
Rasmus laskeutui ohitseni portaat ja jäi odottamaan minua. Huokaisin vihaisesti, annoin suukon Ryanille ja lähdin Rasmuksen mukaan.
Jouduimme totta kai kävelemään sen pahaisen rinteen ylös, jälleen kerran. Puolessa välissä kylkeäni alkoi vihloa toden teolla.
- Vittu… Oota..
Murahdin ja lysähdin polvilleni sammalikkoon. Rasmus pyöräytti päätään ja astui muutaman askeleen takaisin päin luokseni ja nosti syliinsä kuin prinsessan. Suoraan sanoen minua hävetti, vaikkei kukaan ollut näkemässä. Tasanteella hän laski minut taas maahan ja pystyin kävelemään itse. Kuljimme sankkaa metsikköä varovasti eteenpäin. Joissakin kohdissa näkyi vanhoja jälkiä, varmaan meidän jäljiltä, joita pitkin oli helppo löytää tapaturma paikka. En uskaltanut sanoa mitään Rasmukselle koko matkan aikana. Väillä mies vain vilkaisi, että olin varmasti mukana. Viimein rytelikkö päättyi ja pääsimme hiekkatielle. Ketään ei näkynyt missään. Vilkaisin ympärilleni ja osoitin lopulta poliisiauton rämää, joka nojasi yhä puuhun. Astelimme sen luo ja kuten Rasmus oli epäillyt, ruumiit olivat korjattu pois.
- Käännä sinä auton etuosa. Katson takaosan.
Nyökkäsin epäilevästi, mutta kiipesin lopulta autoon ja pengoin kaiken mahdollisen. Hanskalokerosta löysin käsiaseen ja panoksia, sekä jalkatilasta pampun. Nousin autosta pois ja kävelin auton takaosaan, odottamaan Rasmusta.
- No hyvä, löysit sentään nuo. Täällä oli tämmönen… Ehkä ihan hyvä että se Ryan otti veljeensä yhteyttä.
Rasmus ojensi minulle kartan, johon oli ympyröity iso alue, ja hylätty asumus, jossa oleilimme, jäi sen ympyrän sisäpuolelle. En nähnyt mitä muuta Rasmus löysi, sillä hän sujautti tavaraa jo hupparinsa taskuihin ja astui ulos auton takaosasta.
- Tule.
Rasmus käski ja mukisematta lähdin hänen mukaansa.
- Sinuna alkaisin pitää silmiäni paremmin auki Alexin lähellä. Hän oli tänään aivan muissa maailmoissa kun menin hänen luokseen sun jälkees.
Oliko se oikeasti varoitus? Alexhan vain kehui minua.
- Miten niin?
Kysyin varovasti. Rasmus pysähtyi ja kääntyi minua päin.
- Kyllä minä tiedän mitä ystäväni päässä liikkuu. Alex tuppaa saamaan kaiken mitä haluaa. Kannattaa pitää se mielessä.
Mies naurahti ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Jostain syystä en uskonut Rasmusta. Jos hän halusi uskoa vain pahaa ihmisistä, en voinut millään tavalla arvostaa häntä.
- Olet väärässä. Varmasti Alexissakin on jotain hyvää.
Tuhahdin miehelle, joka kääntyi uudelleen minua päin.
- Voithan sinä uskoa ihan mitä haluat.
Rasmus tarttui ranteestani kiinni ja kiskaisi minut
mukaansa. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja vaan kävelin miehen perässä kohti
piilopaikkaamme. - Ai Su..
Alex jätti lauseensa kesken, kun hän jäi tuijottamaan kroppaani. Katsoin hieman hätiköiden ympärilleni ja silmiini osui pyykkiteline, jossa oli paitojani. Hipsin sen luo ja kokeilin, olivatko vaatteeni kuivia, kyllä olivat. Kiskaisin ensimmäisen topin käteeni minkä sain ja pujautin sen nopeasti päälleni. Väriltään se oli punainen, joten se sointui hyvin hiuksien kanssa sävysävyyn. Alex seurasi koko ajan minun touhujani.
- Olit varmaan pessyt vaatteeni? Kiitos.
Sanoin Alexille ja olin jo lähdössä pois miehen luota, kun Alex pyysi minua pysähtymään. Käännyin takaisin häntä kohden ja nojasin oven karmiin ja uppouduin tuijottamaan Alexin silmiä.
- Susan, sä oot tosi kaunis.
En tiedä osasinko ottaa edes tuota kehuna. Olin vähän hämilläni ja se varmasti näkyi minusta.
- Kiitos.
Se oli ainoa asia mitä sanoin Alexille. Käännyin nopeasti ympäri niin että tukkanikin hulmahti samalla. Ja se oli oikeasti vahinko. Kipitin ripeää tahtia takaisin yläkertaan. Olisin melkein voinut vannoa että tuossa olisi kokonaisuudessaan ollut katastrofin ainekset. Minä vähissä vaatteissa ja Alex, joka oli tuomittu useista raiskausyrityksistä. Selvisin kuitenkin vain pelkällä säikähdyksellä ja ajatuksella tilanteesta. Törmäsin vielä portaissa Rasmukseen. Kirjaimellisesti törmäsin. Ja siinä samassa vielä onnistuneesti horjahdin taaksepäin. Onneksi Rasmus sai käsivarrestani kiinni, enkä kaatunut portaissa.
- Mitä sinä ryntäilet?
Rasmus kysyi vähän äreästi. Riuhtaisin käteni irti hänen otteestaan ja juoksin hänen ohitseen yläkertaan sanomatta sanaakaan. Vieläkään en nähnyt ketään missään. Ryankin oli varmaan jatkanut vain uniaan.
Aloin olla kovin levoton. Taas tapaisin pian uuden ihmisen tässä hullun myllyssä ja en pääse edellisistäkään eroon. Ryntäsin ulko-ovelle ja sieltä suoraan pihalle. En nähnyt vieläkään ketään. Katsoin synkkää rinnettä, jota monesti jo olen kiivennyt ylös. Kukaan ei ollut minua vahtimassa… Olisiko tässä ollut tilaisuuteni? Otin askeleen kohti rinnettä. Mietin pitkään olinko tekemässä järkevästi. Otin lopulta muutaman juoksu askeleen. Sivusilmällä näin hahmon vasemmalla puolellani, joka kiisi hurjaa vauhtia eteeni.
- Susan, älä riskeeraa nyt mitään. Tiiät hyvin et sun oma nahkas on todella altis nyt vaaralle.
Aki oli pysäyttänyt minut ja piteli minua kevyesti olkapäistä kiinni.
- Älä seuraa mua.
Sanoin hiljaa ja pidättelin jälleen kyyneleitä.
- Anna tulla, jos se helpottaa.
Se lause sai lopunkin ahdingon purkautumaan ja aloin itkemään ihan toden teolla. Aki halasi minua ensin vasten tahtoani, mutta lopulta en enää välittänyt vaan annoin Akin halata. Ryan oli jossakin välissä ilmestynyt portaille istumaan tukka pystyssä. Hän tuijotti oikeastaan aittaan, eikä niinkään meihin. Kun pahin kohtaukseni oli ohi, irrottauduin Akista ja pyyhkäisin kyyneleet poskiltani. Sanaakaan sanomatta kävelin Ryanin luo ja istuin portaille.
- Oletko kunnossa?
Mies kysyi ja nyökkäsin, vaikka silmiäni yhä kirveli itkun jäljiltä.
- Dean on ihan pian täällä.
En osannut taaskaan reagoida Ryanin kommenttiin. Pelkäsin kai jo valmiiksi, mihin seuraavaksi joudutaan. Rasmus avasi takanamme oven ja jäi seisomaan yhtä ylemmälle portaalle meistä.
- Mietin tässä yhtä juttua…
Rasmus tuumaili ääneen, mutta odotti kai, että utelemme lisää mistä oli kyse.
- No?
Ryan kysyi. Tuttuun tapaan lyhyesti ja ytimekkäästi.
- Poliisit ovat varmasti jo kiskottu autosta ulos, mutta jos heillä oli siellä jotain hyödyllistä tavaraa… Voisimme ehkä käydä vilkaisemassa.
Ryan vilkaisi minua ja sitten olkansa yli Rasmusta.
- No mene.
Ryan jatkoi ja tuijotti taas aittaa.
- Otan Susanin mukaan. On järkevämpää että siellä on 2.
Ryan kääntyi uudelleen katsomaan Rasmusta ja nousi tällä kertaa seisomaan.
- Et todellakaan ota. Susan on toipilas ja mitä jos jäätte kiinni?
Ryan korotti hieman ääntään, se ei ollut hänen tapaistaan.
- Se ei ole sinun päänsärkysi. Minun käskyni on täällä laki.
En tiedä, oliko Ryan käymässä Rasmukseen käsiksi, mutta nousin ylös ja menin heidän väliinsä.
- Okei okei, mä lähden… Mut en tykkää ajatuksesta et lähtisin sun kans kahdestaan. Voidaanko ottaa vaikka Aki mukaan, jos sen kanssa vähemmän tappelet?
Ryan katsoi pitkään minua ja hymyili lopulta viekkaasti.
- Ei.
Rasmus laskeutui ohitseni portaat ja jäi odottamaan minua. Huokaisin vihaisesti, annoin suukon Ryanille ja lähdin Rasmuksen mukaan.
Jouduimme totta kai kävelemään sen pahaisen rinteen ylös, jälleen kerran. Puolessa välissä kylkeäni alkoi vihloa toden teolla.
- Vittu… Oota..
Murahdin ja lysähdin polvilleni sammalikkoon. Rasmus pyöräytti päätään ja astui muutaman askeleen takaisin päin luokseni ja nosti syliinsä kuin prinsessan. Suoraan sanoen minua hävetti, vaikkei kukaan ollut näkemässä. Tasanteella hän laski minut taas maahan ja pystyin kävelemään itse. Kuljimme sankkaa metsikköä varovasti eteenpäin. Joissakin kohdissa näkyi vanhoja jälkiä, varmaan meidän jäljiltä, joita pitkin oli helppo löytää tapaturma paikka. En uskaltanut sanoa mitään Rasmukselle koko matkan aikana. Väillä mies vain vilkaisi, että olin varmasti mukana. Viimein rytelikkö päättyi ja pääsimme hiekkatielle. Ketään ei näkynyt missään. Vilkaisin ympärilleni ja osoitin lopulta poliisiauton rämää, joka nojasi yhä puuhun. Astelimme sen luo ja kuten Rasmus oli epäillyt, ruumiit olivat korjattu pois.
- Käännä sinä auton etuosa. Katson takaosan.
Nyökkäsin epäilevästi, mutta kiipesin lopulta autoon ja pengoin kaiken mahdollisen. Hanskalokerosta löysin käsiaseen ja panoksia, sekä jalkatilasta pampun. Nousin autosta pois ja kävelin auton takaosaan, odottamaan Rasmusta.
- No hyvä, löysit sentään nuo. Täällä oli tämmönen… Ehkä ihan hyvä että se Ryan otti veljeensä yhteyttä.
Rasmus ojensi minulle kartan, johon oli ympyröity iso alue, ja hylätty asumus, jossa oleilimme, jäi sen ympyrän sisäpuolelle. En nähnyt mitä muuta Rasmus löysi, sillä hän sujautti tavaraa jo hupparinsa taskuihin ja astui ulos auton takaosasta.
- Tule.
Rasmus käski ja mukisematta lähdin hänen mukaansa.
- Sinuna alkaisin pitää silmiäni paremmin auki Alexin lähellä. Hän oli tänään aivan muissa maailmoissa kun menin hänen luokseen sun jälkees.
Oliko se oikeasti varoitus? Alexhan vain kehui minua.
- Miten niin?
Kysyin varovasti. Rasmus pysähtyi ja kääntyi minua päin.
- Kyllä minä tiedän mitä ystäväni päässä liikkuu. Alex tuppaa saamaan kaiken mitä haluaa. Kannattaa pitää se mielessä.
Mies naurahti ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Jostain syystä en uskonut Rasmusta. Jos hän halusi uskoa vain pahaa ihmisistä, en voinut millään tavalla arvostaa häntä.
- Olet väärässä. Varmasti Alexissakin on jotain hyvää.
Tuhahdin miehelle, joka kääntyi uudelleen minua päin.
- Voithan sinä uskoa ihan mitä haluat.
Puhe kantautui yllättävän kauas. Aloimme olla suht lähellä asutustamme, kun kuulin Ryanin äänen hiljaisena kaikuna metsässä, sekä jonkun vieraan. Oliko se nyt Dean? Emme kuitenkaan voineet olla varmoja kuka oli vastassa, joten otimme muutaman juoksuaskeleen. Pitelin taas kylkeäni kivun takia, mutta pystyin kuitenkin juoksemaan. Saavuimme viimein rinteeseen ja näimme meille molemmille vieraan ihmisen pihassa. Rinteen laskeutuminen oli huomattavasti helpompaa kuin sen nouseminen. Viimein olimme perillä ja vilkaisin oitis tuntematonta miestä kasvoihin. Hänellä oli hyvin samanlaiset kasvopiirteet kuin Ryanilla. Olin kyllä kuvitellut hänet ihan erinäköiseksi. Ryanista kuitenkin poiketen hänellä oli kokonaan musta tukka, paksusankaiset mustat, mutta erittäin tyylikkäät silmälasit jotka sopi hänelle erinomaisesti. Yllään hänellä oli repaleiset farkut ja mustat converse tennarit, samanlaiset kuin minulla, sekä musta huppariliivi. Silmät olivat sinivihreät. Rasmus asteli ripeästi miehen luo ja katsoi tätä hetken kysyvästi, kunne tämä nosti kätensä Rasmusta kohti.
- Dean White.
- Rasmua Rajala.
Miehet esittäytyivät, ihme kyllä, ilman tappelua.
- Olen löytänyt teille turvallisen paikan. Tätä metsää haravoidaan kokoajan, koska joku teistä on nähty liikkuvan lähellä. Mutta vaatimuksenani on, että pääsen mukaanne. Minulla on vähän ongelmia omien yhteyksieni kanssa.
Rasmus oli pitkään vaiti, kun tämä kuunteli Deanin selitystä. Ryan ei näyttänyt hirmu iloiselta nähdessään veljensä. En uskaltanut edes kysyä, että miksi.
- Minun on mietittävä tätä jonkun aikaa. Millaisen paikan olet löytänyt?
Rasmus uteli kuitenkin vielä lisää.
- Hylätyn rakennuksen, kuten tämäkin. Sielläkin on aitta. Ei lainkaan kellarikerrosta, mutta siellä on yläkerta, jossa on 2 huonetta ja toisen saa lukittua ulkopuolelta. Ihan vain jos teille tulee ongelmia ton muijan kanssa. Sain sen käsityksen, että tuo nainen on vähän haasteellisempi tapaus.
Dean vilkaisi minua. Rasmus hymähti vilkaistessaan myös minua ja kääntyi lopulta taas Deanin puoleen.
- Kuulostaa oikein hyvältä. Kuinka pitkä matka sinne on?
- Täältä ehkä 15 kilometriä pohjoiseen päin. Täällä haravoitava alue on vain pari kilometriä, joten se on jo hyvän matkan päässä.
15 kilometriä? Mietin hiljaa mielessäni ja kirosin.
- Jos menemme, haluan, että Romeo saa tiedon siitä.
Sanoin topakasti Rasmukselle.
- Älä ole hölmö. En aio vaarantaa elämäämme Romeon takia.
Rasmus jatkoi, muttei edes katsonut minuun päin.
- Luotan Romeoon 110 prosenttisesti. Sinun olisi korkea aika tehdä samoin tai jään tänne. Lukittaudun vaikka kellariin ja olen siellä muutaman päivän. Jos meitä oikeasti etsitään, meidät kyllä löydetään muutaman päivän sisällä.
Rasmus nappasi minua äkisti tukastani kiinni ja kamppasi polvilleen maahan. Tartuin automaattisesti Rasmuksen käteen kuin yrittäen pakottaa häntä löysäämään otteensa.
- Enkö mä oo jumalauta sanonu että toi jatkuva vastaan pullikointi tietää sulle vaan ja ainoastaan hankaluuksia!
En vastannut mitään, mutta en kyllä rimpuillutkaan.
- Ohhoh..
Dean tokaisi vaisusti kun katsoi minua. Pidin ensimmäistä kertaa Deaniin kunnon katsekontaktin, kun Rasmus piteli minua kiinni.
- Luonnetta sillä ainakin on.
Ryanin veli sanoi hieman naurahtaen. Ryan taas ei reagoinut. Hän tiesi tasan, mitä tapahtuisi, jos hän uhmaisi Rasmusta. Rasmuksen oli helppo kiristää Ryania minulla ja toisinpäin. Kaikkien päät kääntyivät rakennuksen ulko-ovelle, kun Alex, Atte ja Aki ilmestyivät paikalle.
- Mitä te mekastatte. Rasmus sun huutamises kuulu sisälle asti.
Alex ärähti kuin toruakseen Rasmusta. Lisäksi Alexin ilme kertoi hieman huolesta, kun hän tuijotti minua. Rasmus päästi lopulta minusta irti. Putosin kokonaan jalkojeni päälle istumaan. Hieraisin vielä hellänä olevaa päänahkaani kun katsoi kulmieni alta vieressäni seisovaa Rasmusta.
- Paskiainen…
Kuiskasin itsekseni. Rasmus vilkaisi minua, muttei kommentoinut, joten hän ei varmaan kuullut mitä sanoin.
- Meidän on nyt mietittävä miten siirrymme täältä vähin äänin ja niin ettei meitä seurata…
Rasmus tuumasi ääneen luoden vuoroin katseen jokaiseen paikalla olijaan.
- Ja mä haluan ninjan mukaan. Korjaan sen ku päästään perille.
Alex liittyi keskusteluun ja nojasi oven karmiin.
- Eiks ketään oikeesti kiinnosta mun mielipide asiasta? Alkaa pikkuhiljaa risomaan tää ainainen vatvominen edes takasin. Ja se että roikun väkisin mukana vaikka haluan pois.
Rasmus vilkaisi minua jälleen kulmien alta, muttei reagoinut vihamieliseen lauseeseeni ollenkaan. Kyhjötin yhä maassa, minua ei juuri asia kiinnostanut. Istuisin siinä varmaan loppu päivän kun nämä muut pohtivat mitä tehdä seuraavaksi.
- Mulla on myös pyörä.
Dean jatkoi keskustelua. Pitäisimme siis ainakin meteliä kun lähdemme. Oliko se hyvä? Ehkä. Joku saattaisi löytää meidät.
- Lisäks mä löysin sinne syrjäsen reitin. Se kulkee ton rytelikön läpi. Siellä on vanha tie jota ei oo pidetty kunnossa, mut oon varma et mondeollakin pääsee sieltä. Ja meitä tuskin huomataan. Alue on täysin hylätty.
Ryanin veli jatkoi. Ryan ei vieläkään kiinnittänyt mitään huomiota veljeensä. Katseli vain muualle ja vaikutti apealta. En uskaltanut ottaa nyt häneenkään kontaktia. Koko porukka oli koossa ja se hirvitti minua.
- Meidän on lähdettävä tänään. Heti kun mahdollista. Pakatkaa kaikki tarpeellinen mukaanne.
Rasmus jatkoi ja poistui talon sisälle. Muutkin alkoivat hajaantua ja kerätä tavaroitaan. Ryan istui portailla pää painuksissa.
- Ryan? Miksi et siedä veljeäsi?
Ryan vilkaisi minuun hieman hämmentyneesti, mutta käänsi katseensa nopeasti taas pois.
- Se on pitkä juttu. En haluaisi puhua siitä nyt.
Hyväksyin miehen tahdon ja laskin käteni hänen olkapäälleen ja istuin hänen viereensä portaalle. Nojasin päälläni mieheen. Ryan antoi suukon hiuksieni sekaan ja otti toisesta kädestäni kiinni. En selviäisi tästä hullunmyllystä ilman Ryania.
Noin tuntia myöhemmin kävelin ympäri taloa ja etsin omia vähäisiä tavaroitani ja pakkasin ne laukkuun. Satuin kulkemaan keittokomeron ohi, jossa Rasmus piti outoa huonettaan. Vilkaisin sinne ja siellähän mies oli. Rasmus napsi kuvia seiniltä ja nakkasi muutaman päiväkirjan reppuun.
- Älä ota noita mukaan. Oikeesti...
Sanoin varovasti ovelta. Rasmus säpsähti selvästi paikalle tuloani. Mies lopetti hetkeksi ja tuijotti vain minua.
- Niin kauan. Niin monta kuukautta... En todellakaan jätä niitä tänne. Tärkein omaisuuteni, on sinun elämäni seuraaminen.
Rasmus siis todella oli mielipuoli. Huokasin ovella epätoivoisena ja pyöritin päätäni. Käännyin lähteäkseni, kun Rasmus tarrasi hupparini niskapuolelta kiinni ja kiskaisi takaisin ja sulki oven. Mies painoi minut seinää vasten voimalla. Rasmuksen oikea käsi oli siirtynyt pitämään hiuksistani kiinni ja vasen piti hupparin liepeistä kiinni. Rasmuksen ote oli vahva ja määrätietoinen. Tuijotin miestä peloissani, mutten näyttänyt sitä. Odotin vain. Rasmus painautui minuun kiinni ja suuteli, väkisin. Yritin irttottautua hänen otteestaan ja saada tilaisuuden paeta, mutta ei. Rasmus piti kiinni. Toistusiko pelkoni taas?
- Rasmus.. Lopeta.. Hyvissä ajoin!
Sain sanottua hänen suudellessaan väksiin minua. Kuulin kolauksen ovelta. Samassa Rasmus irrottautui kuin salama minusta.
- Ja nyt ulos täältä.
Mies sanoi ja leukani varmaan oikeasti putosi lattialle asti. Rasmus toimi salamannopeasti. Alex oli ilmestynyt ovelle, eikä selvästikään ollut kerennyt näkemään mitään.
- Sä et..
- Ja nyt, turpa kiinni ja ulos täältä.
Rasmus keskeytti minut tyynesti ja vihaisesti. Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin pois vilkaisemattakaan Alexia päin. Marssin suoraan aittaan ja kiskaisin oven vihaisesti kiinni perässäni. Istuin sängyn reunalle ja nojain käsilläni patjaan. Peiton alla oli jotain kovaa. Siirsin peittoa ja näin aseen. Se oli varmasti se sama desert eagle jolla olin aiemmin ampunut. En tosin muistanut, milloin olin sen tuonut aittaan vai oliko joku muu siirtänyt sitä. Aseen sisällä oli 2 luotia. Laitoin aseen housujeni vyötärölle ja kiskaisin hupparin helman sen yli. Menin takaisin ulos.
Ilma oli yllättävän hyvä. Pouta, vaikka vähän viileä. Sillä hetkellä tein elämäni kohtalokkaimpia virheitä. Niitä siirtoja, jota muuttavat koko elämän. Kaikki olivat pakkaamassa tavaroitaan, eikä kenelläkään ollut aikaa vahtia minua. Katsoin jyrkännettä, jota olin kiivennyt jo tuhat kertaa. Kiipeäisinkö sen viimeisen kerran, viimein vapauteen. Minulla oli kaksi luotia turvanani. Nyt tai ei koskaan...
***
Pinkaisin juoksuun ja tähtäimessäni oli vain päästä talolta pois. Hiljaa mielessäni toistin lausetta: anteeksi Ryan. Pääsin jyrkänteen ylös asti ja ketään ei näkynyt pihalla. Otin jalat jälleen alleni ja juoksin minkä jaloistani pääsin. Annoin ilmavirran hyväillä kasvojani. En kuullut mitään huutoja, joten kukaan tuskin oli edes tajunnut lähtöäni. En kuitenkaan löytänyt mitään tietä, vaan harhailin pitkin metsää varmaan edes takaisin.
Pari tuntia myöhemmin talon luona Rasmus käveli hermostuneesti ympäri pihaa.
- Atte, Ryan, Dean, Aki, Alex? Ootteko nähny Susania?!
Kukaan ei vastannut mitään. Ryan ei edes vilkaissut Rasmusta.
- Tiedätkö tästä jotain?
Rasmus tenttasi Ryanilta, joka oli yhä vaiti. Rasmus alkoi hermostua tilanteesta ja antoi Ryanille viimeisen mahdollisuuden vastata ennen voimakeinoja. Kun mitään ei kuulunut. Rasmus nyökkäsi Alexille, joka salamannopeasti siirtyi Ryanin eteen ja kiskaisi tätä olan takaa turpaan.
- PUHU!
Rasmus huusi, eikä itse vaivautunut tekemään ns. likaista työtä. Ryan ei sanonut sanaakaan, vaikka tämän huuli vuosi verta ja puolta naamaa jomotti.
- Helvetti! Atte, Alex... Nyt vauhtia. Mennään hakemaan se narttu takasin...
Rasmus oli aivan raivon partaalla. Miehet lähtivät matkaan. Ihme kyllä Rasmus luotti vielä Akiin, että tämä pitää huolen Deanin ja Ryanin talossa pysymisestä.
Aamu valkeni. Olin istahtanut olevinaan hetkeksi kallionkoloon huilaamaan ja olinkin nukahtanut koko yöksi. Nousin ylös ja katselin varuillani ympärille. Ketään ei näkynyt missään. Otin muutaman askeleen sammaleen päällä ja pinkaisin taas juoksuun. Verensokerini oli heikoilla. En ollut syönyt mitään. Kuulin pusikosta rasahduksen ja piilouduin heti toisen pusikon alle ryömien.
- Rasmus, me ollaa etitty koko yö. Susan voi olla jo kaupungissa, mein pitäs varmaa jo lähteä takas etkeretään edes pakoon virkavaltaa.
Atte ehdotti. Rasmus tuhahti vihaisesti ja tarpoi mättäiden päällä eteen päin.
- Kato. Tos on painunutta sammalta. Seuraa noita jälkiä. Ne voi hyvin olla Susanin.
Rasmus sanoi ja osoitti jälkiä maassa. Tajusin, että olin jo viittä vaille kiinni jäämistä. He olivat todella lähellä. Voisin vain odottaa, että he tajuaisivat jäljet puskikon vieressä, tai voisin yrittää päästä pakoon. Kun porukka oli hieman kauempana minusta, siirryin ryömien puskan alla toiselle puolelle ja yritin toimia mahdollisimman hiljaa. Pääsin lopulta toiselle puolelle. Nousin varovasti ylös ja lähdin juoksuun. Ennen kuin olin kerennyt muutamaa kymmentä metriä pidemmälle. Törmäsin vauhdilla Rasmukseen.
- Kato, siinähän sinä. Ollaan etitty sua koko yö ja voit olla varma, että tästä et selviä pelkällä pään taputtelulla.
Kaivoin samassa aseen vyötäröltäni ja selällään maatessani tähtäsin Rasmusta suoraan päähän. Jostain syystä mies ei vieläkään hätääntynyt. Pian oikealta ja vasemmalta puolelta pimennosta astui valoon Alex ja Atte. Sen verran, että kerkesin molempia vilkaista, oli jo Rasmus kaivanut aseen vyöltään ja tähtäsi nyt minua. Osoitimme molemmat toisiamme aseilla vihan polte sisällämme. Alex oli jähmettynyt paikoilleen, kuin odottaakseen Rasmuksen käskyä. Atte otti askeleen kohti minua.
- Pysy siinä!
Huusin Atelle, vaikka katseeni oli kokoana Rasmuksessa. Atte ei välittänyt huudostani, vaan otti askeleen vielä eteenpäin. Käännyin miestä kohti ja ammuin. Sillä samaisella hetkellä, kun tajusin miten tarkkaan olin osunut keskelle Aten reittä, menin pieneen paniikkiin viitä veren määrästä joka miehestä purkautui.
- Ei..
Sanoin hiljaa mielessäni. Millä todennäköisyydellä olisin osunut valtimoon epätarkalla laukauksella. Laskin aseen kädestäni sammaleelle ja ryömin vauhdilla Aten luo. Rasmus tähtäsi edelleen minua aseella. Atte oli kaatunut maahan ja hänen tajunnantasonsa selvästi heikkeni kokoajan.
- Atte jumalauta pysy hereillä!
Yritin painaa haavaa, mutta turhaan. Veri pulppusi sormieni välistä voimakkaina tirskauksina.
- Pois sen miehen luota.
Rasmus käski ja vasta nyt latasi aseensa. En ottanut kuuleville korville Rasmuksen sanoja. Yritin vain epätoivoisesti painaa haavaa tiukemmin ja tiukemmin. Atte katsoi hetken minua yrittäen nostaa hieman päätään. Lopulta hän luovutti ja pää retkahti sammaleelle Aten vaipuessa ikuiseen uneen. Yritin vieläkin huutaa Aten nimeä. Rasmus sai lopulta tarpeekseen. Kuulin aseen laukeavan ja sillä samaisella sekunnilla tunsin polttavan, lävistävän tunteen käsivarressani hieman kyynärtaipeen alapuolella. Yritin huutaa vaikkei ääntä enää lähtenyt. Alex oli saapunut luokseni ja kaatoi minut väkivalloin Aten viereen sammaleelle. Mies istui hajareisin lantioni päällä ja tukki suuni tiiviisti kädellään. Itkin. Aivan valtoimenaan kyyneleet virtasivat poskillani kun yritin pysyä tajuissani. Viimeinen muistikuvani on Aten kalpeat kasvot vierelläni. Menetin kai lopulta itsekin tajuntani.
Availin varovasti silmiäni. Kaikki näytti kovin samealta ja äänet tuntuivat tuskaisen kovilta. Minä liikuin, tai joku liikutti minua. Katseeni osui Alexin kasvoihin, joka kantoi minua rinnettä alas. Taas se sama saatanan rinne.
- A-alex..
Sanoin, vaikken tiennyt edes mitä asiaa minulla oli. Mies ei katsonut minuun päin vaan jatkoi kävelyä.
- Mitä helvettiä on oikei tapahtunu!?
Se oli varmasti Aki. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääni oli tuttu.
- Susan leikki sankaria ja päästi Aten hengiltä.
Rasmus tokaisi kylmän rauhallisesti ja tarpoi taloon sisälle ohittaen Akin vauhdilla. Dean ja Ryan vilkaisivat toisiaan ja juoksivat lopulta Alexin ja minun luo. Alex laski minut maahan ja vilkaisi Akia.
- Hae sidetarpeet. Ja puhdistusainetta.
Aki totteli heti ja lähti etsimään tarvikkeita. Pysyin hädin tuskin tajuissani. Kättäni koski aivan vietävästi, mutta tajunnantasoni oli aivan rajamailla. En jaksanut enää välittää kivustakaan. Nostin tervettä, mutta veristä kättäni Ryania kohti. Mies tarttui heti käteeni. Hänen kätensä tuntui niin lämpimiltä omaani vasten. Rasmus tuli takaisin ulos. Hän oli hakenut puhdistusaineen ja samalla Aki toi sidetarpeita.
- Pitele kiinni.
Alex totteli heti Rasmuksen käskyä ja nojasi hieman päälleni ja piti käteni paikallaan. Rasmus alkoi puhdistaa molempia haavoja. Luoti oli lävistänyt käteni, ihme kyllä vaurioittamatta luuta. Molemmin puolin oli siis vain siistit luodin reiät. Tämä oli jo toinen kerta kun saan luodista. Aki ei pystynyt katsomaan edes minuun päin putsauksen ajan. Kipu oli jotain sanoinkuvaamatonta, mutten inahtanutkaan, enkä jaksanut tehdä vastarintaa Alexin maatessa puoliksi rintakehäni päällä.
- Se on aivan kalpea. Se kuolee...
Dean sanoi hiljaa vierestä. Vastaukseksi mies sai vihaisen katseen Rasmukselta.
- Luuletko, että se nyt luovuttaa? Se selviää kyllä, tiesin tasan mihin ammun.
Sen lauseen jälkeen Ryanin sisällä kiehahti. Rasmus ei lainkaan peitellyt tekoaan, vaan kertoi suoraan että oli itse ampunut minua. Ryan ei kuitenkaan aloittanut sotaa, vaan piteli kiinni kädestäni. Ryanilla oli aivan uskomaton itsehillintä. Se purkautuisi vielä jonakin päivänä. Kesken käteni puhdistamisen, menetin uudelleen tajuntani, enkä herännyt enää sinä päivänä.
Äänet olivat tuttuja. Haju outo. Pidin silmiäni kiinni, vaikka tunsin olevain hereillä. Odotin pitkän aikaa, liikkuisiko kukaan lähettyvilläni, mutta kun en havainnut liikettä, avasin silmäni. Näin ensimmäisenä Rasmuksen ja Alexin sängyn vierellä. Kumpikaan ei sanonut mitään, Rasmus ei edes katsonut minuun päin.
- Kauanko olen nukkunut?
- Kolme päivää.
Alex vastasi kysymykseeni. Olin todellä hämmentynyt. Muistin vihlovasta kivusta mitä oli tapahtunut. Vilkaisin kättäni, jossa oli puhdas side ympärillä.
- Missä olen? Onko Atte...?
En pystynyt edes sanomaan lausetta loppuun asti. Alex nyökkäsi.
- Atte on kuollut. Olemme Deanin löytämässä hylätyssä talossa.
Alex jatkoi, jonka jälkeen lopulta Rasmus kääntyi katsomaan minua. Nousin istumaan. Käsissäni oli yhä kuivunutta verta. Kyyneleet tulvivat silmiini. Olinko todella tappanut ihmisen? Minä? Minua heikotti, mutta nousin silti ylös. Kävelin lipaston luo, joka lojui huoneen nurkassa. Siihen oli liitetty myös peili. Nojasin käsilläni lipastoon ja tuijotin kuvajaistani peilistä. Laskin katseeni lipastoon ja annoin kyynelten valua. Hätkähdin, kun Rasmus tarttui minua olkkapäistä. Katsoin häntä peilin kautta tyyni ilme kasvoillani.
- Sinä olet nyt yksi meistä. Rikoslain tällä puolella.
Rasmus hymyili, jopa ehkä naurahti. Mies ei selvästikään välittänyt, vaikka hänen yksi alaisistaan menetti henkensä. En uskaltanut sanoa Rasmukselle mitään takaisin. Laskin hetkeksi katseeni, nielin kyyneleeni ja katsoin taas Rasmusta. Minun ei tarvinnut kysyä kysymystäni kun Rasmus jo vastasi:
- Ryan, Dean ja Aki on alakerrassa.
Nyökkäsin todella vaisusti ja kävelin pois Rasmuksen otteesta. Menin ovelle, vilkaisinv ielä olkani yli Alexia ja Rasmusta ja poistuin alakertaa kohden. Minua heikotti ja päätäni särki. Astuin muutaman askeleen puisessa portaikossa, kun minun piti jo levätä. Kuulin parin askeleen alakerrasta ja näinkin pian portaikon alapäässä Ryanin. Hänen kasvoiltaan paistoi pieni hymy. Se oli oikeasti harvinaista. Astelin varovasti portaat alas ja Ryan ottikin minut lopulta avosylin vastaan.
- Luulin, ettet enää herää koskaan. Minua ei päästetty luoksesi.
Ne harvat sanat olivat aitoa välittämistä. Halasin Ryania ja oli aivan ihanaa tuntea hänen läsnäolonsa, haistaa hänen tuoksunsa ja suukottaa miestä.
- Ryan... En halunnut... En halunnut tappaa Attea. Osuin...
- Valtimoon, vaikka et varsinaisesti siihen tähdännyt. Rasmus väittää muuta, mutta uskon Alexin sanaa. En voi käskeä sinua unohtamaan asiaa, mutta yritä elää sen kanssa. Mennyttä ei saa tekemättömäksi.
Kyyneleet tulvivat taas silmiini. Annoin niiden tulla kun halasin Ryania ja itkin miehen sylissä.
Istuin Ryanin kanssa sohvalla. Olin käpertynyt tiukasti kiinni häneen ja tuijotimme molemmat vain ulos ikkunasta. Tapahtumat pyörivät mielessäni. Ampumavälikohtaus puolin ja toisin... Pienet pätkät muistoja tapahtumien välistä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja sekavasti. Olimme jo uudessa piilopaikassa, enkä ollut vaivautunut katsomaan taloa tarkemmin. Olin edelleen varmaan lievässä shokissa. Ainoa asia, johon kiinnitin huomiota, oli taustalla hiljaa pauhaava radioa.
"Ja sitten uutisiin. Pari päivää sitten metsästä löydettiin ruumis. Miestä oli ammuttu jalkaan, jonka seurauksena valtimo oli katkennut ja aiheuttanut suuren veren hukan. Mies on tunnistettu Atte Hirvisaareksi. Toistaiseksi tekijöistä ei ole havaintoja. Atella oli kuitenkin rikostausta, jonka vuoksi on todennäköistä, että tapaukseen liittyy piirin jäseniä. Rasmus ja Alex ovat yhä etsintäkuulutettuja. Lisäksi aikaisemmin tässä kuussa oli ilmoitettu kadonneeksi Susan Rastas. On erittäin todennäköstä, että tapahtumat liittyvät toisiinsa. Kaikki näköhavainnot pyydetään ilmoittamaan suoraan poliisille numeroon..."
- Sillä lailla.
Rasmus oli ilmestynyt sohvan taakse. Vilkaisin häntä olkani yli mutten sanonut mitään.
- Voi kuule olla, että aiheutit meille isompia ongelmia kuin oli tarkoitus.
Mies jatkoi ja tuijotti yhä minua. Tunsin hänen katseensa porautuvan takaraivooni.
- Jos meidät löydetään, voit olla varma että istut kanssani samassa sellissä sen jälkeen. Ja Alex... Haha. Alex saa tehdä mitä ikinä vain sinulle haluaa. Sinulla on ikuisesti pallo jalassasi. Etenkin minun kanssani.
Rasmus naurahti ja hiveli kädellään tukkaani. Ryan tiukensi minusta hieman otettaan, kun aloin hieman vapisemaan pelosta. Luulin jo aikaisemmin, että kaikki tapahtuneet olisivat riittäneet. Kaikki ne mielipuolet joihin olin törmännyt. Jehu, Aki, Sergei... Ja aina toisensa jälkeen vain saatoin rakastua uuteen mielipuoleen. Ryan oli toista maata, vaikka alkuun pääseminen oli vaikeinta. Rasmus oli kuitenkin ihminen, jota tavallaan pelkäsin, tavallaan vain vihasin. Joskus siedin ja joskus halusin vain tappaa. En koskaan ottanut miehestä mitään selkoa. Ainoa päämääräni olisi päästä pois. Päästä pois Rasmuksen otteesta.
***
Olimme molemmat vaiti. Minä sekä Ryan. Kuitenkin olisin halunnut sanoa jotakin. Ei vain ollut mitään sanottavaa. Tapahtumat vain pyörivät uudestaan ja uudestaan mielessäni. Lopulta nousin sohvalta ylös, vilkaisin vielä Ryania ja lähdin ulko-ovea kohti. Vilkaisin oven viereisestä ikkunasta ulos. Aurinko paistoi. Kiinnitin hieman huomiota myös talon sisustaan. Ulko-oven oikealla puolella aukeni keittiö ja vasemmalla makuukammari. Suoraan ovelta päädyttiin isohkoon olohuoneeseen, jossa oli sohva, takka ja pari tuolia. Kaikki näyttivät hyvin vanhoilta, eikä talossa oltu siivottu aikoihin. Portaat lähtivät makuukammarin jälkeen ylös. Yläkerrassa oli 2 makuuhuonetta ja aula. Avasin oven ja hengitin heti raikasta ulkoilmaa keuhkoni täyteen. Astuin porrastasanteelle ja suljin oven perässäni. Piha oli pieni, mutta viihtyisä. Pihassa oli aitta, kuten edellisessäkin paikassa ja muutama marjapuska. Nekin rehottivat aivan miten sattuun, joten tuskin niitä oli siistitty moneen vuoteen. Astuin portaat alas ja kävelin yhden marjapuskan luo. Karviaisia. Otin varovasti marjan käteeni ja maistoin. Makeita ne ainakin olivat. Näin sivusilmällä Rasmuksen kävelevän pihan poikki aittaa kohden.
- Rasmus..
Sanoin varovasti, mutta sen verran kuuluvasti, että mie varmasti kuuli. Tarkoitan siis että kuuli, muttei ollut kuulevinaan. Mies katosi aitan sisälle ja kiskaisi oven perässään. Hipsin hänen peräänsä ja kuuntelin hetken oven luona, kuuluiko sieltä mitään.
- Rasmus, voinks mä tulla?
Kysyin varovasti. Ei vastausta. Avasin varovasti oven ja katsoin sisään. Rasmus istui tuolissa pienen pöydän äärellä, eikä vilkaissutkaan minuun päin. Pöydällä lojui Rasmuksen päiväkirjat ja osa valokuvista. Muistan ne ikuisesti edellisestä asutuksesta.
- Mä haluaisin puhua...
Jatkoin, vaikkei mies vieläkään ollut vastannut mitään.
- No niin vähän arvelinkin.
Sanoi hän lopulta ja samassa tajusin oven sulkeutuvan perässäni. Alex oli ollut oven takana ja lukitsi nyt oven. Aitan sisällä oli paljon tilaa, mutta siitä ei ollut minulle hyötyä kun pieni paniikki alkoi nousta sisälläni. Alexin katseessa oli jotain outoa. Jotain, mikä herätti minussa huolta ja hämmennystä. Aivan kuin hän ei olisi juuri nyt tässä maailmassa.
- Tai, puhutaan vaikka myöhemmin.
Sanoin ihan ystävällisesti ja sovittelevasti. Rasmus napsautti sormia, kun olin lähdössä takaisin ulos. Alex siirtyi oven eteen ja lukitsi oven, kiskaisi avaimen pois ja sujautti sen taskuunsa. Hän ei muuten reagoinut läsnäolooni.
- Tiedät kyllä, etten jaksa näitä edestakaisin vatvomisia. Istu alas.
Rasmus nyökkäsi tuolin suuntaan, joka kyhjötti keskellä aittaa, kuin kutsuen minua luokseen. Vilkaisin olkani yli Alexia. Ei vieläkään mitään. Rasmus avasi pienen pöydän ylimmän laatikoston ja otti esiin puukon. Varmasti metsästyspuukon. Hätkähdin jo pelkkää näkyä ja jähmetyin tyystin paikoilleni.
- Kestää vähän turhan kauan.
Mies sanoi ja löi puukon vauhdilla pöytään, johon se jäi pystyyn. Alex tuuppasi minua lopulta eteenpäin ja siirryin rauhallisesti tuoliin istumaan. Alex jäi seisomaan taakseni, muttei koskenutkaan minuun. Rasmus nosti tuolinsa eteeni. Lisäksi hän otti puukon irti pöydästä, istui takaisin tuoliin ja nojasi käsivarsilla polviinsa.
- Pistä se puukko pois tai mä en puhu sun kanssa mitään.
Sanoin hyvin vaisusti ja kuulostin hieman turhankin uhkaavalle.
- Kumman luulet määräävän täällä säännöt? Sinä, vai minä?
En sanonut mitään. Laskin katseeni lattiaan, jonka seurauksena samantien Alex tarttui minua tukasta ja kiskaisi pääni takaisin äskeiseen asentoon.
- Au! Sattuu!
Tiuskaisin Alexille vihaisesti.
- Noniin, alahan puhua. Kärsivällisyyteni on rajamailla.
Rasmus jatkoi ja pyöritteli taitavasti puukkoa käsissään.
- Haluan tunnustaa tekoni poliisille. Haluan kantaa vastuun tapahtumista.
Rasmus naurahti kovaan ääneen mietteelleni.
- Ei täällä kuule homma toimi noin. Fakta on nyt se, että sinä olet osa tätä paskavyyhtiä halusit tai et. Ja loppujen lopuksi päämääräsi olisi vain saada itsesti pois täältä. Kertoa samalla minun ja Alexin osuus ja passittaa meidät takaisin pöpilään. Kuule Susan, olen aina sinua askeleen edellä. Muista se.
- Niin kuin olit viimeksi kun pakenin...
Vittuilin Rasmukselle heti takaisin. Syynä vain se, että mies kielsi ehdotukseni. Rasmus läväytti minua avokämmenellä poskelle. Pääni kääntyi sen mukana. Purin hampaitani yhteen. Lyönti koski aivan jumalattoman kovin, mutta pidin pintani. Alexilla oli silti yhä ote tukastani.
- Eiköhän tämä ollut suoraan tässä. Alex, tee aivan mitä haluat.
Rasmus naurahti ja nosti kätensä ja otti Alexilta vastaan avaimen. Mies poistui aitasta ja kuulin, kun oven eteen laitettiin jotakin.
Alex irrotti otteensa tukastani. Hänen katse oli suorastaan lasittunut. Katsoin miestä pitkään kysyvästi. Lopulta hänen katseensa siirtyi minun silmiini ja samalla mies nosti minut tuolista ylös ja talutti suoraan käsivarsista kiinni pitäen seinää vasten.
- Alex sä et voi tehdä tätä mulle!
Alexin katse harhaili taas missä sattuun. Mies alkoi suudella kaulaani varmoin ottein, enkä mahtanut mitään hänelle. Alex oli vahva ja minua muutenkin pidempi. En pärjäisi hänelle millään. Suurin epäilyni oli, että Alex ei ollut syönyt lääkkeitään.
- Alex! LOPETA!
Otin seinästä hieman vauhtia ja potkaisin polvellani Alexia kulkusille. Samassa miehen ote irtosi minusta ja tämä putosi polvilleen lattialle.
- Ymmärrä nyt hemmeti soikoon et se olen minä! Lopeta tuo touhu!
Huusin minkä ääntäni sain. En tiedä osuiko potkuni oikeasti niin tarkalleen oikeen kohtaan, että Alex menetti tajuntansa, mutta siinä se mies makasi. Tajuttomana ja lyötynä.
- No voi vittu...
Sanahdin itsekseni ja polvituin Alexin vierelle. Tönäisin miestä muutaman kerran ja huusin nimeä. Jatkoin tätä pari minuuttia, kunnea Alex tuli taas tajuihinsa. Hänen katseensa oli taas tuttu ja ihme kyllä luotettava.
- No luojan kiitos!
Tuhahdin helpottuneesti. Alex katsoi minua hölmösti.
- Vittu että koskee kulkusiin. Voisiks kertoo mitä tässä tapahtuu?
- Etkö oikeesti muista?
Kysyin Alexin ihmetellessä asiaa.
- No en...
- Ehkä hyvä niin. Ootko syöny lääkkees?
Alex pyöräytti kevyesti päätään. Ja vilkuili ympärilleen.
- Rasmus ei anna niitä mulle. En tiedä miks. Miks me ollaan aitassa?
Aloin olla Rasmukselle äärimmäisen vihainen. Olin suorastaan pois tolaltani kun mietin mitä Rasmuksen päässä oikeasti taas liikkui. Jos Alex ei saisis lääkkeitään, se voisi olla vaaraksi myös Rasmukselle.
***
Alex pudisti päätään ja käveli edes takaisin hermostuneesti.
- Mutta miks!
Mies huusi vihaisena ja löi lopulta nyrkit pöytään ja jäi nojaamaan käsillään siihen.
- Pitäskö sun puhuu sille?
En edes säikähtänyt Alexin reaktiota. Yritin luottaa siihen, ettei hän tekisi minulle mitään nyt, kun vaikutti taas suht normaalilta.
- Luuletko et se kuuntelee puhetta? Ei todellakaa.
Oliko tilanne oikeasti niin epätoivoinen? En haluaisi olla Alexin kanssa enää samassa tilassa jos tilanne alkaa mennä uhkaavaksi.
- Mennään yhdessä. Laitetaan se kuuntelemaan vaikka väkisin. Ei se voi tehdä näin.
Ehdotin Alexille. Mies näytti hetken mietteliäältä, mutta nyökkäsi lopulta. Lähdinmme aitasta.
Löysimme Rasmuksen sisältä. Olimme pihalla hieman suunnitelleet tilannetta. Alex oli kertonut minun aseen olevan huoneessa josta heräsin. Ihme kyllä Rasmus antoi minun vielä pitää sen kaikesta huolimatta. Olinkin alkujaan ihmetellyt mihin se oli hävinnyt edellisen jupakan jäliltä. Mutta joku oli siis korjannut sen mukaansa. Kipitin äkkiä yläkertaan, vaikka sainkin Rasmukselta oudoksuvan katseen perääni. Alex jäi Rasmuksen kanssa alakertaan. Pengoin huonetta ympäri, enkä millään meinannu löytää eaglea. Lopulta löysin sen. Lipaston laatikosta vaatteideni alla. Otin sen mukaani ja juoksin alakertaan. Alex ja Rasmus istuivat sohvalla.
- Rasmus, meidän pitää puhua. Toivottavasti paremmalla menestyksellä ku viimeks.
Tässä vaiheessa nostin aseeni kohti miestä. Hän ei näytänyt lainkaan hätkähtävän sitä. Siinä vaiheessa jo tajusin jonkin olevan pielessä.
- No anna kuulua vain.
En meinannut saada sanaa suustani. Vilkaisin nopeasti Alexiin ja sitten taas Rasmukseen.
- Tiedän, ettet anna Alexille lääkkeitä. Haluan tietää miks.
Rasmuksen kasvoille nousi pirullinen virne.
- Se asia ei kuulu sinulle. Ajattelin, että hänestä olisi hyötyä ilman lääkkeitä enemmänkin kuin aikaisemmin. Mutta taisin olla väärässä. Joten, voihan hän aloittaa uudelleen lääkkeiden syönnin, mutta sinä.... Olet jättänyt oppitunteja välistä.
Katsoin Rasmusta hetken kysyvästi laskematta asettani. Rasmus kaivoi housujensa taskusta luodin.
- Aseessasihan oli yksi luoti jäljellä?
Rasmus naurahti ja sujautti luodin taskuunsa. Tajusin heti, että aseeni oli tyhjä. Ilmankos Rasmus oli jättänyt sen minulle. Laskin aseeni kädet täristen. Sillä silmän räpäyksellä Rasmus oli jo noussut sohvalta ja työntänyt minut vauhdilla seinää päin. Rytkähdys sattui minua aivan vietävästi. Mies nosti molemmat käteni seinälle ja tarttui voimakkaasti kiinni ranteestani. Kädestäni, jossa pidin asetta. Rasmus löi käteni voimalla seinään niin monta kertaa, että laskin aseesta irti. Kädessäni oli jonkunnäköinen ruhje, joka vuosi verta. Seuraavaksi Rasmus heittikin minut jo voimalla lattialle. Lensin selälleni ja löin pääni lattiaan. Siitä alkoi heti järjetön jomotus. Mies istui lantioni päälle hajareisin ja kiskoi molemmat käteni kylkieni molemmin puolin ja puristi jaloilaan tiukan otteen, etten saanut käsiäni liikutettua. Lopulta hän nojautui käsillään lattiaan pääni molemmin puolin.
- Ja nyt sinä kuuntelet.
Hengitykseni oli kiivas, kun odotin Rasmuksen jatkavan lausettaan.
- Jos nuo sinun tempauksesi eivät lopu, voit olla varma, että katkon raajasi yksi kerrallaan. Mielellään sinun rakkaimpien ihmisiesi nähden. Yksi heistä on varmaan jo matkalla tänne.
Katsoin Rasmusta todella kysyvästi. Ryanhan oli jo täällä. Jossakin päin taloa varmasti. Kuka oli tulossa?
- Onko selvä?
Rasmus kysyi rauhallisesti, vaikka hänenkin hengityksensä oli kiihtynyt.
- On.
Nyökkäsin rauhallisesti. Rasmus nousi pois päältäni, käveli keittiöön ja palasikin sieltä nopeasti takaisin. Hän heitti lääkepurkin Alexille.
- Ja sinä lakkaa pehmoilemasta. Huorille on turha jakaa tunteitaan.
Olisin voinut kuristaa Rasmuksen. Millä nimellä hän minua taas kutsuikaan!? Alex kiskaisi heti pillerin naamaansa ja nielaisi sen kuiviltaan. Makasin yhä lattialla pitkin pituuttani ja annoin ajan kulua.
Olin nukahtanut lattialle. Uneksin ajasta, jolloin olin sijaisperheessäni. Ei se aika koskaan helppoa ollut, mutta parempi vaihtoehto sekin kuin tämä. Ainoa laiha lohtuni oli Ryan. Hän oli vähäsanainen ja vahvaluonteinen, mutta rakastin häntä juuri tuollaisena. Mutta koko tämä tilanne ei koskaan antaisi rauhaa meille, jos emme pääse pois. Emme koskaan voisi olla onnellisia. Havahduin viimein unestani todellisuuteen, kun ulko-ovi kävi. Nousin lattialta istumaan ja piteli hetken päätäni. Armoton jomotus. Olinkohan saanut aivotärähdyksen... En voinut oikein hyvin. Ryan istui viereeni. Ilmeisesti hän oli tullut ovesta. Mitään sanomatta mies halasi minua varovasti ja aina ythtä turvallisesti.
- Mitä sinä siinä teet?
Ryan kysyi hieman hämmentyneenä. Kohautin hartioitani kevyesti.
- Taas pieni välikohtaus Rasmuksen kanssa. Nukahdin tähän.
Mieheni ei vastannut minulle mitään. Pyöräytti vain kevyesti päätään.
- Se muuten sano jotain et...
En kerennyt sanoa lausetta loppuun, kun joku koputti oveen. Hätkähdin ja nousin salamana ylös.
- Alex, ota tyttö.
Rasmukselta kävi käsky. Alex nappasi äkkiä kiinni toisella kädellä vyötäröstäni ja toisella hiuksistani.
- Alex päästä irti!
Kivahdin, vaikka tiesin että se oli aivan turhaa vastarintaa. Rasmus käveli ovelle ja otti aseensa esiin jostain hupparin syövereistä. Mies avasi oven ase selän takanaan.
- Ai sinä. Tulitkin näin nopeasti.
Rasmus sanoi rauhallisesti ja laski aseensa. Kirkkaan päivänvalon osuessa silmiini en heti saanut selvää kuka ovellla seisoi. Kun silmäni tottuivat kirkkauteen, tajusin sen olevan Romeo.
***
Olisin halunnut huutaa Romeon nimen heti hänet nähdessäni, mutten saanut sanoja suustani. Rimpuilin hetken Alexin otteessa ja lopulta mies päästi minusta irti. Juoksin saman tien Romeon syliin ja halasin tätä. Sanaakaan sanomatta Romeo halasi minua tiukasti takaisin. Itkin valtoimenaan onnesta ja voin vaikka vannoa, että kuulin Romeonkin nyyhkäisevän hiljaa.
- Ihanaa nähdä sut.
Katsoin Romeota kyyneleet poskilla valuean ja kädet yhä hänen ympärilleen kiedottuna.
- Älä muuta sano. Helpotus nähdä että oot kunnossa. Tai.. Melkein kunnossa.
Romeo katsoi käsivarttani ja siinä olevaa sidettä. Ryan asteli lähellemme ja ojensi kätensä Romeolle. Romeo otti Ryania kädestä kiinni.
- Hyvä nähä suakin. Kiitos kun tulit.
Ryan sanoi ja puristi Romeon kättä. Ihmettelin kuitenkin miksi Rasmus oli pyytänyt Romeon tänne ja siihen halusin selvyyden. Oliko miehellä joku juoni?
- Ryan. Lähetää käymää pihalla.
Tuo lause keskeytti meidät. Ryan lähti Rasmuksen mukaan ulos, samoin Alex. Akia en ollut nähnyt hetkeen, en tiennyt missä hän on. Sain jäädä Romeon kanssa kahden. Ilmeisesti saisin nyt tilaisuuden kysyä mikä tämä kuvio on.
Istuimme sohvalla, sillä samalla sohvalla jota jokainen vuorotellen kuluttaa. Istuin tiiviisti Romeossa kiinni ja nojasin hänen olkapäähänsä. Olisin kyllä voinut tuijottaa häntä silmiinkin. Nyt taloudessa oli 2 sisarrusparia. Ryan ja Dean. Aki ja Romeo. Deanista en ole saanut vielä mitään irti. Tärkeämpi oli nyt keskittyä siihen että Romeo oli paikalla. En vain tiennyt, kuinka kauan.
- Rasmus selvästi ties sun tulosta. Mut miks? Miks ihmeessä se pyys sut tänne, vaikka se tietää että sä oot ainut asia jota tänne oikeesti odotin. Se ei ikinä täytä mun toiveita.
- Ei, vaan just siks. Se ties kyllä, miten tärkeetä sulle olis saada mut tänne. Tiesin kyllä mihin joudun kun tulin tänne, mutta en voi antaa sinun olla täällä näiden hullujen keskellä Ryanin kanssa kahden. Rasmus pyys mut tänne siks, että voisin puhua sulle järkeä ja estää sua karkailemasta. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, suostuin pyyntöön.
Nyt katsoin niitä upeita erivärisiä silmiä. Tuijotin niitä hetken vuoroin.
- Ymmärrän. Ja hyvä että oot täällä. En tiedä oliko päällimmäinen syy edelliselle karkausreissulleni nimenomaan se, että halusin kertoa sinulle mihin olimme menossa. Ja sitten.. Atte..
En pystynyt jatkamaan lausetta loppuun. Romeo halasi minua ennen kuin kerkesin purskahtaa taas itkuun. Hän silitteli hiuksiani ja rauhoitteli, kun aloin olla taas hieman hysteerinen.
- Lisäksi.. Rasmus ei pyytänyt mua vaan käymään. Olen hyvin varmasti jäämässä tänne.
Se oli päivän paras uutinen. Olin helpottunut. Iso taakka oli pudonnut harteiltani ja saapunut luokseni.
- Entä Jehu ja muut?
- Heillä ei ole mitään aavistusta tästä. Lähdin sanaakaan sanomatta ja jälkiä jättämättä. Se oli Rasmuksen ainut vaatimus. Jos välitän tietoja mihinkään suuntaan, pääsen välittömästi hengestäni. Tässä on tosin nyt yksi iso mutta mitä Rasmus ei vielä tiedä. Dimitri Ivanov otti Toniin aikaisemmin yhteyttä... Puhuivat jotakin rahoista ja suuresta lastista. Myös Rasmus mainittiin siinä. Tiedätkö siitä jotain?
Kuuntelin Romeon kertomusta ja muistin Dimitrin. Sokean venäläisen, jonka tapasimme hylätyllä työmaavarastolla.
- Kannattaakohan Rasmukselle kertoa? Muistan Dimitrin sanovan, että tapaamme vielä. En edes halunnut kysyä miksi...
- Minun on pakko. Kunhan tulee sopiva tilaisuus. Dimitri on kiero paskiainen. Jos se saa selville missä olette, se saattaa jopa ilmiantaa teidät oman onnensa vuoksi.
Se saattaisi toki olla tilaisuus. Mietin hetken, mitä pahaa siinä muka olisi?
- Eikö se olis vaan hyvä? Rasmus ja Alex saatais takaisin vankilaan ja olisin viimein vapaa.
- Susan... Mä tiedän, mitä tapahtu Atelle. Ja sua voidaan syyttää murhasta. Vaikka olisitkin ensikertalainen, istut taposta vähintään pari vuotta. Ja Rasmus paljastaa sinut kyllä, jos jää kiinni taas. Tilanne on toivoton.
En ollutkaan ajatellut asiaa tuolta kantilta. Tottahan se oli. Jos jään nyt kiinni, istun kakkua siinä missä Rasmuskin. Vaikka Aten kuolema oli vahinko.
- Mä en tehnyt sitä tahallaan. Mun oli tarkotus pysäyttää Atte ja osuin sitä vahingos valtimoon.
Romeo silitti poskeani rauhallisesti.
- Mä tiedän. Tiedän, että se oli vahinko, vaikka Rasmus muuta väittääkin, mut mun on pakko kertoa Rasmukselle Dimitristä. Mielummin jo tänään.
Saimme olla Romeon kanssa pitkään kahden. Kukaan ei häirinnyt meitä useampaan tuntiin ja saimme puhua asioita halki ja rupatella niitä näitä. Lopulta Ryan, Dean, Rasmus, Alex sekä Aki ilmestyivät takaisin talolle. Vilkaisin ensimmäisenä Rasmusta ja mietin mitä sanoisin hänelle. Mies käveli lähemmäs meitä ja nojasi sohjan selkänojaan ja katsoi vuoroin minua ja Romeota.
- Noh?
- Saatiin puhuttua asiat halki. Mut nyt, mulla olis vielä sullekin asiaa.
Romeo vastasi Rasmukselle. Rasmus pudisti päätään hetken ja asteli sitten sohvan etupuolelle ja istuutui sitä vastapäätä lojuvaan tuoliin.
- Olen pelkkänä korvana.
- Muistat varmasti Dimitrin?
Rasmus nyökkäsi.
- Dimitri otti yhteyttä Toniin ja kertoi jotain isosta amfetamiini lastista ja rahoista. Oli kuulemma tavannut ainakin Susanin ja Alexin. Kertoi myös tapaamispaikan. Minulla on syytä jopa epäillä, että Dimitri tiesi aikaisemman olin paikkanne. Kenties tietää tämänkin. Hän saattaisi päästä virkavallan silmissä hyvään valoon jos paljastaisi olin paikkanne. Ja Dimitri voi todella myös tehdä sen.
Rasmus näytti ehkä jopa hieman järkyttyneeltä kuunnellessaan juttua.
- Mut... No toisaalta. Jos mä joudun kuseen, joutuu myös Susan. En jätä mitään kertomatta.
Rasmus naurahti, vaikka hänestä paistoi aivan selvästi huoli.
- Toivon silti ihan kaikkien parhaaksi, että Dimitri pitää päänsä kiinni. Se on kyllä niin kiero ryssä ettei ole toista samanlaista.
Ymmärsin kyllä, Rasmus pelkäsi ja aivan syystä.
Kun Rasmus oli saanut tietää Dimitrin toimista, hän kyttäsi puhelintaan taukoamatta pelko lapasessa. Hän odotti sen soivan. Joko Dimitrin itse soittavan tai jonkun muun ottavan yhteyttä. Minulla oli kuitenkin asiat edes hieman paremmin. Minulla oli Romeo ja Ryan.
****
Jokainen meistä oli aivan hermoheikkona. Erityisesti Rasmus. Mies käveli kämppää edes takaisin, kun me muut istuimme sohvalla ja tuoleilla ringissä. Lopulta se kaikkien pelkäämä odotus täyttyi ja puhelin soi. Rasmus nappasi sen nopeasti taskustaan ja tuijotti 'tuntematon numero' tekstiä pitkään tekemättä mitään.
- No vastaa!
Romeo höykytti ja hätäpäissään Rasmus vastasi puhelimeen värisevällä äänellä.
- Haloo?
- No mutta! Rasmushan se siellä. Osasit varmaan odottaa, että otan sinuun jossakin vaiheessa yhteyttä.
Rasmus aloitti puhelunda Dimitrin kanssa.
- Mitä sinä haluat? Kaupat sujuivat ongelmitta, sinulla ei pitäisi olla mitään asiaa.
Rasmus vakvavoitti itsensä ja ryhdisäytyi ja puhui taas itsevarmasti kuten aina.
- Ei... Ei minulla ole asiaa siihen liittyen. Oletan, että olet kuullut minusta muutakin kuin vain bisneksien tekoa. Kenties hyviä puoliani, kuten komeaa ulkonäköä ja sitä miten saan itseni pois mistä tahansa liemestä.
- Mene asiaan.
Rasmus tuhahti vihaisesti puhelimeen.
- Minulla on tietoja, jotka kiinnostavat varmasti poliisia ja muita sinun vihollisiasi. Olin paikkasi esimerkiksi... Olen kokoajan kartalla siitä missä liikut, kenen kanssa ja miksi.
Rasmus oli pitkään vaiti, kun Dimitri alkoi isotella. Näin selvästi miehen kasvoilta, ettei tämä tiennyt mitä vastaisi.
- Juuri niin, Rasmus. Ja nyt sinä kuuntelet minua. Minä haluan tavaraa, rahat, sekä sen napakan pikku muijan teidän seurueesta. Susanko sen nimi nyt oli?
- Tavaran voin järjestää, rahaa tuskin ja Susan ei ole kaupanteko väline.
Hätkähdin. Katsoin Rasmusta kysyvästi kun kuulin lauseen.
- Sehän nähdään. Saan aina kaiken mitä haluan.
Se oli Dimitrin viimeinen sana, kunnes mies sulki puhelun, eikä Rasmus kerennyt sanoa enää mitään.
- Voi paska..
Alex sanoi tyynesti ja vilkaisi Rasmusta.
- Älä muuta sano... Dimitrin kanssa ei kannata leikkiä. Se on huumekaartin yksi päälliköistä. Ja yleensä todellakin saa mitä haluaa. Meillä ei ihan hirveästi ole vaihtoehtoja mitä tehdä. Susan pitää piilottaa... Rahojenkin hankinta saattaa vielä onnistua ja tavaraa kyllä riittää.
Rasmus jatkoi ja huokaisi kovaan ääneen.
- Mikä hitto teitä kaikkia diilereitä vaivaa? Miks ette voi jättää mua rauhaan vaan revitte mua edes takasin kun jotain kiertopalkintoa?
Kivahdin, johon sain vain julman katseen Rasmukselta.
- Onko joku jotain muuta sinusta väittänyt?
Hyökkäsi Rasmusta kohden, mutta olin liian hidas. Alexin reagointikyky oli jotain aivan uskomatonta. Hän oli jo tarrannut lantioni ympäriltä kiinni ennenkuin edes hipasin Rasmusta.
- Otahan nyt rauhallisesti.
Alex sanoi ja kiristi hieman otettaan, jotta lopettaisin vastarinnan teon. Luovutinkin lopulta ja jäin Alexin otteeseen kiinni. Vaikka olin jo ihan paikallaan, Alex ei päästänyt irti. Käännyin katsomaan miestä ja katseeni osui hänen sielukkaisiin silmiinsä. Ne uhkuivat päättäväisyyttä, mutta samalla ne näytti ehkä jopa lempeiltä.
- Alex...
Sanoin hiljaa ja lopulta mies päästi minusta irti. Istuin lattialle hieman hölmistyneenä, mitä äsken juuri tapahtui?
- Kaikesta päätellen Dimitri tietää nyt olinpaikkamme. Enkä todellakaan tiedä mitä voimme nyt tehdä asian hyväksi.
Rasmus oli neuvoton puhuessaan Deanin kanssa. He juttelivat, kuin olisivat aina tunteneet toisensa. Se hämmensi minua, kuten myös Ryania.
- En ole lainkaan huolissani rahasta, vaan Susanista. Se jos kuka meistä on vaarassa.
Dean jatkoi keskustelua. Rasmus vilkaisi minua ovensuulta kun kävelin ohi.
- Pahinta tässä nyt on se, että Susan on ainut asia millä se oikeesti voi meitä kunnolla kiristää, jopa ottaa helpon etulyönti aseman. Jos kytät kuulee tästä, Susan päätyy vankilaan mun ja Alexin kanssa, se olis toki hyvä, mut en aio istua kakkua enää koskaan.
Rasmus selvästi pelkäsi. Pelkäsi kaiken paljastuvan ja tulevan julki. Suurin pelon aihe oli nyt Dimitrin seuraava liike.
- Painutaan pehkuihin. Ei tässä kai muukaan auta.
Rasmus sanoi hieman vastahakoisesti. Lähdin itse jo ennen ehdotusta kohti yläkertaa ja astelin suoraan huoneeseeni. Romeo istui sängylläni käsi poskellaan nojaten.
- Oot sä kunnossa?
Kysyin varovasti ja menin miehen vierelle istumaan ja laskin käteni kevyesti hänen olkapäälleen.
- On. On tottakai. Mä vaan mietin... Mä oon just päässy sun luokse. Suojelemaan sua ja sit joku Dimitri alkaa kiristää ihan ihme asioilla. Miks kaikki ei vois olla niinkuin ennen. Pakko sanoa tää ääneen, mut asiat oli vielä sillon yllättävän hyvin, kun oltiin Akilla ja Sergei oli mukana kuvioissa. Kaikki kaatu Rasmuksen tulon jälkeen ja Sergeikin menetti henkensä.. Ja Lare.. Mä en käsitä miten asiat on voinut mennä tähän pisteeseen. Ja miks jokainen kaartin päällikkö tavottelee sua?
- Varmaan koska olen nainen. Jokainen yrittää kai tehdä musta diilerin. Naisia harvemmin uskalletaan edes epäillä. Tosin minutkin on nyt etsintäkuulutettu, joten olisin tuhoisaa seuraa kenelle tahansa.
Keskustelin Romeon kanssa asiasta, vaikka koko aihe sai sydämeni jättämään lyöntejä välistä. Pelkäsin jokaista uutta ihmistä jonka kohtasin. Ja aivan syystä. Oli elämäni onnellisimpia päiviä kun tajusin, että Romeo on taas kuvioissa mukana. Olin kaivannut hänen läsnäoloaan. Luotin Romeoon kuin kallioon.
Heräsin aikaisin. Olin nukahtanut Romeon viereen sängylle. Kello näytti olevan vasta 7. Lipaston päällä oli herätyskello, josta ajan näin. Nousin istumaan ja katsoin Romeota pitkän tovin. Hän nukkui rauhallisesti, eikä huomannut edes minun nousevan. Ponkaisin jalkeille asti ja hipsin huoneesta hiljaa pois ja jatkoin matkaani alakertaan. Kävelin keittiöön ja avaisin kaappeja etsien jotain syötävää. En tiedä kuka ruokaa oli hankkinut, mutta jotain säilykkeitä siellä oli ja jopa kahvia. Keittiönpöydällä oli vanha kahvinkeitin. En tiennyt toimiko se, joten asiastahan oli otettava selvää. Kippasin vedet säiliöön ja purut suodatinpussiin ja napsaisin keittimen päälle. Oman metelöintinsä jälkeen se alkoi toimia normaalisti. Se oli ensimmäinen asia päivässä, joka sai hymyn huulilleni. Istuin pöydän ääreen odottamaan ja tuijotin pinttyneestä ikkunasta ulos. Päivä oli hyvä. Aurinko paistoi ja pieni tuulenvire näkyi puiden latvoissa. Mietin aikoja, joista Romeo eilen puhui. Kun Sergei oli hengissä ja olimme aivan toisenlaisessa kuviossa...
- Susan..
- Voi helvetti mä säikähdin!
Ärähdin Rasmukselle ja hyvä etten kaatunut tuolin kanssa säikähdykseni vuoksi.
- Aki on lähtenyt.
Katsoin Rasmusta epäuskoisesti ja hyvin kysyvästi.
- Siis mitä?
Oli ensimmäiset sanani jotka sain suustani.
- No just sitä. Lueppa tuo. Se löyty ulko-ovesta.
Rasmus iski nenäni eteen viestin, jonka Aki oli jättänyt.
"Minä lähden nyt. Kun kuulin, että Dimitri sotkeutui tähän kuvioon, on minun aikani siirtyä tieltä pois. En aio odottaa, että se mies maksaa minulle kalavelkoja. Olen pahoillani. Toivon, ettette lähde perääni, jos kuitenkin niin teette, otan sen riskin, että pääsen hengestäni. En aio kertoa olinpaikkaanne kenellekään, en vaikka minua kiristettäisiin ja henkeä uhattaisiin. En voisi tehdä sitä. En kaiken luottamuksen jälkeen. Toivon, että tapaamme vielä kaiken tämänkin jälkeen. Toivottavasti paremmissa merkeissä.
-Aki-"
- Pelkuri.
Sanoin vihaisesti sen enempää miettimättä viestiä. Meinasin rutata kirjeen, mutta Rasmus esti sen.
- Akilla on varmasti syynsä. En aio lähteä hänen peräänsä.
- No miks sitten lähdit mun perään!? Olisit antanut mun mennä!
Huusin ja aloin taas itkemään. Olin todella herkillä. Nousin tuolista ja kaadoin sen tahallani. Rasmus nappasi minua olkapäistä, kun olin ohittamassa häntä.
- Siks, että Aki on paljon pienempi uhka kuin sä.
Mies sanoi ja piteli minua tyynesti paikoillaan. Ryan saapui keittiöön luoksemme ja katsoi meitä vuoroin.
- Mitä nyt?
Kumpikaan meistä ei vastannut Ryanille. Katsemme olivat nauliutuneet toisiimme kiinni.
***
Rasmus oli niin raivostuttava. Hän osasi valita sanansa juuri niin raivostuttavasti kuin vain voi ja oli muutenkin viimeiseen asti hermoja raastava. Pelkäsin todellakin tulevaisuuteni puolesta. Oliko tarkoitukseni todellakin jäädä tänne lopun iäkseni? Ryan tuijotti yhä meitä, mutta en saanut katsetta irti Rasmuksesta. Ryan näki lapun pöydällä ja otti sen käteensä ja luki ripeästi.
- Sellasta..
Mies sanoi vain eikä muuta kommentoinut. Hän istuutui pöydän ääreen. Irrotin lopulta katseeni Rasmuksesta ja istuunnuin myös hiljaa pöydän ääreen. Loppu porukkakin saapui keittiöön. Alex istuutui viereeni ja Dean nojasi keittiön laatikostoon. Romeokin laahusti lopulta keittiöön ja kyseli heti ensimmäisenä kahvin perään ja astelikin keittimen luo kaataen itselleen kupillisen.
- Mitä te nyt kaikki ootte noin hiljaa?
Romeo kysyi ja hörppäsi kahvia.
- Aki on lähtenyt.
Samantien Romeo purskautti kahvit lavuaariin ja vilkaisi Rasmusta.
- Siis mitä?
- Niin se tais Susankin äsken sanoa. Jätti viestin ja lähti.
Rasmus vastasi ja vilkaisi minua. Romeo oli pitkään hiljaa ja tuijotti vain vuoroin kaikkia. Romeo ei aina tullut veljensä kanssa toimeen, mutta nyt hän ei ymmärtänyt enää edes tämän päätöksiä ja valintoja.
- Aki ei oo ikinä tehnyt mitään näin typerää valintaa. Eiks se saatana tajua et jos se löydetään, se kovistellaan vielä hengiltä...
Romeon pointti oli kyllä varteen otettava ja ymmärrettävä.
- Sen on parempi toivoa oman ittensä takia, että se pysyy vaan hiljaa.
- Ja sinä se et ajattele ketään muuta kuin itteäs!
Huusin vihaisena Rasmukselle vastalauseen. Nousin vihaisena tuolista ylös.
- Susan, älä!
Romeo kerkesi huutaa samassa kun Rasmuskin nousi ylös ja nappasi minua hupparin liepeistä yhdellä kädellä ja työnsi vauhdilla seinään.
- Ajattelen myös Alexin etua. En minä aina niin itsekäs ole.
Rasmus vinoili.
- Homoko olet?
Ärsytin miestä vain lisää vihoissani. Rasmuksen hymy laantui ja samassa sain jo avokämmenestä lyönnin kasvoihin. Vaikenin. Valutin kyyneleen poskelleni vaikka yritin estellä. En edes tiedä oliko se kivun, vihan vai surun takia. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki pidätti hengitystään. Ryan oli kääntynyt kokonaan pois päin.Oli sanomattakin selvää, että Ryan voisi päästä hengestään jos uhittelisi Rasmukselle. Mitään ei saisi ilmaiseksi ja virheistä saisi maksaa kalliin hinnan. Kun Rasmus lopulta irrotti otteensa, livistin tilanteesta suoraan yläkertaan ja jätin koko porukan alakertaan. Olisin voinut heitellä tavaroita, jos olisi sellaisia sattunut käteen sillä hetkellä. Purin vihaani vain raivoamalla ja potkimalla tuoleja. Rojahdin lopulta vanhalle kuluneelle, hieman sinertävänharmaalle sohvalle, joka lojui ikkunan läheisyydessä.
Torkahdin sohvalle pidemmäksi aikaa ja näin unta menneistä. En tiedä piinasiko menneisyys minua, vai kaipasinko jopa sinne takaisin. Aikaan jolloin Rasmus oli poissa kuvioista.
- Susan..
Kuulin nimeni sanottavan, olin kuitenkin yhä unessa enkä jaksanut avata hetkeen silmiäni. Vasta kun joku tönäisi minua, havahduin ja nousin äkkiä istumaan ja katsoin kuka luonani oli. Alex.
- Mitä vittua sä siinä teet?
Kysyin vihaisesti. Alex katsoi hetken muualle ja keräsi kai itsehillintäänsä.
- Tulin kysymään, et sattuko sua pahastikin?
- Eiköhän henkinen puoli kokenut kovemman kolhun.
Vastasin ja olin varsin yllättynyt Alexin kysymyksestä. En voinut mitään. Aloin itkemään kun tajusin taas tilanteen todellisuuden. Yllätyksekseni Alex kietoi kätensä ympärilleni vaikka aluksi olin todella vastahakoinen. Toisaalta taas helpotti että joku piti kiinni sillä hetkellä. Ryan saapui tietenkin sopivasti paikalle. En tiedä mitä hän tilanteesta kuvitteli, mutta en alkaisi vakuuttelemaan hänelle mitään kun ei ole tarve. Alexin nähtyä Ryanin, mies poistui vähin äänin paikalta, saamatta kuitenkaan yhtään paheksuvaa katsetta Ryanilta. Ryan asteli sohvan luo ja istui.
- Minulla on huonoja uutisia.
Katsoin Ryania kysyvästi ja pelkäsin jo tulevaa vastausta.
- Rasmus suunnittelee Tonin hävittämistä koko kuviosta. En tiedä tarkkaan mitä se tarkoittaa, mutta mitään hyvää ei ole tiedossa. Jos Dimitri löytää Tonin ja lyöttäytyy vaikka tämän kanssa väliaikaisesti yhteen, Rasmus on kusessa. On hyvin mahdollista, että Rasmus aikoo tappaa Tonin.
Menisikö Rasmus niin pitkälle? Taas. Miksi ei? Hänellä on jokatapauksessa syytteitä tapoista ja kuoleman tuottamuksesta. Rasmus oli mieleltään sairas ja saattoi tehdä ihan mitä tahansa. Ryan saattoi siis hyvinkin olla oikeassa ja Toni vaarassa.
- Mitä hittoo me sit tehdään? Autetaan Romeo pakoon? Se voi varottaa Tonia!
Yritin keksiä mitä vain vaihtoehtoja. Tonin luona oli myös Jehu. Välitin kyllä kummastakin vaikka kaikkea olikin tapahtunut.
- En todellakaan tiedä. Voi olla että tämä on viimeinen naula Tonin arkkuun. Rasmus on heitä askeleen edellä. En tiedä voimmeko tehdä mitään. Ja jos teemme, ja jäämmekin kiinni... Mitä tapahtuu sen jälkeen..?
En osannut enää sanoa mitään. En osannut ajatella selvästi tapahtumia ja niiden seurauksia. Pelko hiveli minua kaiken aikaa. Jokainen oli vaarassa. Rasmus voisi hyvin tehdä jopa Alexille jotain.
-Liittyyks Aki tähän mitenkään?
-Tuskin, mutta Rasmus kai olettaa, että saattaa saada hoidettua Akinkin samalla. Kaikki keinot alkaa olla käytetty. Voisimme tietysti yrittää yhtä juttua.
Jäin odottamaan Ryanin jatkavan lausetta.
- Pyydä päästä käymään Tonin luona. Jos sinä voisit neuvotella ja saada selville Dimitrin liikkeitä.
Idea kuulosti jopa hyvältä. Nyökkäsin Ryanille ja nappasin tätä kädestä kiinni ja kiskoin mukaani alakertaan.
Rasmus istui keittiössä nojaten käsillä pöytään.
- Rasmus, mulla olis ehdotus.
Mies kääntyi katsomaan minua kysyvästi.
- Anna minun lähteä Tonin luo. Voin yrittää selvittää Dimitrin liikkeitä jos Toni suostuu yhteistyöhön. En anna hänen seurata minua.
Rasmus tuijotti hetken minua ja sitten Ryania.
- Voin harkita asiaa, mutta vain yhdellä ehdolla...
Odotin jälleen.
- Lähdet Alexin kanssa. Ninja on korjatty joten pääsette sillä matkaan. Kilvet on irrotettu kaiken varalta ja pieni viritys siihen on tehty. En luota sinuun. Alexiin luotan. Ja jos et tottele Alexia, hän voi rauhassa ampua aivosi pellolle.
Rasmus puhui rauhallisesti ja tyynesti. Nielaisin kovaan ääneen tahattomasti ja vilkaisin Ryania.
- Valinta on nyt kai sinun.
Ryan sanoi ja laski molemmat kätensä olkapäilleni.
***
En tiedä oliko asiassa mitään mietittävää. Koko tilanne oli toivoton ja tämä saattoi olla ainoa vaihtoehto säästää Tonin henki ja saada Dimitrin liikkeitä selville.
- No hyvä on, mutta haluan ottaa aseeni mukaan.
Rasmus näytti vähän hämmentyneeltä.
- No ota pois. Alexillakin on omansa.
Ihme kyllä Rasmus suostui. Mies kaivoi hupparin taskustaan muutaman luodin ja laski ne pöydälle.
- Enempää ei ole. Hakekaa samalla kun käytte Tonin luona. Alex tietää kontaktejani.
Nyökkäsin hieman epäröiden ja vilkaisin vielä Ryania.
- Kyllä te selviätte takaisin.
Ryan sanoi ja kaappasi minut halaukseen. Painoin pääni miehen rintakehää vasten ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
- Yritän luottaa Alexiin tämän matkan ajan, jotta selviämme takaisinkin.
Ryan luotti minuun ja minun oli pakko luottaa nyt Alexiin.
- Ryan poistutko hetkeksi. Haluan jutella Susanin kanssa vielä hetken kahden.
Ryan katsoi epäilevästi Rasmusta, mutta päästi minut lopulta ja poistui keittiöstä.
- Istu alas.
Katsoin hetken muualle ja istuin lopulta pöydän ääreen takaisin. Rasmus nousi tuolistaan ja käveli selkäni taakse seisoskelemaan ja hiveli tukkaani hellästi hetken. Jännityin täysin ja lakkasin hengittämästä. Rasmus kiskaisi päätäni tukastani taaksepäin ja suuteli kaulaani. Pidin tiukasti tuolin istuimesta kiinni ja puristin otteeni äärimmilleen.
- Tiedän, että kuvittelet tässä olevan loistava pakotie, mutta voit olla varma, että tapan Ryanin ja Romeon heti jos päätät paeta. Ihan vain panttina sinulle rakas.
Rasmus päästi lopulta irti ja aloin taas hengittämään.
- Tuliko selväksi?
Rasmus seisoi selkäni takana. Nyökkäsin ja sanoin hiljaa kyllä. Mies poistui keittiöstä.
Lähdin vähän hänen jälkeensä keittiöstä ja etsin käsiini Alexin. Mies oli pihalla puuhastelemassa ninjan parissa.
- Alex..
Mies kääntyi heti katsomaan minua.
- Onks joku hätänä?
- No ei mut... Puhuks Rasmus jos sulle...?
- Ei?
- Rasmus haluaa, että lähdet mun mukaan käymään Tonin luona.
Alex katsoi hölmistyneenä minua hetken ja lopetti pyöränsä luona hääräämisen.
- No.. Kai me sit lähdetään. Käyn kyllä vielä Rasmuksen luona. En voi lähteä tietämättä mistä on kyse.
Alex jatkoi samantien matkaa Rasmuksen puheille. Istuin maahan ja jäin tuijottamaan Ninjaa. Se oli niin upea pyörä. Ja rakastin suuresti sen kyydissä istumista. Alex oli kuitenkin loppujen lopuksi turvallinen kuski. Viime kerralla vain oli äärimmäisen huono tuuri. Olin odotellut jonkun puoli tuntia, kun Alex saapui takaisin.
- Se on sinusta kiinni milloin lähdetään.
Alex sanoi ja jäi tuijottamaan minua.
- No.. Mennään kun ilta on tarpeeksi hämärtynyt. Ei ole niin paljon ihmisiä liikenteessä.
Alex nyökkäsi minulle ja jatkoi pyöränsä huoltoa.
Istuin sängylläni yläkerrassa ja pitelin asettani kädessäni ja kääntelin sitä edes takaisin. Luoteja oli jäljellä neljä. Ne riittivät kyllä tälle reissulle. En muistanut milloin minua olisi viimeksi jännittänyt yhtä paljon. Laskin katseeni maata kohti. Pitkät hiussuortuvani roikkuivat molemminpuolin kasvojeni vierestä. Perhosia oli vatsa täynnä ja olin lopulta saada sydänkohtauksen, kun säikähdin niin kovin Alexin saapumista huoneeseen.
- Anteeks jos säikytin.
- Koputa jooko ens kerralla.
Vastasin Alexille ja pyysin hänet lopulta peremmällekin.
- Kello alkaa olla 22. Oot sä valmis?
Alex kysyi ja käännyin katsomaan häntä.
- Totta puhuen mua pelottaa aivan saatanasti. Jotenkin tuntuu et jotain menee vielä pieleen. Muistat varmaan mein edellisen reissun...
- Muistan, mut arveton on arvoton. Kumpikaan ei voinu sille onnettomuudelle yhtään mitään.
Alex kai yritti valaa minulle luottoa. Ja toisaalta onnistuikin siinä. Ehkä ainoa vaihtoehto oli vain rohkaistua ja nousta taasn Ninjan selkään. Nousin sängyltä, huokaisin syvään ja laitoin aseen koteloon, jonka löysin lipaston laatikosta ja sidoin sen vyölleni. Huppari peitti juuri ja juuri aseen näkyviltä kun vedin helman sen päälle.
- Mennään.
Alex sanoi ja lähdimme alakertaan. Ulkona oli vielä Rasmus, Romeo ja Ryan odottamassa. Romeo astui heti luokseni ja halasi.
- Helvetisti onnea matkaan. Tarviitte sitä.
Mies sanoi ja kiitin samalla kun halasin miestä. Ryanille annoin suukon ja Rasmukseen en kiinnittänyt mitään huomiota. Alex nousi pyörän kyytiin ja käynnisti sen jo. Laitoin kypärän päähäni ja nousin Alexin taakse istumaan. Lähdimme liikkeelle ja tarrasin automaattisesti Alexin lantiosta kiinni.
Ajoimme töyssyistä metsätietä varovasti. Kesti monta minuuttia ennenkuin pääsimme lähellekään asutusaluetta. Ajoimme maantien kautta, jotta pääsimme nopeammin. Alex kiihdytti pyörän vauhdin lähemmäs 100km/h. Kietaisin käteni hänen ympärilleen ja painauduin lujemmin kiinni, jotta kestin kyydissä. Matka Tonille asti sujui yllättävän hyvin emmekä herättäneet huomiota vaikka kilvet puutuivatkin. Koko matkan aikana vastaan tuli vain 2 autoa.
Alex parkkeerasi kawasakin talon takapihalle, jossa se oli suojassa turhilta katseilta. Laskeuduin pyörän selästä ja otin kypärän pois päästäni. Taloon syttyi heti valot, kun pyörä oli sammutettu. Ulko-ovi avautui ja vastassa oli Toni ja Jehu.
- Susan!?
Oli Tonin ensimmäinen kommentti ja hän juoksi luoksemme ja halasi minua. Tuntuihan se vähän oudolta, mutta halasin kuitenkin takaisin. Jehu nojasi vain ulko-oven karmiin mitään sanomattoman näköisenä. En vaivutunut itsekään kiinnittämään häneen ihmeemmin huomiota.
- Onkohan teillä Romeon liikkeistä jotain tietoa? Se katos joku aika sitten. Lähti ilmeisesti ettimään sua.
Olin vastaamassa Tonille totuuden, mutta Alex kerkesi ensin.
- Ei ole.
Syy valehteluun oli varmaankin Rasmuksen sanoissa. Piti muistaa olla nyt varovainen. Ryanin ja Romeon henki saattoi olla vaarassa.
Olimme siirtyneet kaikki sisälle. Minä istuin keittiönpöydän ääressä ja Toni minua vastapäätä. Alex seisoi selkäni takana kädet puuskassa ja Jehu nojaili jälleen ovenkarmiin.
- Miten te pääsitte tänne?
- Ninjalla.
Alex vinoili. Olisin voinut potkaista häntä.
- Mitä tiedät Dimitristä?
Menin suoraan asiaan enkä aikaillut yhtään ylinmääräistä.
- Dimitristä? En muuta kuin sen minkä kaikki muutkin. Pahamaineinen ryssä, jolta ei puutu alaisia. Hoitaa keikat vaikka vasemmalla kädellä ja kirjaimellisesti sokeana. Ajattelee aina omaa etuaan. Miksi kysyt?
- Aki on kadonnut. Ja pelkään, että hän saattaisi olla Dimitriin yhteydessä.
Toni katsoi minua pitkään. Hänkin oli selvästi ihmeissään Akin tempauksesta.
- En ole nähnyt Akiakaan.
Mies jatkoi ja vilkaisi Jehuun.
- Onko Aki sen sorttinen, että se menisi Dimitrin leipiin?
Toni pudisti päätään ja kohautti hartioitaan.
- En uskalla sanoa. Aki on aina ollut vähän tuuliviiri ja kulkenut aina helpoimman tien kautta. Jos Dimitri on vahvoilla, saattaa Aki kääntääkin kelkkansa. Se on kyllä sen jälkeen miehen viimeinen teko.
Kuten me kaikki tiesimme, Aki todella oli tuuliviiri sorttia.
- Miten sinä muuten olet kuullut Dimitristä?
Olin vastaamassa, mutta Alex pysäytti minut laskemalla kätensä olkapäälleni kuin varoituksena.
-Sinä kyselet nyt vähän vääriä kysymyksiä.
Alex sanoi Tonille kuin uhkauksena. En halunnut heidän välilleen mitään sotatannerta.
- Dimitri on kiero paska. Jos jotenkin olette sekaantuneet hänen bisneksiinsä, suosittelen teidän olevan helvetin varovaisia. Se voi tehdä ihan mitä tahansa.
Toni siis tiesi enemmänkin kuin mitä meille kertoi.
- Ja koska sinä olet varmasti mukana, saatte sanani. Ja tukeni jos tulee ongelmia.
Vilkaisin Alexia ja jäin miettimään Tonin lausetta.
- Hyvä tietää. Mutta se on viimeinen vaihtoehto. Toivottavasti tajuat kertoa enemmän tietoja ajan kanssa. Tiedän, että tiedät jotain mitä et vain kerro.
Alex sanoi. Olin samaa mieltä, mutten kommentoinut.
- Lähdemme nyt... Ja palaamme myöhemmin vielä asiaan. Jos otamme yhteyttä, sinä et paikanna meitä. Et ota yhteyttä virkavaltaan etkä seuraa meitä.
Alex nosti minut tuolista ylös tukasta kiinni pitäen. Hän nosti aseensa ohimolleni. Valitettavasti esitin peloissaan olevaa, vaikka tiesin tasan ettei Alex tee minulle mitään.
- Onko asia selvä?
Toni nyökkäsi epäröimättä ja Alex talutti minut ulos.
Ajoimme taas maantietä pitkin, mutta poikkesimme sivuun reitiltä ja lähdimme hakemaan ammuksia.
- Muistat Carlin?
Nyökkäsin Alexille tämän laitettua pyörän parkkiin.
- Hän välittää laittomia aseita. Hyvä tuleva lääkäri on vain lain väärällä puolella. Haemme häneltä aseita.
Näin ensimmäistä kertaa Carlin talon upouuden talon, vaikka olin nähnyt hänet aiemminkin. Kävelimme valtavan tummanruskeaksi maalatun puutalon edustalle ja menimme ovelle koputtamaan. Carl avasikin nopeasti oven ja hämmästyi nähdessään meidät molemmat.
- Oho.. Miten te olette täällä samaan aikaan?
- No Rasmuksen kanssa on mennyt kuviot vähän näin.
Alex vastasi miehelle ja hymähti hieman.
- Juttelinkin jokunen aika sitten Rasmuksen kanssa puhelimessa. Helvetillinen projekti teillä.
- Tiedätkö sinä muuten mitään Dimitristä?
Carl kääntyi katsomaan Alexia.
- Joo. Tiedän. Hänen kanssaan ei kannata olla missään tekemisissä.
Carl nosti vasemmanjalkansa lahjetta. Sen sijaan, että olisimme nähneet hänen oman pohkeensa, oli tilalla amputoitu jalka.
- Tämän jälkeen lopetin hänelle aseiden ja ammuksien välittämisen. Olisin kuollut jos en olisi sillä hetkellä polttanut jalkani katkaistua kohtaa umpeen. Voin joskus kertoa koko homman, mutta haluan Rasmuksen olevan silloin paikalla.
Olin kauhusta kankea kun näin Carlin jalan. Alexkin oli pitkään hiljaa ja katsoi useampaan kertaan muualle kuin Carlin jalkaan.
- Miten muuten, osaako Susan ampua?
Carl vaihtoi lopulta puheenaihetta ja katsoi minua.
- Paremmin kuin minä.
Alex tokaisi. Punastuin ehkä hieman. Osasin kyllä ampua mutta pidin sen mielummin omana tietonani.
- Sain käsiini juuri SVD drakunov sniperin. Voisin antaa sen Susanille jos kerran osaat ampua. Se on tarkkuuskivääri ja teillä voi olla sille käyttöä jos Dimitri on vihollisenne.
Carl näytti minulle asetta. Olin joskus ampunut tarkkuuskiväärillä ja se oli miellyttänyt minua suuresti. Otin aseen mielelläni vastaan.
- Pystyisitköhän itse tuomaan sen? Emme voi kuljettaa sitä huomaamattomasti moottoripyörällä.
- Se sopii.
Carl suostui. Sain jo toisen aseen itselleni. Ja ehkä saisimme pian lisää tietoa myös Dimitristä. Saimme ammukset kuitenkin laitettua laukkuuni, joten pääsimme jatkamaan matkaa.
Lähdimme taas liikenteeseen ja ajoimme vielä tankille pienen kyläkaupan luo. Kauppa oli suljettu ja yhtään autoa ei näkynyt missään, eikä edes polkupyöriä tai jalankulkijoita.
- Susan... Haluan sanoa tämän, koska joudumme olemaan kuitenkin saman katon alla. Minusta on hyvä että olemme edes jonkinlaisissa väleissä.
En osannut vastata Alexille. Nyökkäsin vain hieman epäilevästi ja katsoin miestä pitkään. Opin pikkuhiljaa aina välillä pitämään Alexista. Kai hänessä oli pohjimmiltaan jotain hyvääkin. En vain saanut sitä puolta aina hänestä ulos. Kylmät väreet kulkivat kehoni läpi yön viileyden takia.
- Onks sul kylmä?
- On vähän.
Alex otti takin päältään. Siinä oli nahkahihat, mutta muuten se oli kangasta. Hän ojensi sen minulle ja puin sen epäröimättä päälleni. Tankki oli täynnä ja Alex nousi pyörän kyytiin ja vilkaisi vielä minua. Nousin hänen taakseen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Palasimme piilopaikkaan.
Alex ajoi rauhallisesti pihaan töyssyistä tietä. Jätimme pyörän pressun alle pahinta sadetta piiloon. Astelimme sisälle ja koko revohka oli kokoontunut oleskeluhuoneeseen. Tyhjensin ammukset laukustani pöydälle ja olin lähdössä pois paikalta, kun Ryan tarrasi ranteeseeni ja kiskaisi mukaansa.
- Mitä..?
Olisin jatkanut lausetta, mutta Ryan näytti kieltävän merkin. Ryan vei minut huoneeseemme.
- Tää akaa olla sietämätöntä. Olen yrittänyt pysyä vahvana, mutta edes minun voimani eivät riitä tähän pyöritykseen. Ja kaiken lisäksi Rasmus vaatii, että joko eroan sinusta, tai lähden täältä.
En ollut uskoa korviani! Rasmus oli pahin saasta johon olin elämäni aikana törmännyt. Käännyin pois päin Ryanista.
- Sinä olet Rasmuksen maali. Rasmus haluaa sinut itselleen väkisin.
Nyökkäsin ymmärrykseksi.
- Ryan, meidän on pakko erota... Kunnes tämä paska on ohi. Minä en voi jäädä tänne yksin. Tarvitsen sinua.
- Se on järkevin vaihtoehto. Sinun on näytettävä Rasmukselle, ettet aio koskaan antaa periksi. Ajattelin itsekin ehdottaa samaa vaihtoehtoa, halusin vain kuulla sen sinultakin. Rakastan sinua silti, aina. Älä unohda sitä.
Minäkin rakastin Ryania. Aivan valtavasti. En ollut rakastanut ketään yhtä kovin, mutta Rasmuksen kiristäessä, emme voineet enää edes olla yhdessä. Salailu voisi taas tapattaa jomman kumman. Oli pakko noudattaa pelin sääntöjä.
- Kestetään tämä yhdessä loppuun asti.
Nyökkäsin Ryanille ja halasin tätä. Olin taas tyhjän päällä. Luojan kiitos Ryan sai jäädä piilopaikkaan, vaikka tilanne meni kokoajan vain pahempaan suuntaan. Menimme Ryanin kanssa takaisin muiden luo. Rasmus oli lähdössä johonkin, mutta minä pysäytin tällä kertaa hänet. Työnsin Rasmuksen voimalla seinään. Mies katsoi minua pitkään täysin tyyne ilme kasvoillaan. Otin häntä kiinni hupparin liepeistä, aivan kuten hän oli joskus minuakin ottanut. Suutelin Rasmusta vaikka samalla olisin voinut purra tältä kielen irti. Rasmus suuteli minua takaisin. Koko porukka seurasi tilannetta jännityksellä vierestä. Ryan tiesi varmasti mitä tein, siksi hän ei reagoinut. Lopetin suutelun.
- Tätäkö sinä haluat?
Kysyin vihainen ilme kasvoillani.
- Viimein alat tajuta.
Rasmus hymyili minulle. Irrotin otteeni miehestä ja löin tätä avokämmenellä niin kovin kuin voimaa oikeasta kädestäni sain.
- Voit olla varma, että sitä sinä et saa koskaan! Olet tuhonnut elämäni, kaiken mitä minulla oli. Vihaan sua.
Annoin kaiken tulla ulos ja päästin lopulta kokonaan irti Rasmuksesta ja lähdin vauhdilla pois hänen luotaan. Rasmus oli lähdössä perääni, mutta Alex esti yllätyksekseni sen.
- Anna sen mennä.
Alex sanoi Rasmukselle ja uhmasi tätä varmaan ensimmäistä kertaa elämässään. Ryntäsin yläkertaan kovaan ääneen portaita jytistäen. Kuulin jonkun tulevan perääni. Tunnistin askeleista sen olevan Romeo. Pääsin huoneeseeni asti ja aloin huutaa minkä ääntäni vain sain. Romeo sulki oven perässään ja kaappasi minut syliinsä halaten. Hän antoi minun huutaa niin kauan kuin vain voin ja pysytin. Minua alkoi huimata. Romeo pakotti minut istumaan lattialle etten pyörtyisi. Hän laskeutui itsekin perässä ja istuutui lattialle. Valahdin Romeon syliin makaamaan ja itkin, mutta lopetin huutamisen. Romeo silitti hiuksiani ja yritti rauhoitella parhaansa mukaan. Jossakin vaiheessa vain lopetin itkemisen ja jäin makaamaan siihen paikkaan.
- Teit ihan oikein Rasmukselle. Olisin melkein voinut nauraa.
Nousin katsomaan Romeota ja hymyilin vähän.
- Olen aina halunnut tehdä noin.
Hymähdin ja nousin istumaan.
- Kiitos, Romeo. Toivon, ettei Rasmus ikinä tee sinulle tai Ryanille mitään pahaa.
Se oli todellakin tärkeimpiä toiveitani juuri sillä hetkellä.
- Rasmus kompastuu vielä omaan nokkeluuteensa. Niin käy aina liian itsevarmoille ihmisille. Lupaan olla täällä, tässä silloin ja pääsemme pois täältä.
Romeo oli ihana ihminen. Tuki ja turva joka tilanteessa. Kukaan ei tosin tiennyt, hyötyisikö Rasmus siitäkin vielä joskus.
Olimme siirtyneet takaisin alakertaan. Romeo istui sohvalla ja minä hänen vieressään nojaten mieheen. Olimme jo pitkään olleet ihan rauhassa, kunnes Rasmus ilmestyi luoksemme. Hänen poskensa punoitti hieman lyönnin jäljiltä. Mies ei sanonut yhtään mitään. Siirryin pari senttiä vielä lähemmäs Romeota, kuin päästäkseni turvaan. Aloin epäillä tilanteen kehittymistä ilmiriidaksi tai jotain muuta vastaavaa. Rasmus ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen lähemmäs, mutta hän heitti minulle minigrip pussin, jossa oli kaksi valkoista nappia.
- Syö ne.
Vilkaisin Rasmusta oudoksuvasti ja sitten Romeota. Romeo ei sanonut mitään ääneen, mutta luin hänen huuliltaan sanat: älä tottele. Vilkaisin taas Rasmusta.
- Syö keskenäs.
Heitin pillerit takaisin Rasmukselle ja käänsin katseeni pois. Rasmus napsautti sormiaan, jonka jälkeen paikalle ilmestyi Alex ja Dean. Rasmus avasi pussin ja vilkaisi Deania.
- Ei vittu...
Sanoin kuiskaten. Romeo nousi sohvalta ylös ja asettui minun ja Rasmuksen väliin.
- Rasmus... Tää menee ihan vitun sairaaks...
Romeo yritti puhua varovasti, mutta turhaan. Rasmus kiskaisi Romeon vauhdilla pois heidän välistään ja tönäisi kauemmas. Dean esteli Romeota, joka yritti tulla takaisin väliimme. Ryan kuuli puheensorinan ja oli saapunut myös paikalle. Rasmus astui lähemmäs minua ja tiputti pillerit kämmenelleen. Ryan oli syöksymässä väliin, mutta Alex esti tämän.
- Lopeta, Ryan. Tiedät säännöt.
Alex esteli vaikka siinä oli huomattavia vaikeuksia. Ryan oli todella vahva. Rasmus kääntyi katsomaan Ryania ja nosti aseen tätä kohti.
- Tule Alexin ohi, ja saat kuulan kalloosi.
- Ryan älä!
Huusin paniikissa kun tajusin Rasmuksen olevan tosissaan. Rasmus kääntyi taas minua kohden, kun Ryan lopetti vastarinnan ja jäi huolestuneena seuraamaan tilannetta. Rasmus istui sohvalle viereeni ja ojensi pussia vielä minulle. En halunnut, eikä minulla ollut aikomustakaan syödä pillereitä. Pyöritin vain päätäni. Rasmus hyökkäsi päälleni ja otti napit pussista ja työnsi ne väkisin suuhuni laittaen käden suuni eteen.
- Niele.
Rasmus käski. En halunnu. Pillerit olivat lähellä nieluani ja ne alkoivat maistua aivan kamalalta. Tunnistin maun... Amfetamiini. Rasmus nosti aseen ohimolleni.
- Niele!
Mies huusi vielä ja luovutin, sillä en halunnut päästä hengestäni. Rasmus piti pistooliaan ohimollani ja makasi puoliksi päälläni odottaen vaikutusta.
- Alex, Dean.. Viekää muut ulos täältä.
En tiedä oliko Dean sisimmässään paha ihminen, vai eikö hän uskaltanut vastustaa Rasmusta. Kaksikko ohjasi kaikki pois talosta.
Maailma pyöri ympärilläni. Kaikki huudot ulkoa kuulosti vain muminalle ja toivottomalle sekasotkulle. Muistan, kun joskus otin yksittäisiä pillereitä, olisin voinut tanssia aamuun asti, mutta nyt oloni oli aivan turta. En jaksanut siirtyä senttiäkään mihinkään suuntaan. Siirsin vain katsettani päätä kääntämättä Rasmukseen, joka alkoi riisua vaatteitani. Tilanne oli minulle flash back, sillä se oli varmasti tapahtunut aikaisemminkin. Silloin kun Rasmus.. Niin... En kyennyt tekemään vastarintaa. Silti huumeet tekivät olostani niin autuaan että jopa nautin vastentahtoani Rasmuksen kosketuksesta. Yritin vain siirtää ajatukseni pois tilanteesta. Siitä, että Rasmus teki minulle taas jotain mitä kenenkään ei tarvitsisi kokea. Siitä että olin täysin puolustuskyvytön ja heikko. En edes osannut enää itkeä. Olin tajuttomuuden rajamailla kun Rasmus työntyi sisääni ja nautti itse varmasti joka hetkestä ja siitä nöyryytyksestä jonka sai minulle tehdä. Olisi pitänyt ennakoida aikaisempi tempaukseni ja se, että Rasmus kostaa, aina. Mies ei lauennut sentään sisääni. En ole syönyt enää pillereitä kun jouduin pois normaalista elämästä. Rasmus antoi minulle suukon poskelle ja nauroi. Hänen naurunsakin kuulosti epämääräiseltä muminalta.
- Kyllä sinun pitäisi muistaa, että minä saan kaiken mitä haluan.
Jäin alasti makaamaan sohvalle, kun Rasmus poistui luotani. En tiedä menetinkö tajuntani vai nukahdinko, mutta heräsin vasta seuraavana aamuna. Päätäni särki jumalattomasti, vaikka yleensä amfetamiinit eivät sitä tee. Päälleni oli laitettu jokin viltti, olin silti yhä alasti. Ketään ei näkynyt missään. Nousin istumaan ja pidin vilttiä päälläni. Laskin kasvoni käsiini ja mietin yön tapahtumia. Istuin varmaan vartin paikoillani ennen kuin uskalsin nostaa kasvoni ja etsiä vaatteitani. Niitä ei näkynyt missään. Nousin seisomaan, mutta horjahdin takaisin istumaan. Jouduin vielä hetken odottelemaan paikoillani ennenkuin uskalsin nousta ylös. Muutaman minuutin päästä uusi yritys ja nyt kestin jaloillani. Pidin viltin ympärilläni kun lähdin laahustamaan yläkertaan. Pidin kaiteesta kiinni koko matkan. Pääsin huoneeseeni asti ja etsin katseellani vaatteita. Varmaan lipastossa. Löysinkin sieltä mustat alusvaatteeni. Puin ne ylleni ja menin sänkyyn peiton alle makaamaan. Olin varmaan sekoamassa. Oli tapahtunut niin paljon, ettei käsitykseni enää riittänyt. En pystynyt käsittelemään enää tapahtumia. Olin yksin. Niin yksin. Romeo ja Ryan... Joskus hekin tuntuivat vieraille ihmisille, vaikka heidän läheisyytensä oli ainoa mitä minulla oli. Ilman heidän läsnäoloaan olisin jo kuollut.
Olin nukkunut koko päivän, kun ensi kerralla heräsin. Kello oli kuusi illalla. Joku oli tuonut sängyn jalkopäähän minulle puhtaita vaatteita. Olin siitä onnellinen. Puin ne päälleni. Vähän mukavemmat mustat colleget ja valkoinen toppi. Vedin vielä hupparin niskaan ja jätin sen puoliksi auki. Raahauduin alakertaan ja portailta käännyin suoraan keittiöön. Näin Rasmuksen selän. Hän oli istumassa yksin keittiöpöydän ääressä. Olin kääntymässä ympäri, mutta Rasmus kielsi. Jäin odottamaan mitä hänellä oli asiaa. Rasmuksen kääntyessä minua päin, näin hänen oikeassa silmäkulmassaan mustelman.
- Ryan teki sen.
Seuraava ajatukseni oli, missä oli Ryan? Ryan teki siis vastarintaa vaikka kielsin. Missä hän oli nyt? Jäin odottamaan, josko Rasmus itse jatkaisi.
- Mietin pitkään Ryanin teloittamista, mutta koska erositte, saa hän jäädä. Ja jäädä henkiinkin. Tosin kaikki muut paitsi minä lähtivät hakemaan vähän tarvikkeita. Dimitri soitti tänä aamuna ja toivoi mahdollisuutta tavata. Emme sopineet aikaa emmekä paikkaa vielä.
En vastannut mitään. Tuijotin vain edelleen hyvin väsyneenä.
- Mikset sano mitään?
- Arvaa.
Vastasin vihaisesti ja käännyin lähteäkseni. Rasmus nousi tuolista ylös ja pysäytti minut.
- Älä koske!
Huusin vihaisesti ja astuin askeleen kauemmas. Rasmus oli varautunut.
- Muistatko mitä sanoin sinulle yöllä? Sen lisäksi muistutan sinua olla tekemästä vastarintaa.
Nyökkäsin, mutten vilkaissutkaan mieheen päin.
- Meillä on hyvin aikaa. Muut tulevat varmaan vasta keskiyöllä.
Kyyneleet puskivat silmistäni, mutta en antanut niiden valua poskelle. Vapisin hieman pelosta. Rasmus vain naurahti, hiveli nopeasti hiuksiani ja käveli ohitseni. Menin vuorostani istumaan keittiönpöydän ääreen. Olin aivan neuvoton. Päässäni pyöri Carlin tapaaminen ja hänen jalkansa kohtalo. Tonin sanat yhteistyöstä ja tuleva aseeni, jota kyllä odotin. Tarkka-ampuja ei kuulostanut yhtään hullummalta. Olin vihainen ja suorastaan loppuun palanut. Ei kuitenkaan auttanut jäädä tuleen makaamaan. Nousin ylös ja kävelin keittiöön. Keitin taas kahvia ja etsin kaapeista jotakin syötävää. En löytänyt mitään mitä olisin sillä hetkellä halunnut, joten jätin syömättä. Nojasin keitttiön työtasoon ja odotin kahvin valumista. Tuijotin ikkunasta ulos. Yöt olivat hieman hämärtyneet jo. Syksy alkaisi siis hiljalleen tulemaan. Kuu loimotti kuitenkin ja valaisi koko pihan. Rasmus oli ensin kävelemässä keittiön ohi, mutta huomatessaan minut siellä, hän tekikin U- käännöksen ja asteli keittiöön.
- Siinähän sinä olet.
En edes vilkaissut häneen päin vaan tuijotin ulos ikkunasta. Rasmus astui lähemmäs ja aikoi koskea käsivarteeni. Läväytin häntä kämmenelleä hänen käteensä vihaisesti.
- Näpit irti!
Murahdin siihen päälle. Rasmus teki nopean liikkeen ja nosti minut istumaan työtasolle. Hän nosti nopealla siirrolla käteni ranteista kiinni pitäen seinää vasten ja oli nyt itse jalkojeni välissä lähes työtasoon painautuneena.
- Sinulla ei ole enää vaihtoehtoja. Olet minun ennemmin tai myöhemmin. Ryan piti vain saada pois tieltä.
Rasmus sanoi ja suuteli kaulaani, enkä voinut astialle yhtään mitään. En voinut potkia, enkä lyödä. Käänsin vain katseeni pois päin ja yritin kestää tilanteen vahvana, vaikka todellisuudessa olin täysin heikko.
***
Rukoilin hiljaa mielessäni apua. Jotakin pelastusta pois tästä helvetin kierteestä. Rasmus hyväili minua aivan kuten tahtoi ja jos tekisin vastarintaa, saisin varmasti kuulla kunniani sen takia. Ehkä saisin taas turpaan ja Rasmus vain ylpeilisi silläkin?
- Rasmus...
Olin kieltämässä häntä, kun aivan yllättäen ulko-oveen koputettiin. Rasmus keskeytti ja katsoi minua todella kysyvästi. Oveen koputettiin udelleen ja minua alkoi jo koko tilanne häiritsemään.
- Ja odottaakohan joku täällä vieraita?
Rasmus siirtyi muutaman sentin kauemmas minusta ja laskeuduin heti lattialle. Olin lähdössä ovelle ilman huolen häivää ja ajattelin että minä kyllä hoidan homman. Rasmus nappasi kiinni olkapäästäni ja kiskaisi housujen vyöltä eaglen käteensä. Mies asteli ovelle ja vilkaisi vielä minua. En uskaltanut huutaa apuakaan. Rasmuksella oli aseeni kädessään, ja hän varmasti käyttäisi sitä pakon edestä. Talossa ei ollut edes ovisilmää. Nykyään ne oli joka paikassa, mutta ei täällä. Rasmus oli hiipinyt koko matkan ovelle ja avasi sen nyt nopeasti ja osoitti aseella sisälle tulijaa. Carl. Pelastus!
- Ai sinä. Alex varmaan neuvoi sut tänne?
Carl nyökkäsi Rasmukselle.
- Ymmärrän nyt miksi Susan haki skitsofreniaan lääkkeet. Rasmus, sun kannattas lopettaa tää touhu ennen kun on liian myöhästä.
- Älä sinä nyt ala moralisoimaan siinä. Eiks susta pitäny tulla kunniallinen lääkäri?
Carl vaikeni Rasmuksen lauseen jälkeen. Jokaisessa meissä oli siis pimeäpuoli.
- Tulin tuomaan Susanin aseen. Carl kantoi painavan aseen suoraan sisälle. Rasmus vilkaisi minua kysyvästi.
- Saatatte tarvitakin Dimitrin kanssa tätä.
- Voitko kertoa mitä jalallesi tapahtui?
Kysyin viattomasti kun Carl oli kantanut aseen tänne. Mies vilkaisi minua ja Rasmusta.
- Odotetaanko, että kaikki tulee?
Nyökkäsin Carlille hyväksyvästi. Rasmus ei pullikoinut lainkaan vastaan vaan antoi aseeni takaisin minulle ja siirtyi takaisin keittiöön. Carl seurasi minuakin keittiöön ja istuutui pöydän ääreen. Juttelimme niitä väitä maan ja taivaan välillä kun odotimme loppuporukkaa takaisin.
Pari tuntia oli kulunut ja koko kaarti rymisteli sisälle vauhdilla. Heidän mukanaan oli useampi kassillinen tavaraa. Juuri nyt minua ei niiden sisällöt kiinnostaneet vaan halusin kuulla Carlin tarinan. Porukka katsoi meitä hetken hieman hämmentyneesti, mutta jakautuivat sitten kuka mihinkin istumaan. Ryan katsoi minua epätoivoisesti. Vatsaani koski. Epätoivon aalto vyöryi ylitseni. Rasmus teki elämästäni kokoajan vaikempaa ja halusi varmasti tuhota myös Ryanin. Rakstin yhä Ryania, Olisin halunnut sanoa tai huutaa sen ääneen, mutten uskaltanut ottaa riskiä. Olimme tekemisissä mielipuolen kanssa.
- Alex ja Susan kävivät luonani. Haluaisin kertoa teille nyt jotain Dimitristä ja hänen kaartistaan.
Carl nosti lahjettaan niin että muutkin näkivät amputoidun jalan. Porukka näytti vähän hämmentyneeltä. Kaikki istuivat hiljaa valmiina kuuntelemaan.
- Dimitri on koko alueemme suurimpia kaartin johtajia nappikaupassa. Hänellä on vakituisesti 7 alaista mukanaan, mutta tiedettävästi hänen todellinen kaartin kokonsa on 120 jäsentä. Rasmuksella oli aikanaan 20. Ihan noin vertauksena. Dimitri näki vielä silloin omilla silmillään kun tapasimme ensimmäisiä kertoja. Hän oli kuullut, että välitän järeämpiäkin aseita ja patruunoita edullisesti kaarteille. Olin jo silloin miettinyt, että lopettaisin koko touhun. Dimitri teki kuitenkin hyvän tarjouksen, jopa hieman paremman, kuin mitä alkuun olin tehnyt muille. Miehellä ei ollut rahasta puutetta. Otin tarjouksen vastaan ja aloin välittää Dimitrille aseita ja patruunoita. Hän yritti saada minut mukaan amfetamiinin välittäjiin, mutten suostunut lähtemään mukaan. Sitkeästi hän joka kerta kysyi uudestaan ja uudestaan käydessään luonani. En edelleenkään suostunut. Dimitri kuului niihin ihmisiin, jotka tuppasivat saada aina sen mitä he halusivat. Olin välittänyt aseita hänelle jo monta kuukautta, vuosi oli tulossa täyteen. Dimitri kutsui minut piilopaikkaansa viettämään iltaa koko kaartin voimin. Kieltäytyminen juhlista olisi ollut kunnianloukkaus miestä kohtaan. Lähdin siis juhliin. Paikan päällä oli silloin kaikki 120. Dimitrillä on jättikokoinen huvila jonne kaikki mahtuivat ilman mitään ongelmia. Vietimme yllättävän mukavaa iltaa ja siirryimme myöhemmin illalla huvilan takapihalle. Siellä oli kaikkea mitä ihminen vain toivoa saattoi. Uima-altaasta auringonottotuoleihin. Kesä oli ihanaa aikaa. Dimitri tuli luokseni, kun otin grillin hiilloksen päällä lämmenneitä herkkuja lautaselleni. Hän näytti minulle paperin, jossa minua pyydettiin viralliseksi kaartin jäseneksi. En vieläkään aikonut suostua, ja sanoin sen myös Dimitrille. Mies katsoi minua hetken ja hymähti. Hän sanoi, että nyt on viimeinen tilaisuus miettiä tarkkaan mitä haluan ja mitä aion tehdä. Kieltäydyin. Dimitri nosti hiillosgrillin vierestä kirveen ja kohotti sen olkansa yli ja ilman mitään sen suurempaa varoitusta tai kommentointia hän löi vasemman jalkani polven kohdalta paskaksi. Luu katkesi heti. DImitrillä oli valtava määrä voimaa vaikka hän näyttää hintelältä. Huusin kuin hyena ja kaikki vieraat olivat kerääntyneet paikalle. Dimitri kertoi minulle, miten hänen epäilyksensä minua kohtaan kasvoi. Hän oletti, että välitän tietoja hänestä eteenpäin, koska kieltäydyin liittymästä kaartiin. Vaikka niin ei todellakaan ollut. Jalkani jäi tilanteen jälkeen vielä vähän kiinni ihostani, vaikka se oli muuten irti. Vastareaktiona kuitenkin huitaisin automaattisesti hiillosta paniikissa halolla, joka oli jätetty grillin viereen. Minä vein silloin Dimitriltä näön. Dimitri sokeutui heti kun siillos oli päässyt kosketukseen hänen silmiensä kanssa. Vieraat huusivat. Osa oli naisia. 7 Dimitrin alaista auttoi venäläisen miehen sisälle. Minulla olisi hetki aikaa paeta, mutta vain jos pääsisin jalastani eroon. Leikkasin itse maahan pudonneella kirveellä loput jalastani pois ja työnsin tyngän samantien hiillokseen. Ihoni paloi umpeen ja selvisin verenhukalta. Pakenin keskellä yötä Dimitrin huvilalta. Olin kuitenkin pyörtynyt jossakin välissä keskelle katua. En tiedä, kuka minut sieltä korjasi, mutta heräsin myöhemmin sairaalassa, jossa jalkani odotti amputointia. On ihme, että olen hengissä. Dimitrin vieraat antoivat minun mennä. Jokainen tiesi, että se, joka asettuu Dimitriä vastaan tai koskee hänen alueeseensa, pääsee hengestään. Kun minut oli amputoitu, siirsin piilopaikkani sinne, missä Susan ja Alex kävivät. Dimitri on vaarallinen. Ja jos kieltäydytte jostakin, mitä hän rohkenee pyytää, saatatte hyvin saada saman kohtalon.
Carl lopetti kertomusen. Minua puistatti. Millaisen mielipuolen kanssa olimmekaan taas tekemisissä. Rasmus ja Dimitri olivatkin loistava yhdistelmä. Jokainen vilkuili vuoroin toisiaan ja miettivät varmaan seuraavaa siirtoa.
- Voitko auttaa meitä Dimitrin kanssa?
Rasmus kysyi yllättäen.
- Valitan, mitä kauempana pysyn hänestä, sen parempi. Minulla on vielä elämä edessäni. Olen pahoillani.
Yllätyksekseni Rasmus kunnioitti päätöstä ja nyökkäsi hyväksyvästi Carlille. Tarina oli saanut meidät kaikki todella vaivautuneiksi ja hiljaisiksi. Ja varmasti miettimään, mitä nyt? Ja miten toimimme. Mitä Dimitri halusi?
***
Carl viipyi luonamme jonkin aikaa. Oli vaikea ajatella että hänestä oli todella tulossa lääkäri. Hän kuitenkin välitti aseita ja lääkkeitäkin meille pimeästi. Kunnioitin Carlia tietyllä tapaa ja olin ihan hyvilläni, että hän vieraili luonamme. Siirryin kuitenkin itse tutkimaan saamaani asetta ja hivelin sitä sormillani varoen. Nostin sen ja se oli suht painava, arvioisin 5 kiloiseksi, mutta helppo kannateltava kuitenkin, Nostin sen koholle ja katsoin kiikarista läpi. Tarkkuuskivääri oli upea.
- Ainii, tässä on vielä vaimennin. Veikkaan, että siitäkin on hyötyä teille. Dimitrin herkin aisti on kuulo.
Carl ojensi minulle vaimentimen. Asetin sen paikoilleen. En ladannut asetta turhaan juuri nyt. Rasmus ei näyttänyt huolestuneelta, ihme kyllä. Vaikka hän tiesi että olen hyvä ampuja, ja tarkka. Tosiasia oli, että minä voisin hyvin ampua Rasmuksen, mutta kun muistin mitä tapahtui Atelle... Sitä syyllisyyden taakkaa. Ja mitä jos tämä joskus tuleekin ilmi? Minä istun linnassa Rasmuksen ja Alexin kanssa.
- Susan, sinun kannattaa harjoitella, vaikka oletkin mestari. Ase on sinulle uusi ja sen mukaan sinun kannattaa toimia. Minusta olisi ehkä jopa viisainta, että harjoittelet katolla. Mitä korkeammalla olet, sen parempi. Jos me muut kohtaamme Dimitrin lähietäisyydeltä, voit sinä toimia kauempaa.
Nyökkäsin Rasmukselle ja vilkaisin muita. Ryanin kasvoista näin haikeuden ja surun. Minulla oli samanlainen tunne.
- Minun on nyt jatkettava matkaani. Toivottavasti saan poiketa täällä silloin tällöin. Olisi hyvä nähdä miten Susan voi ja jaksaa.
Carl toivoi ja osoitti siis toivomuksensa Rasmukselle.
- Olkoon. Voithan sinä täällä silloin tällöin pyörähtää. Ehkä helpompikin jos tuot meille patruunoita tänne. Meidän liikkumisemme on välillä haasteellista. Ja vaarallista.
- Selvä. Piilopaikkanne pysyy salassa. Voitte luottaa minuun.
Kun Carl oli lähtenyt, minä otin aseen mukaani ja vilkaisin Rasmusta. Sanaakaan sanomatta mies nousi ylös tuolista ja lähti ulos. Minä nostin aseen hihnasta olalleni ja siirryin talon toiselle puolelle ja nousin katolle. Katsoin katon reunan ylitse ja nielaisin. Korkea pudotus. Olinhan kerran hypännyt katolta, Rasmus perässäni. Lare menetti silloin henkensä. Muistin sen päivän edelleen, enkä varmasti koskaan unohtaisi. Nyt oli kuitenkin keskityttävä aseeseen. Laskin toisen polveni maahan ja nojasin hetken reiteeni odotellessani, että Rasmus saa maalin paikallee. Nostin lopulta aseen kohti maalia ja katsoin kiikarin läpi. Maalitauluun oli piirretty ihmisen muotoinen ääriviiva. Varmaan Rasmuksen käden jälki. Ei mikään taideteos, mutta sai siitä selvän. Hengitin syvään. Nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Kun olin valmis, jännitin jokaisen lihakseni, latasin aseeni ja otin varmistimen pois päältä. Ammuin. Luoti osui varmasti tauluun. Rasmus antaisi pian merkin mihin kohtaan. Matkaa ei tietenkään ihan hirveästi ollut. Piha oli suht iso, muttei kantaman mittaa täyttävä. Rasmus käveli taulun luo ja katsoi katolle. Mies näytti otsaansa, eli olin osunut täysin samaan kohtaan mihin olin tähdännytkin. Loistavaa. Luoteja ei ollut liikaa tuhlattavaksi, joten laskeuduin katolta alas ja menin etupihalle.
- Hyvin ammuttu.
Rasmus sanoi tyytyväisenä ja taputti minua olalle. Jokainen Rasmuksen kosketus raivostutti minua. Mutta sain sentään jotain kehuja. Onneksi.
Istuin talon portailla ase seinään nojaten. Olin pyytänyt Romeon kanssani ulos ja pian hän tulikin istumaan viereeni.
- Mitä sun ja Ryanin väleille tapahtu?
Romeo kysyi äkisti ihmetellen.
- Rasmus tapahtu. Se ois varmaan tappanu Ryanin jos me ei oltais erottu. Rasmuksella on päämäärä. Minä. Eikä hän kai koskaan luovuta ennen kuin itse annan periksi. En kyllä ajatellut tehdä niin.
Romeo oli pitkään vaiti. Hän nosti kätensä hartioideni yli. Nojasin Romeon olkapäähän. Romeo painoi poskensa hiuksiani vasten ja sanoi hiljaa, ettei ole mitään hätää. Romeo oli elämäni valopiste. Ryankin oli, mutten voinut näyttää sitä hänelle.
- Romeo, kiitos, että sä oot olemassa. En selviäis täällä ilman sua.
Mies hymähti minulle ja pörrötti vähän hiuksiani. Olin menettänyt niin paljon, että oli pakko etsiä pieniäkin hyviä asioita elämästä. Olin väkisin tehnyt itsestäni vahvan näiden pitkien kuukausien ja vuosien aikan. Silti välillä tuntui, että romahtaminen oli lähempänä kuin uskoinkaan.
Rasmus, Alex ja Dean suunnittelivat jotakin keittiössä. Romeo jäi ulos istuskelemaan ja minä kapusin yläkertaan. Törmäsin heti yläkerrassa Ryaniin. Säpsähdin ensin. Olin vain kävelemässä hänen ohitseen, mutten voinut. Käännyimme samaan aikaan toisiamme kohden. Ryan kiskaisi minut hupparini liepeistä suuteluun. En vastustellut yhtään. Äänemme tuskin kuuluivat edes alakertaan. Ryan hyväili kaulaani, rintojani, takapuoltani. Se oli se sama tuttu Ryan, kuin aina ennenkin. Ehkä meillä oli pieniä tilaisuuksia kun emme kokoaikaa pyörineet isolla porukalle. Heti kun kuuluin ensimmäinen askel portailla. Lopetimme suutelun ja irtaannuin välittömästi Ryanista. Ryan jatkoi matkaansa alakertaan ja minä astelin ikkunan luo seisokelemaan. Yläkertaan tulija oli Alex. Hän katsoi minua hetken oudoksuvasti. En sanonut hänelle mitään, tuijotin vain takaisin.
- Oks kaikki okei?
Alex kysyi ja asteli lähemmäs.
- Tietysti. Miksei olis?
Esitin vastakysymyksen ja odotin Alexin naljailevan jotain, mutta ei. Hän tuli ikkunan viereen vierelleni seisomaan.
- Olet mestariampuja. Näin tämän päivän suorituksesi.
Kiitin vaimeasti ja vilkaisin olkani yli ettei ketään muuta ollut tulossa yläkertaan.
- Siitä taidosta on kyllä hyötyä. Ahdistaa vain toisinaan, kun en tiedä miksi teen tätä Rasmuksen hyväksi.
- Kyl mä sinällään ymmärrän. Olin aikaisemmin meidän paras ampuja. Sinä muutit sen käsityksen. Sinä olet sitä nyt. Olen ehkä jopa hieman kateellinen. Olet nainen. Ja niin loistava ampuja.
Hymähdin. Ainahan kehut tuntuivat kivalle. Varsinkin kun niitä ei kovin usein täällä saanut. Kai se oli vahvuuteni.
- Miksi olen Rasmukselle pakkomielle? Miksei hän luovuta vieläkään?
Alex näytti hieman vaivaantuneelta.
- Oletan, että Rasmus tuntee jotain tunnetta, joka on hänelle uhka. Hänhän on aina saanut tahtonsa läpi. Ja nyt kun sinä pullikoit vastaan, hän saattaa hyvin tuntea olonsa uhatuksi. Kukaan ei ole ennen inttänyt hänelle vastaan. Ehkä se myös jollakin tavalla saa hänet syttymään.
Pyörittelin päätäni.
- Ihme tapaus. Odotan innolla miten tämä tulee päättymään. En kuitenkaan aio tappaa ketään.
Sanoin päättäväisesti.
- Susan, sä tapoit Aten joten..
- Vahingossa! Mulla ei ollu mitään tarkotusta tappaa sitä! Osuin vahingossa sitä valtimoon.
Alex hieman säpsähti reaktiotani.
- Joo mä ymmärrän, mut Rasmus ei jätä sitä kertomatta jos se jää kiinni. Kyllä se osaa pelata likasta peliä. Joten toisaalta se on ihan sama vaikka saisit Dimitrin hengiltä. Kaikilla olisi yksi huoli vähemmän. Mieti jos se tekee meille jollekin saman kuin Carlille.
Alex oli kyllä oikeassa. Ryania tai Romeotakin voisi sattua.
- Ja täytyy muistaa, et Dimitrillä on varmasti seuraaja. Mut ei oo mitään takeita et se kävin ryhmän kimppuun, jonka tietää teurastaneen Dimitrin. Fakta on se, että sä olet tässä mukana. Ja syvällä. Sä oot käyttäny huumeita, välittänyt niitä ja ottanu maksunkin. Oot tappanu ihmisen ja seurannut useamman ihmisen kuoleman vierestä. Sä olet yks meistä, halusit tai et.
Totuus satutti. En voinut kutsua itseäni narkkariksi, mutta olin kyllä diileri siinä missä muutkin. Aivan kuten Rasmus alkujaan sen oli suunnitellut.
- Ehkä sä oot oikeessa, mut mun on pakko miettiä. Miettiä mun elämää...
Alex oli vaiti ja katsoi ikkunasta ulos. Olipa toisaalta avartava juttutuokio hetkeen.
Etsin Rasmuksen myöhemmin illalla käsiini. Hän oli odottanut jo tuloani ja istui keittiöpöydän ääressä.
- Soittiks Dimitri uudestaan?
Kysyin ja istuin Rasmusta vastapäätä.
- Ei. Sovimme, että minä soitan. Kiinnostais tietää mitä se haluaa. Voisimme toki ottaa siitä selvää, jos sinä soitat hänelle. Oletan, että hän kertoo sinulle helpommin tietoja kuin minulle.
- Vaarannan henkeni todennäköisesti sen takia. Sekö on tarkoitus?
- Ei. Me suojaamme sinua kyllä, vaikka se utopiselta korvaasi kuulostaisi. En anna sinulle tapahtua mitään. Minä olen ainut, joka sinulle voi tapahtua. Olen jo paljon tehnytkin, ja teen vielä lisää. Mutta Dimitri ei sinuun koske.
Minua inhotti. Toisaalta Rasmus halusi siis suojella minua. Oliko se hyvä asia? En jaksanut punnita sitä nyt.
- Soita Dimitrille. Katsotaan mitä se haluaa.
Nyökkäsin epäröiden Rasmukselle. Rasmus iski kännykänsä nenäni eteen pöydälle.
Otin hieman epäröiden puhelimen käteeni.
- Mitä mä sanon sille?
Kysyin Rasmukselta ja katsoin tätä kysyvästi kun avasin puhelimen näppäinlukkoa.
- Kyllä sä keksit kun alat keskustelemaan.
Nyökkäsin, vaikka sitä liikettä tuskin edes huomasi. Etsin Dimitrin numeron ja painoin vihreää luuria. Puhelu lähti etenemään ja varovasti nostin luurin korvalleni.
- Dimitri.
Miehellä ei varmaan ollut mitään salailtavaa, kun vastasi omalla nimellään.
- Täs on Susan.
Painoin samalla kaiuttimen päälle.
- Aaa. Susan. Mukava kuulla sinustakin. Soitit varmaan kysyäksesi Rasmuksen asioita.
- No tavallaan.
- Lastinne on jo myyty. Sain siitä hyvät rahat. Voisin huolia lisääkin.
Vilkaisin Rasmusta, enkä heti vastannut mitään. Rasmus näytti kädellään kaulan katkaisumerkin pantomiimina.
- Meillä ei ole tällä hetkellä enempää.
Sanoin Dimitrille. Oli toimittava varoen.
- Kyllä te sitä saatta lisää kun pistätte tuulemaan. Minä en odottele kauan.
- Toki, mutta tarvitsemme silti aikaa.
- Minä määrään ajan, älkää turhaan sitä miettikö. Keskittykää sen kaman hankintaan ja minä hoidan loput.
Yritin olla nielaisematta kovaan ääneen puhelimeen.
- Ymmärrän. Milloin haluat tavaran?
Kysyin ja Rasmus katsoi minua jotenkin hölmistyneenä.
- Kolmen päivän päästä. Samalla varastolla kuin viimeksi. Tällä kertaa Rasmus tulee sinun kanssasi paikalle.
Rasmus pyöräytti päätään minulle kuullessaan Dimitrin ehtoja.
- Rasmus ei pääse. Ymmärrät varmaan.
Yritin sovitella, mutta turhaan.
- Minua ei pätkääkään kiinnosta Rasmuksen tilanne. Sinä tulet tänne hänen kanssaan, sillä selvä. Ja jos ette, voit olla varma että minä kyllä löydän teidät ja hoitelen omin käsin jos on pakko. Ehdot ovat nyt selvät. Älkää töpeksikö.
- Selvä.
Sanoin ja suljin puhelun.
Rasmus katsoi ikkunasta ulos ja naputteli hermostuneesti sormilla pöytään.
- Voi helvetti. Tää tästä puuttu.
Rasmus murahti.
- Anteeks mut mä en voinu muuta.
Sanoin rauhallisesti ja laskin puhelimen pöydälle.
- Kyl mä ymmärrän mut... Helvetti. Ei ois ikinä pitänyt jatkaa Sergein rästejä. Tiesin et täst ei tuu ku ruumiita.
- No ehkä tilanne ei viel oo niin huono?
Lähestyin Rasmusta varovasti kysyen.
- Se nähdään vasta kolmen päivän päästä. Siihen asti meidän on vaan pakko odottaa. Ja toivoa parasta.
Alex oli kävelemässä ulos, mutta Rasmus pyysi häntä keittiön.
- Mikä meno?
Alex kysyi huolettomasti.
- No ei nyt mikään loistava. Lainaatko Ninjaas?
- No en!
Alexilta tuli suora vastaus. Ninja oli hänelle henki ja elämä.
- Muistat kai että ajoin ennen paljonkin. Ja autolla emme pääse pakoon jos hätä tulee. Sitä paitsi bensaakaan siinä ei paljoa ole.
- No... Hemmetti. Hyvä on mut kattokaaki et se tulee ehjänä takasi!
Alex sanoi ja heitti avaimet Rasmukselle.
- Susan, tule.
- Mihi me mennää?
Rasmus mulkaisi minua vihaisesti.
- Älä kysele. Vaan ala tulla.
En kysellyt enää vaan kävelin Rasmuksen perässä ulos. Menimme suoraan Kawasakin luo. Rasmus antoi minulle kypärän, joka asetin päähäni. Rasmus laittoi omansa ja nousi pyörän kyytiin. En halunnut keitoa käsiäni Rasmuksen ympärille. Pidin kiinni hänen olkapäistään. Piti vain toivoa etten putoa kyydistä.
***
Nousimme huonokuntoisen pihatien ylös ja jatkoimme matkaa hiekkatiellä. Rasmus ajoi noin 50 km/h eikä se tuntunut vielä kovalle vauhdille. Hiekka tie kuitenkin muuttui nopeasti asfaltiksi. Tie oli hieman mutkikas, mutta siinäkin voisi päästellä ihan rauhassa. Rasmus osasi selvästi kyllä ajaa pyörää.
- Pidä kiinni.
Rasmus sanoi. Tiukensin hieman otetta hänen olkapäistään. Rasmus kiihdytti äkisti vauhtia ja siirsin käteni automaattisesti hänen ympärilleen ja tiukkasin otettani, jotta kestin kyydissä. Vauhti kiihtyi alta parin sekunnin 100hm/h. Tie oli täysin autio. En ollut koskaan nähnyt siinä muuta liikettä kuin mitä me nyt satuimme liikkumaan. Minua kiinnosti minne Rasmus minua oli viemässä. Kilometrejä kertyi ja aikaa vain kului. Matka tuntui tuhottoman pitkältä. Olimme ajaneet tietä valehtelematta yli 30 kilmometriä ennen kuin Rasmus kääntyi. Kaarteen hän ajoi hyvin rauhallisesti ja ammattimaisesti. Tiet alkoivat näyttää tutuilta. Muistin bussipysäkin ja... Olimme varmasti menossa Akin luo. Ja lopulta käännyimekin pihaan. Siellä me olimme. Akin kartanon luona.
Otin kypärän pois päästäni kun pysähdyimme.
- Luulet sä et Aki ois palannu tänne?
Kysyin Rasmukselta kummastellen. Rasmus vilkaisi minua olkansa yli.
- Mihis muuallekaan. Se kuitenkin oikeesti asuu täällä. Mukava perintö vanhemmilta vaikka ne lähtikin vaan ulkomaille.
Rasmus vastasi. Laskeuduin pyörän kyydistä, samoin Rasmus. Jätimme kypärän pyörän sarviin ja menimme ovelle. Koputin ovea varovasti. Mitään ei kuulunut, joten koputin uudestaan. Lopulta Aki tuli avaamaan. Hän valahti aivan kalpeaksi kun näki meidät.
- Mä.. En.. Tota..
- Lopeta se sönkkäämine ja päästä meidät sisään.
Rasmus tunkeutui asuntoon Akin ohi. Minä menin perässä. Mikään ei ollut muuttunut. Kaikki näytti samalle kuin aina ennenkin.
- Mitä te.. Täällä teette?
Aki hämmästeli ja väri alkoi palautua hänen kasvoilleen.
- Katsoin kyllä sormieni läpi sinun pakotemppusi, mutta haluan, että sinä autat meitä.
Rasmus sanoi ja katsoi tiiviisti Akia vilkaisematta mihinkään muualle.
- Mitä te haluutte?
Rasmus vilkaisi mattoa lattialla.
- Sinullahan on se kellari. Anna meille pari lastia mukaan.
- Miks?
Aki kysyi tottakai heti. Rasmus vilkaisi minua.
- Aki... Dimitri kiristää meitä. Ja mä tiedän miten paljon sulla on kamaa itelläs. Me maksetaan kyllä... Jos me ei viedä Dimitrille kamaa ni...
En jatkanut lausetta. Aki varmasti ymmärtäisi. Aki katsoi minua pitkään. Tiesin, että kaikesta huolimatta Aki varmasti välitti minusta. Hän huokaisi hiljaa ja avasi kellarin luukun ja laskeutui sinne. Hän toi 3 tiiviisti paketoitua pakettia meille.
- Niissä on 300g/paketti. Maksakaa kun ootte nähny Dimitrin. Ja oon pahoillani... Ihan kaikesta...
Aki sanoi ja otin paketit laukkuuni, jonka olin lähtiessä viskannut olalleni.
- Tulisit mukaan... Sua tarvitaan...
Pyysin niin nätisti kuin osasin.
- Sori, mut en mä voi. En lähde Dimitrin leikkeihin mukaan millään lailla. En halua kuolla näin nuorena.
Akin sanat porautuivat takaraivooni ja kuulostivat todella pahalta. Faktahan se oli. Dimitri oli vaarallinen.
- Kiitos kuitenkin avusta. Me tuodaan rahat sulle kun ne joskus saadaan.
Rasmus sanoi ja nappasi minua käsivarresta kiinni ja aikoi kiskaista mukaansa. Riuhtaisin otteeni irti ja syöksyin Akin kaulaan. Halasin tätä. Aki halasi minua takaisin.
- Oo helvetin varovainen.
Aki sanoi hiljaa ja päästin lopulta hänestä irti ja lähdin Rasmuksen mukaan. Hyppäsin pyörän kyytiin Rasmuksen taakse ja lähdimme takaisin piilopaikkaamme. Mietin, miten meillä kesti niin kauan aikaa matkustaa kotiin. Kotiin? No kai sitä sillä nimellä voi kutsua. Mutta kuljimmekin kiertotietä, jotta vältimme muun liikenteen.
Olimme noin puolessa välissä matkaa, kun Rasmus pysäytti pyörän.
- No mitä nyt?
Kysyin visiirin alta. Rasmus otti kypärän päästään ja vilkaisi olkansa yli ja odotti, että teen saman. Otin kypärän päästäni ja odotin. Tuuli tanssitti hiuksiani. Ne olivat kasvaneet todella paljon ja ylettyivät nyt jo puoleen selkään.
- Sä oot todella kaunis. Ja mua ärsyttää edelleen se miten jaksat haikailla Ryanin perään. Sen näkee teistä molemmista läpi. Mä en todellakaan puhunu paskaa, kun sanoin että saan aina haluamani. Tulee vielä päivä jolloin rukoilet minua luoksesi.
- Älä puhu paskaa! Sä tiedät ihan hyvin mitä mieltä susta oon. Jumalauta. Sä oot raiskannu mut jo kahdesti! Millane kusipää oikeesti tekee niin. Mä en tiedä enää edes et mitä mun pitäs sanoa. Sä oot sairas. Siinä missä Alexkin. Alexia sentään voi auttaa.
Puhkuin raivoa ja vihaa. Rasmus nousi pyörän kyydistä ja kiskaisi minut voimalla myös tielle. Hän kaatoi minut suoraan asfaltille. Aioin huutaa, mutta Rasmus istui lantioni päälle ja tukki suuni. Käteni olivat vapaina, joten aioin lyödä Rasmusta. Hän oli kuitenkin nopeampi ja kiskaisi molemmat käteni jalkojensa alle tietä vasten. Nyyhkin hiljaa kun Rasmus tuijotti minua suoraan silmiin ja piteli minut kevyesti aloillaan.
- Voit puhua noin ihan kenelle tahansa. Paitsi minulle.
Rasmus sanoi rauhallisesti. Yritin mumista jotain takaisin.
- Shhh. Nyt sinä olet hiljaa ja kuuntelet.
Hengitin nopeasti ja kiihtyneesti. Jäin kuuntelemaan Rasmusta.
- Lupasin, etten anna Dimitrin satuttaa sinua. Tarkoitan sitä. Minä turvaan selustasi. Se tarkoittaa välittämistä. Minulle on aivan sama mitä muut tekevät, mutta sinun suhteesi en luovuta.
Rasmus piteli yhä kättään suuni edessä. En voinut kommentoida mitään. Lopulta Rasmus nousi pois päältäni ja nousin saman tien ylös. En antanut katsettakaan Rasmukselle kun kapusin hänen taakseen istumaan. Kiedoin käteni hänen ympärilleen hieman vastentahtoisesti. En halunnut pudota kyydistä. Ajoimme suoraan takaisin talolle.
Nousi äkäisesti pois pyörän kyydistä kun pääsimme pihaan. Otin kypärän pois ja oikeastaan tönäisin sen vauhdilla Rasmuksen syliin. Rasmus laski molemmat kypärät pyörän sarviin ja juoksi perääni ja otti käsivarrestani kiinni.
- Päästä irti!
Huusin vihaisesti ja käännyin Rasmusta kohden ja yritin irrottaa tämän otetta kädestäni.
- Jos tulevaisuutesi on sinulle yhden tekevä, jatka vain tuota rimpuilua.
Rasmus virnisti ja tiukseni otettaan.
- Lopeta! Sattuu!
Jatkoin vastarintaa ja Rasmus vain yhä kiristi otettaan. En edes huomannut, että joku hyökkäsi väliin ja iski molemmat kätensä Rasmuksen käsivarteen, jolloin ote irtosi. Horjahdin ja kaaduin polvilleen maahan. Olin kiskonut itseäni toiseen suuntaan, enkä varautunut otteen irtoamiseen. Romeo seisoi edessäni ja Alex laskeutui vierelleni.
- Ja nyt anna Susanin olla!
Romeo huusi ja otti uhkaavan askeleen kohti Rasmusta. Yllätyksekseni Rasmus harppoi Romeon ohi suoraan sisälle ja jätti meidät ulos. En ollut vielä koskaan nähnyt Romeota niin vihaisena. Kun Rasmus oli mennyt, Romeokin laskeutui vierelleni.
- Sattuks sua?
En sanonut heti mitään. Nostin hupparin hihaa. Oikeassa käsivarressani oli rumannäköinen hiertymä jälki. Se jopa sinerti hieman muutamasta kohdasta. Muistot sijaisperheestä palasivat mieleeni. Laskin katseeni maata kohti. Kyyneleet valuivat silmistäni.
Alex laski kätensä olkapäälleni ja Romeo pyyhki kädellään kyyneleet poskiltani.
- Ei oo mitään hätää. Mä oon tässä.
Romeo halasi minua. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hiljaa hänen rintakehäänsä vasten. Romeo silitti hiuksiani ja rauhoitteli kokoajan hiljaa.
- Jopa mä alan olla sitä mieltä et tää touhu alkaa olla aika kyseenalasta. Enkä tiedä saako Rasmuksen päätä millään käännettyä.
Alex kommentoi ja oli jopa aidosti huolissaan. Rasmus muuttui päivä päivältä vain pahempaan suuntaan ja minä sain pelätä jokaista liikettäni hänen seurassaan.
Lopultakin pääsin nukkumaan kun välikohtaus pihalla oli ohi. Kiipesin yläkertaan ja rojahdin suoraan sängylleni kun huoneeseen asti pääsin. Romeo tuli mukaani ja istuutui sängylle.
- Ihme, että Rasmus antaa sinun kuitenkin nukkua vieressäni. Minulla on ikävä Ryania.
Romeo riisui paitansa, kuten yleensäkin. Hän ei koskaan nukkunut mielellään paita päällä. Hän vilkaisi minua olkansa yli ja asettui sitten viereeni selälleen makaamaan.
- Ehkä Rasmus ymmärtää, että me olemme vain ystäviä. Ja tämän päiväisen jälkeen hän ei ehkä muuteknaan ensimmäisenä tulisi tänne paskaa jauhamaan.
Romeo hymähti ja näin pitkästä aikaa häneltä aidon hymyn. Se oli ihanaa nähdä. Kaikki olivat niin apaattisia ja pessimististiä.
- Saatat olla oikeassa.
Sanoin ja hymähdin takaisin. Käännyin selin Romeoon. Romeo kääntyi automaattisesti minua päin ja nosti kätensä ylitseni.
- Yritä nukkua. Hyvää yötä.
Romeo sanoi ja toivotin hänellekin hyvää yötä. Nukahdin nopeasti, sillä tiesin olevani turvassa.
Kuljin pitkin hämärää katua. Käteni hipoivat kokoajan jääkylmää tiiliseinää tuulen ujeltaessa aina välillä korvissani. Joku kutsui minua. Etsin katseellani nimeni huutajaa. En nähnyt ketään. Päädyin juostessani aina vain kujalta toiselle, kunnes päädyin keskelle suurta kaupungin aukiota. Joku toisti yhä nimeäni. Niitä saattoi olla ehkä useampikin. Ja viimein... Siinä he olivat. Sergei... Verisine kasvoineen... Lare... Hänen suustaan tippui verta... Ja Atte... Hänen jalkansa oli aivan tuusan paskana ja myös verinen. Jokainen heistä lähestyi minut ja olivat pian kosketusetäisyydellä...
-...Ei!
Ponnahdin sängyllä istumaan ja heräsin omaan huutooni. Se oli painajainen. Romeokin havahtui ylös ja nousi istumaan.
- Mitä sä huudat?
- En mitää näin vaan painajaista.
Sanoi ja pyyhin käsilläni kasvojani pariin otteeseen.
- Mitä painajaista?
- Lare, Sergei... Atte.. Ne oli.. Ei mitään. Käydään vaan takasin nukkumaan.
Sanoin ja yritin pyyhkiä mielikuvaa pois päästäni. Uni oli todentuntuinen.
Heräsin onneksi seuraavan kerran vasta aamulla. Romeo nukkui tuttuun tapaan sikeästi. En vaivutunut itsekään nousemaan ylös vaan jäin Romeon viereen makaamaan. Kuuntelin hänen tasaista henigitystään ja hiljaista tuhinaa jota hän piti. Peiton alla oli lämmin ja olisi ollut varsin mukavaa viettää rokulipäivä. Kerkesin maata hereillä Romeon vieressä pari tuntia, ennen kuin hän heräsi. Olin torkahdellut itsekin uudelleen aina välillä.
- Huomenta. Paljon kello on?
Romeo kysyi haukotellen.
- Puol 12.
Sanoin ja Romeo veti peiton naamalleen.
- No et nyt enää käy nukkumaa! Silmien auki saaminen on jo puolivoittoa!
Kiskaisin peiton hänen kasvoiltaan ja tönin häntä ylös. Romeo oli todella aamu-uninen ja vaikea herätettävä. Sain kuitenkin potkittua hänet liikkeelle. Kun Romeo lopulta nousi seisomaan, siirryimme alakertaan kahvin toivossa. Rasmus oli keittänytkin kahvi ja istui nyt ikkunalaudalla katsellen ulos ikkunasta. Rasmus pyöritteli käsissään veistä ja lopetti heti kun näki meidät.
- Oiskohan sulla Susan jotain kerrottavaa? Toni soitti äsken.
En todellakaan tiennyt asiasta mitään, mutta Rasmus tuskin uskoi minua.
- En mä tiedä siitä mitään.
Sanoin päättäväisesti ja katsoin Rasmusta.
- Mitä se sit halus?
Romeo kysyi seuraavaksi ja asettui aivan selkäni taakse.
- Sehän tässä hämmentääkin. Auttaa meitä Dimitrin kanssa.
Olin hämmentynyt. Toni ei halunnut auttaa meitä. Ei koska kyseessä oli Dimitri. Mikä oli saanut hänen päänsä kääntymään.
- Mietin vaihtoehtoja... Ja voisimme ainakin kuunnella, mitä Tonilla on sanottavaa. Jehu tulee tottakai myös.
Ideaahan siinä oli. Oliko Rasmus valmis ottamaan niin ison riskin? Pyytämällä Tonin ja Jehun tänne? Rasmuksen täytyi siis oikeasti pelätä Dimitriä.
- Mut eihän Toni osaa tänne?
Hämmästelin ja ihmettelin miten Rasmus ajattelin tilanteen hoitaa.
- Eikä se tänne tulekaan. Sovitaan tapaamispaikka. Yritetään suostutella vaikka Akia. Sinne Tonikin osaa.
Nyökkäsin. Ja aloin yhdistelemään asioita keskenään. Olisiko Aki voinut ottaa yhteyttä Toniin? Kuka muukaan olisi Tonin pään saanut käännettyä. Oli vain nyt odotettava suostuisiko Aki.
- Mä soitan sille jossain välissä. Nyt en kerkeä.
Rasmus sanoi ja tuijotteli ikkunasta ulos. Siis todella tärkeää tekemistä näköjään. Lähdin keittiöstä, vaikka Romeo jäikin juomaan kahvia. Hipsin yläkertaan takaisin ja olin menossa huoneeseeni, kun kuulin viereisestä huoneesta ääntä. Asetuin aivan oven viereen ja kuuntelin.
- ...Sitä paitsi, kyllä sä tiedät millanen Rasmus on. Sä työskentelit sille joskus.
Se oli varmasti Dean.
- Joo, mut pakon edestä. Olin kaiken aikaa uskollinen Tonille.
Ja toinen puhuja oli Ryan.
- Jos sä oisit ollu tarpeeks vahva, sä oisit päässy pois tästä kierteestä jo paljon aikasemmi.
- Dean, sä et ymmärrä. Suojelen Susania. Muuten olisin voinut lähteä kävelemään aikaa sitten.
- Suojelet jotain narttua, mut tapoit meidän isän? Mikä vittu sua vaivaa?!
Keskustelu alkoi mennä vihamieliseksi, mutten aikonut syöksyä huoneeseen.
- Et sä voi ymmärtää. Sä tiedät vaan sen, että tapoin meidän isän. Sä et todellakaan tiedä mitä todellisuudessa tapahtui.
- No kerro mitä tapahtu!
Dean huusi Ryanille vastaan. Ryan oli yleensä harvasanainen, mutta veljelleen hän yritti selvästi puhua järkeä ja antoi tekstin tulvia.
- Ei se hyödyttäis yhtään mitään.
Kuulin askeleita. Ryan ilmestyi ovesta ja katsoi minua hetken. Tuijotuksemme vain jatkui ja jatkui. En saanut katsettani irti Ryanin sielukkaista silmistä. Lopulta pujahdin huoneeseeni. Sen sijaan, että olisin ollut yksin, Ryan asteli perässäni huoneeseen.
- Anteeks, et mä kuuntelin salaa.
Ryan pyöräytti päätään.
- Ei se mitään. On vaan vähän asioita selvittämättä. Dean vihaa minua, vaikkei tiedä edes koko totuutta.
Minua inhotti kaksikon tilanne. Kaikki eivät voineet olla sovussa kun jokaista hierti aina jokin salaisuus. Deanin ja Ryanin välit olivat kyllä todella tulehtuneet.
- Mut jos sä kertosit kaiken, ehkä Deankin alkas ymmärtää sunkin näkökulmaa ja motiivia?
- Ei mulla ollu oikeestaan mitään motiivia. Toimin pakon edestä... Ja siltikin isäni ei ollut ainoa joka menetti henkensä. Emilia oli täysin syytön tapahtumiin ja miten ollakaan, että aina syytön kärsii eniten. Toni tuskin on vieläkään päässyt siitä yli.
Ryan oli kyllä oikeassa. En voinut tehdä heidän hyväkseen mitään. Mutta turhaan potisin huonoa omaa tuntoa vain sen takia että en voinut puuttua asiaan. Se ei kuitenkaan kuulunut minulle.
- Miten muuten.. Teidän äiti? Et ole koskaan puhunut hänestä?
Ryan näytti vaivaantuneelta.
- En tiedä äidistämme mitään. Isä kasvatti meidät.
En vaivautunut kysymään yhtään sen enempää. Istuimme molemmat sängylle. Heti kun Ryan oli kerennyt istua, ilmestyi Rasmus oven suuhun. Hän suorastaan hyökkäsi kohti Ryania ja nosti tämän hupparin liepeistä ylös ja työnsi vauhdilla päin seinää.
- Enkö mä oo sanonu ettet koske Susaniin!
- Rasmus lopeta!
Huusin ja yritin mennä väliin. Alex oli kuitenkin nopeampi. Hän oli juuri ennättänyt ovelle ja näki tilanteen ja syöksyi kiskomaan minut pois Rasmuksen läheltä. Ryan oli täysin tyynen rauhallinen, eikä kiinnittänyt Rasmuksen raivoon huomiota. Ryan pärjäisi varmasti Rasmukselle jos tosi paikka tulisi.
- En hipaissutkaan Susania. Keskustelimme. Jos sekin on kielletty niin haista vittu.
Ryan sanoi tyynesti ja odotti Rasmuksen seuraavaa siirtoa. Vastoin kaikkia odotuksia, Rasmus päästi irti ja antoi Ryanin mennä. Ryan ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään, vaan jäi tuijottamaan Rasmusta pidemmäksi aikaa. Rasmus oli lopulta se joka luovutti ja siirtyi kauemmas. Alex piteli minua yhä. Hänen toinen kätensä kulki rintakehäni yli ja toinen lantion ympäri.
- Rasmus, tavotitko sä Akin ja Tonin?
Yritin muuttaa tunnelman vähemmän kiusalliseksi. Rasmus kääntyi minua kohden ja vilkaisi ohimennen myös Alexia. Ei mitään merkkiä, että Alex saisi laskea minut irti. Mies nyökkäsi.
- Mennään tänään illal takasin Akin kämpille.
- Ketkä sinne lähtee?
Esitin jatkokysymyksen ja jäin odottamaan vastausta. Rasmus pudisti päätään ja tuijotti meitä jokaista. Autolla sinne ei pääsisi lähtemään. Joten todennäköisesti Rasmus tai Alex. He osasivat ajaa Ninjalla.
- Todennäkösesti sinä ja minä. Minun kai se täytyy Tonin kanssa neuvotella. Muuten laittaisin kyllä Alexin.
No niimpä tietysti. En pitänyt ajatuksesta, mutta toisaalta olisi mukava nähdä taas Tonia.
- Sinä otat eaglen mukaan. Jos tulee ongelmia. Meitä molempia tarvitaan Dimitriä vastaan.
Kylmät väreet kulkivat selässäni. Vilkaisin olkani yli Alexia.
- Voisitko mitenkää päästää mut irti?
Alex löysäsi otteensa ja ryntäsin suoraan alakertaan etsimään asetta. Löysinkin sen nopeasti lipaston päältä. Patruunoita oli 6. Ne riittivät kyllä jos tilanne niin vaatisi.
Olin koko päivän aivan hermona. Pelkäsin suorastaan Tonin ja Rasmuksen kohtaamista. Ja mitä jos... Jos Toni tekisikin jonkin väijytyksen. Toisaalta en kyllä uskonut sitä. Jehu olisi varmasti mukana, joten pelkästään se jo estäisi isommat ongelmat. Rasmus pyörähti aina välillä huoneeni luona ja kokoajan odotin, milloin tulisi lähtökäsky. Olin kokoajan valmis lähtemään. Laukkuni oli pakattu ja ase oli vyölläni. Muistin siinä samalla että kamat olivat yhä laukussani. Siirsin ne huoneeni lipaston ylimpään laatikkoon. Lopulta odotus aika oli täynnä. Rasmus pyysi minut mukaansa. Kipitin hänen perässään portaat alakertaan ja menimme suoraan ulos. Kypärät päähän ja matka Akin kartanolle alkoi. Kuljimme täysin samaa reittiä kuin viimeksikin. Kiedoin tällä kertaa jopa suoraan kädet Rasmuksen ympärille. Kuljimme selvästi kovempaa kuin viimeksi. Vilkaisin jossakin välissä mittaria ja lukema oli silloin 120km/h. Rasmus kuitenkin hallitsi pyörän ilman ongelmia ja antoi palaa. Minuakaan ei pelottanut. Käännyimme viimeisen kurvin ja se oli suoraan Akin pihaan. Aki oli meitä vastassa. Rasmus sammutti pyörän ja otti kypärän pois päästään, samoin minä. Laskeuduimme pyörän kyydistä ja tervehdimme Akia.
- Aki... Kerro minulle.. Suostuttelitko sinä Tonin auttamaan meitä?
Kysyin Akilta suoraan ja jäin päättäväisenä odottamaan vastausta. Aki nyökkäsi hetken harkinnan jälkeen. En osannut hetkeen sanoa mitään. Olin iloinen. Aki auttoi meitä vaikkei pystynyt olemaan luonamme.
- Kiitos.
Se oli varmasti vilpittömin kiitokseni koskaan. Siirryimme sisälle odottamaan Tonin ja Jehun tuloa. Emme puhuneet paljoa. Satunnainen kysymys silloin tällöin. Puolen tunnin jälkeen Toni ja Jehu ajoivat pihaan. Tonilla oli uusi auto. Musta uudemman mallin Kia. Vardin tilava. Toni ehkä hieman pröystäili rahoillaan, mutta kai minäkin jotain kivaa ostaisin jos olisi varaa.
Katsoin heitä ikkunasta. Kumpikaan ei ollut muuttunut juurikaan. Tonilla oli puku päällä tuttuun tapaan ja Jehulla normaali tylsä vaatetuksensa: huppari ja farkut. Ovi aukeni ja me odotimme keittiön puolella kun Aki meni vieraita vastaan. Emme saaneet selvää mitä he aulassa puhuivat. Ehkä se ei meille kuulunutkaan.
- Käyttäydy sitten.
Rasmus sanoi ja olin kommentoimassa jotain törkeää vastaan, mutta samassa Toni ja Jehu ilmaantuivat keittiöön. Rasmus nousi tuolista ja kätteli molempia. Kenties rauhan merkiksi?
- Onks Dimitri ottanut yhteyttä?
Toni aloitti keskustelun.
- Otti ensin. Ja me sen jälkeen. Meidän pitäs ylihuomenna tavata se samalla varastolla, kuin missä viimeksi hoidettiin kaupat.
Rasmus kertoi aivan kuten asiat olivat menneetkin.
- Oletan, että tapaamisessanne Dimitri varmasti haluaa jotain muutakin kuin vain kaupat. Se ottaa yleensä pari kertaa yhteyttä ihan ystävällisissä merkeissä ja alkaa lopulta hamuamaan tavaraa itselleen.
- Sä selvästi tunnet sen paremmin kuin mitä aiemmin kerroit. Pitäskö sun nyt kertoa loputkin.
Rasmus johdatteli. Toni näytti mietteliäältä.
- Olette varmaan kuulleet Carlin kohtalosta? Minä olin juhlissa mukana. Irtisanoin sopimuksemme heti tapahtuman jälkeen. Dimitri ei lähtenyt kostoretkelle, koska oli juuri menettänyt näkönsä, mutta ei hän sitä varmasti ole unohtanut.
Se selitti Tonin käytöksen ja epävarman otteensa. Normaalisti Toni oli vahvimpia ihmisiä joita tunsin, mutta Dimitriä kohtaan jopa hänellä oli niskavillat pystyssä.
- Mut miten sä voit auttaa meitä?
Rasmusta kiinnosti tehtävän vaativin osuus. Miten Toni voisi auttaa meitä kun meidät pyydettiin kahdestaan tapaamaan Dimitri.
- Voin antaa taustatukea. Ensimmäisellä kerralla minun ei kannata tulla mukaan. Dimitri antaa aina aikaa miettiä tarjouksiaan. Kun olette käyneet varastolla, ilmoittakaa minulle mitä hän halusi.
Vilkaisin Rasmusta ja Rasmus minua.
- Et pärjää yksin hänelle.
Rasmus sanoi vastaan Tonille. Jehukin vilkaisi siinä vaiheessa Tonia.
- Luuletteko todella että toimin yksin? En yllä Dimitrin klaaniin, mutten minäkään klaaniton ole.
En ollut koskaan nähnyt Tonin taustajoukkoja, joten mistä sitä tiesi millainen sota tästä vielä tulisi. Jehu varmasti tiesi jotain, mutta ei kertonut. Olikohan Toni kieltänyt?
- Mutta Rasmus... Musta ois viisainta että sä annat Susanin tulla mun mukaan.
Toni aloitti. Rasmus näytti hieman hämmentyneeltä.
- Älä unta nää.
Rasmus tuhahti. Toni nousi tuolista ylös ja veti nopeasti esiin magnum 357. ja tähtäsi sillä Rasmusta. Minä toimin aivan yhtä nopeasti. Vedin eaglen vyöltäni ja tähtäsin sillä Tonia. Viimeisen vedon teki kuitenkin Aki, joka kiskaisi vyöltään 2 asetta. Toinen tähtäsi minua ja toinen Tonia. Tilanne meni todella jännittyneeksi. Aki kruunasi tilanteen pidellessään käsissään kahta revolveria.
***
- Ja nyt te molemmat rauhotutte.
Aki sanoi tyynesti ja katsoi vuoroin meitä. Laskin aseeni samaan aikaan kuin Tonikin.
- Sun on ymmärrettävä, et mun on oltava Rasmuksen seurassa ku tavataan se ryssä. En mä nauti täst tilanteesta, mut ei tälle muutakaan voi.
Puhuin Tonille rauhallisesti. Kaikki olivat jännittyneitä. Rasmus tosin ei näyttänyt lainkaan välittävän Tonin reaktiosta. Ehkä hän luotti minuun ja tilannetajuuni toimia.
- Mä en voi päästää sua enää Rasmuksen mukaan. Mä tiedän mitä siellä tapahtuu.
Vilkaisin Akia. Hän oli varmasti kertonut jotain Tonille.
- Se ei muuta asiaa.
Olisin halunnut ehdottomasti sanoa muuta, mutta vaikenin lauseen jälkeen. Toni näki varmasti ahdinkoni.
- Siinäs kuulit. Susan on minun.
Toni nousi vihaisesti tuolista ylös. Aki latasi vasta siinä vaiheessa aseensa. Aki ei antanut Tonin käydä Rasmuksen kimppuun.
- Ei nyt sytytetä mitään sotaa. Meidän on pakko pysyä sovussa jos me aiotaan päihittää Dimitri.
Yritin rauhoitella Tonia.
- Mä en oo koskaan tavannu ees Dimitriä ja jo pelkästään puheiden perusteella pysyisin mielellään hyvin kaukana siitä.
Jehu liittyi lopulta keskusteluun. Toni vilkaisi häntä ja katsoi taas Akia.
- Aki, entäs sinä?
Aki pudisti päätään.
- En mä voi. Enkä halua.
Ymmärsin kyllä Akin huolen. Rasmus kunnioitti yhä hänen päätöstään. Se kyllä hämmensi minua. Rasmus ei koskaan ollut kovin ymmärtäväinen. Tai ehkä kyse oli sitten vain minusta.
- Toimitaan kuten sovittiin sitten... Ottakaa yhteyttä kun ootte nähny Dimitrin.
Rasmus nyökkäsi Tonille ja nousi tuolista. Otin aseen pöydältä ja laitoin sen takaisin vyötärölleni.
- Toni ja Jehu jäävät tänne siksi aikaa kun olette lähteneet. He eivät lähde teidän peräänne. Pitäkää lupauksenne.
Aki sovitteli. Rasmus ja Toni paiskasivat vielä kättä hieman vastentahtoisesti.
Rasmus lähti hieman vihaisen oloisesti ulos ja saatoin jopa huomata, että hän paiskasi oven kiinni.
- Rasmus mikä sua vaivaa?
Kysyin ja nykäisin tätä hupparin hihasta saadakseni huomion.
- Toni vaivaa. Mua vituttaa sen suhtautuminen tähän.
Rasmus murahti minulle. Huokaisin todella syvään.
- Ja muako ei sais sitten vituttaa se että sä pidät mua koko saatanan ajan miten lystäät ja käskytät päivästä toiseen? Miten sä ikinä kuvittelet että mä nauttisin elämästäni hetkeekään sun temppujes takia? Ja sua vähän ärsyttää se et Toni pistää hanttiin. Kuule, en yhtään ihmettele.
Mesoin käsilläni selittäessäni vihaisesti omaa näkökantaani asiaan. Lähdin kävelemään pihatietä kohti. Rasmus ajoi pyörän eteeni ja pysäytti minut.
- Tuu nyt kyytiin siitä.
Rasmus käski ja olisin todellakin voinut näyttää hänelle vain keskaria ja jatkaa matkaani, mutta tiesin, mitä siitä olisi seurannut joten loikkasin Rasmuksen taakse ja laitoin kypärän päähäni. En sanonut sanaakaan koko matkan aikana. Olin vihainen, kiukkuinen, kyllästynyt, turhautunut... Olisin voinut jatkaa listaa loputtomiin, mutta turhaan. Valitukseni ei auttanut yhtään mitään. Mittani oli niin täynnä tätä pelleilyä. Kun pääsimme takaisin asutuksellemme, nousin pyörän kyydistä ja paiskasin kypärän Rasmuksen käsille. Juoksin pihan halki suoraan taloon ja jatkoin matkaa yläkertaan asti. Romeo näki minun juoksevan ja juoksi äkkiä perääni.
- Susan, ootko kunnossa?
Hän kysyi ja seurasi minua huoneeseeni asti.
- No joo ja en. Mua vaan vituttaa ja ärsyttää Rasmuksen käytös. Eli ei mitään tavallisesta poikkeavaa.
Kivahdin, vaikkei se tietenkään Romeon vika ollut, että minulla oli paha olla.
- Ja kaiken lisäks mun pitäs ihan oikeesti lähtee sen kans kahdestaan tapaamaan Dimitri? Saan kai mä itteni hengiltä vähemmälläkin.
Murhe ei ollut enää mikään pieni jyvänen, vaan jo kallion lohkareen kokoinen. Välit Rasmuksen kanssa tulehtuivat kokoajan lisää ja oma pääkoppani huusi hallelujaa minkä kerkesi.
- Miten muuten.. Aki? miten hän voi?
Romeo kysyi. En ihmetellyt. Varmasti hän halusi tietää veljensä kuulumisia kaikesta huolimatta.
- Ihan hyvin. Aki oikeastaan joutui puuttumaan meidän sanaharkkaan. Hänellä on luja ote tallella jos hän vain haluaa.
Romeon mielenkiinto nousi. Mies katsoi minua kysyvästi jonkin aikaa.
- Toni yritti kai saada minut mukaansa. Mutta tiedän, mitä Dimitri voi tehdä jos en mene sinne Rasmuksen kanssa.
Romeo vaikutti ymmärtäväiseltä vaikka tilanne olikin monimutkainen. Enkä tiennyt, halusinko edes Tonin luo. Minulla oli Romeo ja Ryan täälllä turvana, eikä tarvinnut pelätä, että heistä kumpikaan lähtisi mihinkään.
- Mä haluan käydä nyt vaan nukkumaan että voin unohtaa tän painajaisen edes hetkeks.
Romeo nyökkäsi. Kävin makaamaan sängylleni kaikessa rauhassa ja pohdin kaikkea maan ja taivaan väliltä. En hetkeen saanut unta. Pyörin sängyssä holtittomasti ja vaihdoin jatkuvasti asentoa. Toivoin, ettei painajaiset tänä yönä valvottaisi minua.
****
Heräsin aamulla. Olin yksin. En nähnyt mitään unia ja olin siihen varsin tyytyväinen. Silti suurin painajainen olisi vasta edessä. Emme olleet sopineet lainkaan kellon aikaa milloin tapaame Dimitrin. Olisi kai parasta hoitaa painajainen pois tieltä heti aamusta. Käteni tärisivät. Ilmeisesti ihan silkasta jännityksestä. Hoipertelin hieman unen pöpperössä alakertaan. Ketään ei näkynyt missään. Vilkaisin kaikki huoneet läpi ja kohautin lopulta hartioitani. Astelin keittiöön istuin pöydän ääreen. Ihmettelin vain missä ihmeessä kaikki olivat. Pihallakaan ei näkynyt ketään. Aika uhkarohkeaa etten sanoisi. Minähän voisin hyvin lähteä täältä livohkaan. Tosin, tiesin mitä Romolle ja Ryanille sitä vastoin kävisi... Nyt oli minun hetkeni! Tutkia taloa kauttaaltaan. Varmistin vielä kaikki huoneet läpi, ennen kuin aloin nuuskimaan. Menin tietysti ensimmäiseki Rasmuksen huoneeseen. Se oli ala kerrassa portaiden takana. Huone oli aika pieni, mutta eipä täällä mikään huoneista ollut kovin isoja. Huoneessa oli pari kaappia ja pöytä, jonka päällä oli jokin kirja. Vilkaisin ensin kaappeihin. En yllättynyt, että Rasmus säilytti siellä muutaman pinon kuvia minusta ja jotain muutakin materiaalia. Samaa siis kuin viimeisin löytöni. Kävelin pöydän luo suljettuani ensin kaapin huolella. Kannessa ei lukenut mitään. Se oli kauttaaltaan musta ja ehkä hieman pölyinen. Eli siihen ei ole hetkeen koskettu. Avasin kannen. Ensin näin vain hirmuisen määrän lukuja ja Rasmuksen omat tiedot. Selasin sivuja eteen päin ja luin. Järkytyin. Kirja alkoi ihan suoraan ajasta, jolloin Rasmus oli tavannut minut. Eli kyseessä oli mitä ilmeisimmin päiväkirja. Harpoin tekstiä eteen päin, enkä lukenut jokaista sivua. Joillakin sivuilla oli minusta muutama kuva siellä sun täällä. Ja tekstejä siitä miten Rasmus saisi minut ja Ryanin eroamaan. Rasmus oli todella sairas. Kirjassa luki kaikki fantasiat, jotka oli hyvä pitää poissa päivän valolta. Käteni tärisivät, kun luin tekstiä miten Rasmus haluaisi rakentaa kodin kanssani. Selasin kirjaa hieman taakse päin. Osuin kohtaan, joka oli kirjoitettu vankimielisairaalassa:
"Alex on turhautunut ja suunnitellut pakoa toivottoman kauan. Oma päämääräni on yksinkertainen, enkä aio koskaan luovuttaa. Kun viimein pääsen täältä vapauteen, hoitelen esteet tieltäni ja tavoitan Susanin. Se nainen tuhosi paljon, ja näytti samalla katkeran, häikäilemättömän ja periksiantamattoman kuvansa. Minä pidin siitä. Vien Susanin pois rakkaidensa luota ja vaikka riistän hänen vapautensa uudelleen jos se on viimeinen vaihtoehto. Jos jään kiinni, kuolen ennemmin kuin palaan tänne, mutta niin käy myös Susanille. "
Suljin kirjan kannen ja laskin sen takaisin pöydälle. Aivan samaan kohtaan, kuin missä se oli ollutkin.
- No löytykö jotain mielenkiintoista?
Olin saada sydänkohtauksen kun kuulin Rasmuksen äänen.
- E-ei.. Tulin vaan hakee.. Tota..
- Voit lopettaa tuon jankkaamisen. Olen seurannut sinua tässä jo tovin.
Rasmus keskeytti. Eli hätävalheet olivat turhia.
- Mistä sä siihen ilmestyit?
Kysyin kuitenkin äkisti ja yritn rauhoittaa tilanteen ennen kuin tulisi mitään katastrofia.
- Ulkonta. Käytiin hakemassa vähän lisää bensaa siit lähes tyhjillää olevalta huotsikalta tos muutaman kymmenen kilsan päästä. Ja mitähän ihmettä sinä teet täällä?
En ihan suoraan sanoen osannut enkä uskaltanut vasta Rasmukselle mitään. Otin muutaman askeleen kohti Rasmusta. Hän jäi odottamaan. Mies kuitenkin nojasi oven karmiin eikä tukkinut koko tietä. Laskin katseeni maahan ja ajattelin kipittää hänestä ohi ja poistua painostavasta tilanteesta. Olin oven kohdalla, juuri ylittämässä kynnyksen, kun Rasmus laittoi kätensä eteeni esteeksi ja työnsi takaisin huoneeseen. Rasmus oli minua voimakkaampi, vaikka hän näytti päälle päin hyvin sopusuhtaiselle, oli hänellä silti voimaa. Rasmus kiskaisi oven perässään kiinni ja astui kokonaan huoneen puolelle. Oven sai sisäpuolelta lukkoon, joten Rasmus käytti tilaisuuden hyväksi ja lukitsi sen. Peräännyin automaattisesti muutaman askelee. Rasmus otti hitaita, mutta varmoja askelia minua kohti. Samaa tahtia minä peräännyin hiljalleen, enkä vilkaissutkaan taakseni. Osuin lopulta sänkyyn, joka oli pöydän lähettyvillä seinän vieressä. Rasmus otti viimeiset askeleet ja seisoi tyynesti edessäni. Hän tönäisi minua istumaan sängylle. Horjahdin ja olin kaatua sängylle, mutta otin käsilläni vastaan. Rasmus vain tuijotti minua tyyni ilme kasvoillaan pitkän aikaa. Lopulta hän laittoi kätensä rintakehälleni ja painoi minua kohti sänkyä. Taistelin hetken vastaan, mutta turhaan. En pärjännyt Rasmukselle, joten laskeuduin makaamaan sängylle. Rasmus nousi perässäni sängylle ja laskeutui varovasti lantioni päälle jalat molemmin puolin minua. Automaattisesti vein molemmat käteni Rasmuksen rintakehälle, kuin kielloksi, ettei ollut asiaa yhtään lähemmäs. Rasmus tarrasi ranteistani kiinni ja laski ne vasten sänkyä. Mies piti otteensa tiukasti ja tuijotti vihreitä silmiäni pitkän aikaa sanomatta mitään. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt.
- Rasmus sä et...
Rasmus tukki suuni kädellään. Toinen käteni oli nyt vapaa, mutten uskaltanut pistää vastaan. En kuitenkaan näyttänyt suuremmin pelkoani.
- Se vie ehkä aikaa, mutta jonakin päivänä sinä ajattelet kuten minäkin.
Rasmus nosti kätensä suultani.
- En ikinä.
Sanoin päättäväisesti ja tuijotin Rasmusta takaisin. Yleensä Rasmus suuttuu heti, kun väitän hänelle vastaan, mutta ei nyt. Hän ehkä vain hieman kiristi otettaan, muttei niin paljon, että se olisi sattunut.
Joku koputti huoneen oveen.
- Rasmus? Oot sä nähny Susania?
Se oli Alex. Vilkaisin ovelle päin ja sitten taas Rasmusta. Rasmus laski otteensa ja meni ovelle. Heti oven avauduttua, Alex näki minut ja katsoi sitten kysyvästi Rasmusta.
- Tota, jos mä tuun myöhemmin uudestaan.
- Eiku kerro vaan.
Rasmus jatkoi ja Alex vilkaisi vielä kerran minua ennen kuin alkoi puhua Rasmukselle.
- Ninjalla on nyt tankki täynnä ja mondeossakin on puol tankkia. Pärjätään niillä kyl aika pitkään.
Rasmus nyökkäsi Alexille ja vilkaisi olkansa yli minua, jonka jälkeen astui huoneesta ulos ja lähti johonkin. Nousin viimein sängylle istumaan ja pidin hetken ranteestani hellästi kiinni ja hieroin sitä. Alex astui peremmälle huoneeseen, muttei sanonut mitään.
- Luin Rasmuksen päiväkirjaa.
Sanoin hiljaa ja katsoin lattiaa.
- Ei varmaan kevyttä luettavaa. Hän kirjoitti paljon jo vankilassa. Ja puhui silloinkin sinusta. En uskonut puoliakaan siitä mitä hän kertoi, mutta kun näin sinut ensi kerran, en enää epäillyt lainkaan.
Nostin katseeni Alexiin. En tiennyt oikeastaan mistä hän puhui, mutta Rasmus oli tiennyt selvästi paljon. Asioita joita minäkään en ehkä muistanut.
- Ja kuten varmasti tiedät, hän ei koskaan luovuta.
Se lause oli minulle tuttu. Nyökkäsin Alexille.
- Mutta mistä kaikki lähti? Ja miksi juuri minä?
Kysyin Alexilta. Hän näytti hetken poissaolevalta.
- Ootko ottanu sun lääkkeet?
Kysyin tottakai heti.
- No ei tässä siitä ole kyse. Sori.. Siis.. En oikein tiedä arvostaako Rasmus jos kerron sinulle.
Alex hätkähti omaa reaktiotaan ja pahoitteli heti perään.
- Mut mun ois hyvä tietää, eikö niin?
Alexin ilme vakavoitui täysin.
- Hyvä on...
- Jouduimme oikeastaan aivan sattumalta samaan selliin vankimielisairaalassa. Olin skitsofrenian oireiden takia tehnyt paljon pahaa. Ja vaikka lääkitys saatiin kuntoon, olin jos sotkeutunut niin isoihin kuvioihin, etten pääsisi elävänä sieltä koskaan jos jättäisin kaiken kesken. Juttelimme niitä näitä. Kerroimme mitä meille tapahtui. Rasmus puhui sinusta heti alkuun jotenkin erikoiseen sävyyn. Samaan aikaan hän oli vihainen. Hän kertoi siitä miten oli ampunut Sergein, joka sinua oli puolustanut. Hän oli ylpeä teostaan. Sergein kuolema erotti teidät automaattisesti. Käsitin, että sinä ja Sergei olitte lähentyneet huomattavasti. Rasmus halusi kaikki sinusta kiinnostuneet kauas ja eroon sinusta, jotta saisi sinut itselleen. Toisaalta taas hän antoi esimerkiksi Romeon tulla tänne, jotta sinä lämpenisit siitä Rasmukselle. Kaikki pienikin hyvä häneltä sinua kohtaan, on askel lähemmäs sinua. Hän paljoo itsepäisyyttäsi ja tulista luonnettasi, vaikka hän hyökkäilisi sitä vastaan. Hän piirsi kuviasi vankilassa ja pyysi minulle silloin tuntemattomalta taholta kuvia ja tietoja sinusta kiven sisälläkin. Tämä ei ehkä tule päättymään hyvin, vaikka kuinka niin toivoisin.
Alex kertoi vankila-ajasta. En oikeastaan ollut yllättynyt, mutta hieman järkyttynyt kyllä.
- Sä laadit kuitenkin pakosuunnitelman? Miten pääsitte sieltä?
Tuo kysymys oli piinannut minua pitkään ja nyt kun oli mahdollisuus ottaa siitä selvää, tartuin tilaisuuteen.
- Yövahteja oli 2. Meille tuotiin iltalääkkeet aina huoneisiin. Liikuimme vapaasti muuten vankimielisairaalassa. Sanoin Rasmuksen lähteneen vessaan ja kun molemmat vahdit olivat huoneessa. Rasmus hyökkäsi takaa päin ja kolkkari molemmat. Toinen ei menettänyt kyllä heti tajuaan ja jouduin taistelemaan jonku aikaa ennen kuin sain häneltä tajun kankaalle. Saimme avaimet ja pakenimme. Siellä oli aika nihkeät turvatoimet. Kamerassa näkyi tottakai meidän pakeneminen, muttei mitään ratkaisevaa, kuten sitä että mihin lähdimme.
Olihan tarina toden tuntuinen. Ja miksi Alex nyt olisi edes valehdellut?
Hätkähdimme molemmat kun Romeo ilmestyi huoneeseen.
- Susan... Rasmus käski sun laittaa nää huomiseks.
Romeo toi minulle jonkun muovikassin. Katsoi sinne ja pyöräytin päätäni ja katsoin tarkemmin.
- No tää nahkatakki ja toppi joo, mut noita housuja en muuten laita.
Sanoin, kiun kassista paljastui valkoinen spagettiolkain toppi ja ihana, oikeasti tyylikäs musta nahkatakki. Mutta viimeinen löydös oli nahkahousut, joille en kyllä syttynyt.
- Lisäks nää kengät.
Romeo antoi toisen pussin, jossa oli pukuun sopivat korkkarit. Eivät onneksi piikkikorkkarit, niillä en ikinä osaisi kävellä. Kengät olivat yksinkertaisen kauniit. Varsi jäisi hyvin housujen lahkeen alle. Vaikka en kyllä ollut pukemassa niitä housuja jalkaan. En ikinä.
- Mä kyllä laitan nää omat mustat farkut. Muuten tää homma sopii.
- Susan, sä tiedät mitä Rasmus sanoo tohon.
Romeo yritti muistuttaa. Ja niin tiesinkin, mutta kai minulla oli päätösvaltaa edes vaatetukseni suhteen. Tai no, turhaan edes kysyin. Ei tietenkään ollut.
- Ainii, Ryanil oli jotai asiaa sulle. Pyydän sen samal tänne ku meen hoitaa asioita.
Alex sanoi ja jäimme Romeon kanssa odottamaan Ryania. Tovin kuluttua hän saapui huoneeseen ja laittoi oven kiinni perässään.
- Susan... Mulla olis yks idea.
Katsoin Ryania pitkään kysyvä katse kasvoillani.
- Kun me kaikki nyt tiedetään tää tilanne... Sulla vois olla sauma saada Rasmuksen luottamus, jos sä toimit niin kuin se haluaa... Ja sen myötä saatettais saada tilaisuus paeta. Fakta on se, et niin kauan kuin sä taistelet sitä vastaan, se ei anna sun jäädä tänne yksin. Joku on aivan varmasti vaihtimassa. Se ei luota myöskään muhun eikä oikein Romeoonkaan.
Katsoin Ryania epäuskoisesti.
- Siis... Kai sä tajuat, että mun on myös...
- ...Maattava sen kanssa? Todennäköisesti. Vihaan jo pelkkää ajatusta, mutta jos se auttaa meidät ajan kanssa pakoon, se on kokeilemisen arvoinen idea.
Romeokin näytti mietteliäältä. Ryan saattoi olla oikeastta. Jos tästä sopasta selviäisin elossa, voisin seuraavaksi pyrkiä teatterikouluun.
- Mut muista, mikään ei saa tapahtuu hetkessä, muuten Rasmus tajuaa heti.
Ryanin sanat jäivät soimaan päähäni. Minun oli pakko harkita tätäkin vaihtoehtoa.
***
Mietin hiljaa yksin huoneessani mitä kaikkea oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan. Osaisinko oikeasti olla niin kiero, että saisin Rasmuksen uskomaan, että kiinnostuisin hänestä oikeasti? Temppu vaatisi viimeisetkin voiman rippeeni, eikä yhtäkään epäonnistumista. Ajatus pelotti minua. Jos tämä oli oikeasti viimeinen keino, se annetakoon anteeksi. Suurin ahdistus oli siinä, että rakastin yhä Ryania. Mikään ei ollut muuttunut, paitsi se, että meidät erotettiin väkisin. Tein päätökseni. Juuri ennen Dimitrin tapaamista. Viimeisenä iltana. Minun oli toimittava Rasmuksen suhteen. Rohkaisin itseni ja lähdin alakertaan. Etsin Rasmusta pitkään, kunnes lopulta koputin hänen huoneensa oveen.
- Sisään.
Rasmus sanoi ja avasin oven. Astuin huoneeseen. Rasmus istui lattialla ja oli levittänyt joitakin papereita pitkin lattioita. Aivan kuin sanomalehteä.
- Mitä sä teet?
Rasmus vilkaisi olkansa yli minua ja näytti hieman hämmentyneeltä. Ehkä hän odotti jota kuta toista eikä osannut aavistaa minun tulevan.
- Etsin vanhoista lehdistä, löytyisikö Dimitristä jotain tietoa. Mutta aika turhaa tämä kyllä on.
- Mihin sä niitä tarttet? Eiks meil oo jo kaikki tieto mitä me siitä tarvitaan?
Rasmus vilkaisi minua uudestaan.
- No periaatteessa joo, mut mietin jos sillä olis joku heikko kohta.
En osannut oikein keskustella Rasmuksen kanssa.
- Ainiin. Kiitos vaatteista. Kiva saada välillä jotain uutta päälle.
Sanoin hieman teeskennellen. Olin vaatteista useampaa eri mieltä.
- Joko sovitit?
- En vielä. Käyn ensin suihkussa.
Sanoin ja poistuin paikalta. Tuntui niin oudolta... Edes yrittää keskustella asiallisesti Rasmuksen kanssa.
Menin suihkuun. Aivan kuten sanoinkin. Suihku oli talon perimmäisessä nurkassa yhdessä saunan kanssa. Saunaa ei oltu koskaan meidän aikanamme lämmitetty. Suihku kyllä kävi ahkeraa tahtia. Vesi tuli porakaivosta. Onneksi oven sai lukkoon. Annoin lämpimän veden virrata ja nautin siitä kovasti. Pesin pitkän tukkani huolella ja huuhtelin hyvin. Suihkunautinnon jälkeen sain vielä föönattua tukkani kuivaksi. Se oli niin tuuhea ja kiiltävä. Onneksi oma luonnollinen värinikin oli hieman punertaava. Juurikasvu ei näyttänyt niin pahalta. Olin ottanut muovikassit mukaani, joissa uudet vaatteet olivat. Lösin toisesta kassista myös uudet rintaliivit. En kyllä tiedä mistä Rasmus tiesi kokoni, enkä ehkä halunnutkaan tietää, mutta liivit sopivat minulle täydellisesti. Ne toivat hyvin rintani esille. Liivit olivat valkoiset, joten valkoinen toppi oli hyvä yhdistelmä. Toppi oli erittäin avoinainen, kai se oli tarkoituskin. En kyllä ymmärtänyt miksi piti pukeutua näin kun vastassa oleva mies oli sokea. Kiskaisin takin päälleni ja vedin lopulta alkkareiden päälle nahkahousut, joita pitkään vastustelin. Ne olivat tasan minun kokoani. Housut myötäilivät jalkojani ja perseeni näytti varmasti hyvin timmiltä. Kiskaisin vielä korkkarit jalkaani ja laitoin likapyykit toiseen muovikassiin ja tulin suihkusta ulos. Säpsähdin, kun oven avatessani Alex oli juuri kävelemässä oven ohi.
- Oho... Sä oot.. Jestas.
Alex ei saanut sanoja suustaan.
- Kiitos.
Sanoin mitään sen enempää kommentoimatta. Alexin ilme kertoi kaiken. Kävelin hänen ohitseen ja käväisin yläkerrassa heittämässä likapyykit koriin, joka huoneessani lojui. Osasin kävellä korkkareilla ilman mitään ongelmaa, vaikka en niitä yleensä pitänytkään. Tennarini laitoin kaapin pohjalle odottamaan. Kävelin takaisin alakertaan ja olin aikeissa etsiä Rasmusta, mutta Rasmus löysikin minut heti portaiden alapäästä. Hetki pysähtyi niille sijoilleen. Rasmus silmäili minua päästä varpaisiin. Olipa hieman ahdistava tilanne. Punastuin Rasmuksen tuijotuksesta.
- No nehän sattuu erittäin hyvin, etten sanois.
Rasmus sanoi ja katsoi tarkemmin kasvojani.
- Punastuit sä?
Pyöräytin päätäni, en halunnut myöntää sitä ja tämä oli oiva tilaisuus hieman taas kierrellä Rasmusta.
- Mäkin laitan puvun päälle ihan periaatteen vuoks. Dimitri ei näe, mut sen alaiset näkee. Missä kama on?
Mietin hetken mihin se laitettiin. Varmaan huoneeni lipastoon. Kipitin portaat ylös ja kurvasin huoneeseeni. Lipaston ylin laatikko, ja sieltähän ne löytyi. Rasmus oli seurannut minua huoneeseen. Katsoin häntä peilin kautta suoraan silmiin. Rasmus ujutti kätensä etupuolelleni ja puristi kevyesti rintojani. En hyökkinyt häntä vastaan, mutta näytin hieman epämukavan ilmeen.
- Muista... Huomenna on varmasti yksi elämäni haasteellisimmista päivistä. Me emme tiedä, mitä Dimitri haluaa. Muuta kuin kamaa.
- Pakkasin ne jo laukkuun.
Vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi. Kaikki oli valmiina, mutta miten tämä tulisi päättymään? Kukaan ei tiennyt sitä. Edessä olisi yksi yö. Toivoin todella että nukkuisin yön yli, jotta olisin iskussa aamulla.
- Mä lähen ulos. Tartten happea.
Sanoin Rasmukselle ja lähdin päättäväisesti hänen otteestaan ja lähdin ulos. Ihme kyllä Rasmus ei lähtenyt perääni.
En lähtenyt ulko-oven portaita pidemmälle. Istuin portaille ja katsoin taivaalle.
"Sergei... Auta mua huomenna... Kulje mun mukana..."
Mietin hiljaa mielessäni. Valutin kyyneleen poskelleni ja suljin silmäni. Lämmin tuuli puhalsi kasvoilleni. Se oli minulle kuin vastaus Sergeiltä. Minulla oli kova ikävä häntä. Aina kun joku mainitsi Sergein, mieleeni palasi aika, kun olimme juuri lähentyneet. Mitä meistä olisi tullut? En tiedä. Rakastin kuitenkin Ryania nyt. Mutten koskaan lakannut välittämästä Sergeistä. Menneitä oli silti turha murehtia. Jotkin asiat eivät muuttuneet koskaan. Tämä oli yksi niistä. Nousin portaille seisomaan ja lähdin päättäväisesti takaisin sisälle, kun olin saanut hieman ajatuksia kasaan ja raitista ilmaa.
- Rasmus?
Huutelin sisällä, kun en nähnyt miestä.
- No?
Kuulin vastauksen jostakin. En Rasmuksen omasta huoneesta. Hän oli olohuoneessa. Hipsin sinne ja jäin ovelle seisoskelemaan.
- Otanks mä aseen huomenna mukaan?
Rasmus kääntyi kokonaan minua päin ja oli hetken aivan hiljaa.
- Totta puhuen en tiedä mikä on järkevin vaihtoehto. Ehkä sinun kannattaa.
Hän sanoi lopulta ja astui askeleen lähemmäs minua.
- Emme voi tietää, mitä Dimitri aikoo. Emmekä voi toimia täysin holtittomasti ja arvaamattomasti. Hän tajuaa muuten meidän tietävän jotain, mikä ei meille oikeasti kuulu.
- Mut jos mä... Jos mä vaan päästän sen hengestään?
Äkkiä arvaamatta Rasmus tarttui minua molemmista käsivarsista.
- Et! Kai sä tajuat, et sillä on varmasti seuraajia. Koko sen klaanin koko kertoo siitä että sen työ ei jää kesken vaikka se pääsis hengestään. Sitä paitsi, sähän sanoit itse Atenkin kohtalosta että se oli vahinko, joka ei toistu?
Olihan Rasmus oikeassa, mutta jotenkin Dimitri kuulosti niin isolta ongelmalta, että voisi olla helpoin tie hävittää hänet.
- Mitä sä sit aiot jos se käykin päälle?
Kysyin täysin tyynesti. Rasmus hellitti otteensa.
- Mä en tiedä.
Rasmuksen äänensävystä paistoi epätoivo ja jopa pelko.
Ilta laskeutui yllemme. Nukkuminen ei tullut kysymykseenkään tämän jännityksen seasta. Yritin kuitenkin. Makasin sängyssä ja ajatus vain laukkasi edestakaisin seuraavassa päivässä. Romeo istui nojatuolissa ja oli kääntänyt sen kohti ikkunaa. Nousin sängylle istumaan.
- Romeo? Tuu nukkumaan.
Romeo pudisti päätään.
- En voi. Enkä voi päästää sinua huomenna lähtemään.
- Sä tiedät et mun on pakko mennä.
- Mä tekisin mitä vaan et voisin lähteä sinne sun puolestas...
Romeo nojasi käsivarsilla polviinsa ja laski katseensa lattiaan. Nousin sängystä ja kävelin hänen eteensä. Polvistuin lattialle ja otin Romeota kädestä kiinni.
- Mä tiedän, mut mun on pakko hoitaa tää Rasmuksen kanssa. Enkä päästäis sua vaaraan.
Romeo kiskaisi minut lattialta ylös syliinsä istumaan ja halasi.
- Mä lupaan tulla elossa takas.
Kuiskasin Romeon korvaan ja halasin tätä takaisin. Pääsimme lopulta nukkumaan asti, vaikka valvoimmekin lähes koko yön kääntynen kyljeltä toiselle.
Heräsin jo 7 aikaan aamulla, samoin Romeo. Romeo oli yleensä aamu-uninen, joten tämä oli harvinaista. Tiesin kyllä syyn. En tiennyt, monelta olimme lähdössä Rasmuksen kanssa, mutta valmistauduin hyvin. Puin Rasmuksen ostamat vaatteet päälle ja laitoin korkkarit jalkaan. Vilkaisin itseäni peilistä. Näytin Susanilta, eli siltä miltä pitikin. Käteni tärisivät aivan kuin krpaulaisella. Otin aseen lipaston ylälaatikosta ja sujautin sen takkini alle vyötärölle. Samassa Rasmus koputti oveen.
- Susan?
- Joo!
Huusin takaisin ja juoksin ovelle.
- Dimitri soitti. Paras lähteä.
- Näin aikaisin?
- Ei ole oikein vaihtoehtoja. Se sano et heti kun pääsette.
Vilkaisin olkani yli Romeota.
- Rasmus, tuo Susan elossa takasin.
Rasmus nyökkäsi varman oloisesti.
- Onks sulla eagle?
Nostin takkin helmaa ylemmäs, ase oli mukana. Rasmus näytti päällään nyökäten lähtömerkin.
- Millä me muuten mennään sinne?
- Mennään ninjalla. Päästään nopeemmin karkuun jos näemme matkalla liikennettä. Mondeon vois mun puolesta romuttaa kokonaan.
Rasmus asteli heti ulospäästyään pyörän luo ja nousi sen selkään. Minä nousin heti perässä. Laitoimme kypärät päähän. Rasmus vilkaisi vielä minua sanomatta sanaakaan ja käynnisti pyörän. Lähdimme liikkeelle.
Varastohalli ei ollut ihan toivottoman pitkällä. Ajoimme pikkuteitä rauhallista tahtia. Kama oli laukussani mukana ja toivoin, että se kestäisi kyydissä. Laukussani ei ollut vetoketjua ollenkaan. Vain kangas läppä jonka pystyi laittamaan laukunsuun yli. Sydämeni takoi rinnuksissani varmaan ulos asti. Muistin reitin ja aloimme olla perillä. Rasmus hiljensi vauhtia huomattavasti alamäkeen. Pääsimme hallin aukiolle turvallisesti, jonka jälkeen Rasmus sammutti pyörän. Varastohalli oli edessämme. Laskeuduttuamme pyörän kyydistä, yritin ravistella hieman käsiäni ja kävellä paikoillaan, jotta vapina lakkaisi. Ei juuri auttanut. Rasmus laski kätensä olkapäälleni, jonka seurauksena jähmetyin paikoilleni.
- Ja nyt ihan rauhassa.
Rasmus sanoi ja lähti kohti varaston ovea. Minä seurasin häntä perässä. Koputimme oveen. Ei vastausta. Koputimme uudestaan ja kun mitään ei kuulunut, Rasmus kokeili oven kahvaa. Ovi oli auki. Astuimme varastohalliin, jossa Rasmus ei ollut aikaisemmin käynyt, mutta tiesi tarkan sijainnin. Viimeksi kanssani oli ollut Alex ja Atte. Astuimme sisään halliin ja vilkuilimme ympärillemme. Mikään ei ollut muuttunut. Kirkkaat valot syttyivät heti kun astuimme sisälle. Kävelin lähellä Rasmusta, mutten tehnyt elettäkään tarratakseni häntä kädestä. Kyllä, minua pelotti, mutten luottanut hirveästi Rasmukseen.
- Teillä on varmaan kama mukana?
Kuulin tutun äänen. Se oli Dimitri, mutta en nähnyt häntä missään. Ketään ei näkynyt missään.
- On.
Sanoin päättäväisesti, mutta hieman hiljaa. Lopulta Dimitri astui varjoista näkyviin. Hänen katseensa näytti sokeuden takia aivan lasittuneelta. Mies asteli lähemmäs meitä ja heilutti tasaista tahtia apukeppiään, ettei kompastuisi mihinkään. Kepin kärki osui lopulta Rasmuksen kenkään. Dimitrin ilme kääntyi hymyyn. Hänen hampaansa säihkyivät. Hän jopa naurahti.
- Tässä.
Ojensin pakettia Dimitrille. Mies otti sen vastaan ja antoi vastineeksi rahaa. Rasmus otti rahat vastaan. En edes osannut arviolta sanoa paljonko siinä oli.
- Oliks tää tässä?
Rasmus kysyi tyynellä äänellä. Dimitri pyöräytti päätään.
- Mitäs sanoisit, jos meistä tulis pidempi aikaisia liike kumppaneita. Jatkaisit vain Sergein hommia. Ihan perus kauraa, ei mitään ylinmääräistä.
Siinä kohtaa tartuin Rasmuksen hihasta kiinni. Rasmus ei vaikuttanut lainkaan epäröivältä. Dimitrin ehdotus kauhistutti minua.
- En oikein tiedä. Puhe oli vain saattaa tämä viimeinen keikka loppuun.
Rasmus vastasi. Astuin Rasmuksen vierelle ja tuijotin Dimitriä.
- Kai sinä tiedät, ettei minun tarjouksistani kieltäydytä?
Dimitri sanoi ja napsautti sormiaan. Samassa hallin katonrajaan alkoi ilmestyä miehiä enemmän ja vähemmän. Heistä osa laski aseen täyhtäyksen meitä kohden. Tuijotimme molemmat heitä, ja varomattomasti laskimme Dimitriä kohtaan olleen suojauksen. Katseeni oli yhä aseistetuissa miehissä, kun Dimitri käytti tilaisuuden hyväksi ja hyökkäsi kohti minua vetäessään veitsen vyöltään. Ennen kuin kerkesin katseeni laskea häneen asti, Rasmus oli jo hyökännyt väliin ja otti iskun vastaan.
***
Veret lensivät hallin lattialle. En uskaltanut edes vilkaista heti Rasmukseen ja vahinkoon mitä Dimitri aiheutti.
- Rasmus!
Huusin hädissäni. Nyt piti rauhoittua. Dimitri oli sokea, eikä varmasti edes tiennyt kumman kimppuun oli hyökkäämässä. Hän toimi täysin kuulonsa avulla. Vedin aseen vyöltäni ja tähtäsin sillä Dimitriä. Minun oli toimittava nopeasti. Otin varmistimen pois päältä ja silmänräpäyksessä laukaisin aseen. Tähtäykseni osui tismalleen siihen, mihin pitikin. Dimitrin vasemman polven alapuolelle. Mies putosi niille sijoilleen maahan ja huusi tuskasta. Ennen kuin katon rajassa olevat miehet ehtivät reagoida, ammuin yhtä heistä. Sitä ainoaa joka enää meitä tarkkaan tähtäsi. Hänkin putosi pelistä pois. En tiennyt mitä hänelle tapahtui, mutta tähtäsin rintakehään ja sinne osuin. Vasta nyt uskalsin katsoa Rasmusta. Hänen oikea käsivartensa vuosi verta vuolaasti ja haava näytti aukeavan vain lisää.
- Rasmus! Nyt! Vittuun täältä!
Rasmus piteli kättään ja pakeni kohti ovea. Tähtäsin kokoajan Dimitriä kun peräännyin ovelle selkä edellä. Rasmus avasi oven ja siirryimme nopeasti ulos. Hyppäsimme pyörän kyytiin ja Rasmus kaasutti vauhdilla karkuun. Kypärät roikkuivat pyörän sarvista kun kaahasimme 100km/h pakoon. Vilkuilin koko ajan taakse päin. Ketään ei näkynyt missään.
- Rasmus, sun on pakko pysähtyä! Sä kuolet muuten verenhukkaan!
Huusin Rasmukselle, jonka jälkeen vauhti hidastui ja lopulta pysähtyi. Rasmus nousi pois pyörän kyydistä ja kaatui samantien maahan. Hänen kätensä vuosi vain vuotamistaan. Laskin laukkuni maahan ja aloin penkoa sitä.
- Helvetti! Pakkoha mul on olla...
Etsin ja etsin. Lopulta löysin. Punamustan kaulahuivini, jota en ollut käyttänyt varmaan vuoteen, mutta tiesin sen olevan laukussani. Tein äkkiä Rasmukselle painesiteen. Rasmus makasi nurmikolla. Kukaan ei vieläkään seurannut meitä. Odotin ja odotin. Rasmus hengitti tasaisesti ja lopulta avasi silmänsä. Hän ei missään vaiheessa ollut varsinaisesti pyörtynyt, mutta tajunta oli silti rajamailla.
- Miks sä teit tän? Sulla olis ollut hyvä mahdollisuus jättää mut tänne.
Rasmus aloitti keskustelun, muttei noussut ylös.
- Sä lupasit tuoda mut elossa takasin. Se sama pätee toisinkin päin. Vaikka viimeiseen hengenvetoon.
Sanoin ja katsoin Rasmuksen kättä jossa huivi oli. Veren tulo oli tyrehtynyt.
- Mein on pakko käydä Carlin luona.
Rasmus nyökkäsi minulle hyväksyvästi.
- Pystyt sä ajamaa? Mä en oo koskaan ajanut moottoripyörää.
Kysyin ja Rasmus nyökkäsi minulle uudestaan. Hän nousi hitaasti istumaan ja lopulta seisomaan. Annoin hänelle hieman tukea ja odotin, kestikö hän pystyssä moottoripyörän selässä. Nousin lopulta itsekin kyytiin kun näin, että Rasmus jaksoi kannatella pyörää.
Ajoimme nopeinta reittiä Carlin luo. Pihaan päästyämme Carl tuli heti ulos. Ase kädessään...
- Carl älä!
Huusin ja loikkasin pois pyörän kyydistä ennenkuin se kunnolla edes pysähtyi. Rasmus nousi pois pyörän kyydistä ja piteli siitä kiinni, jotta kesti pystyssä.
- Voit sä tikata Rasmuksen?
Kysyin ja Carl laski aseensa kun tajusi keitä olimme.
- Kävitteks te..? Antaa olla. Tulkaa sisälle. Vauhtia.
Talutin Rasmuksen sisälle ja autoin hänet sohvalle makaamaan. Carl avasi huivin ja katsoi kättä hieman irvistäen.
- Hyi hitto. Susan avustatko?
Minua ei ihme kyllä heikottanut katsoa tilannetta sivusta, joten suostuin auttamaan. Carl haki puhdistusaineen, tikkaustarpeet ja molemmille hanskat. Ensin hän puhdisti haavan huolellisesti. Rasmus oli varmaan viimein menettänyt tajuntansa, koska hän ei enää reagoinut mihinkään. Carl kokeili Rasmuksen pulssin.
- Siltä meni taju. Tikataan nyt nopeesti niin ei tarvi puuduttaa.
Haava oli todella rujonnäköinen. Se oli monta senttiä auki. Carl alkoi tekemään työtään rauhallisesti ja päättäväisesti. Katkoin tikkien pitkät päät saksilla ja pyyhin välillä verta pois kädestä. Kaiken kaikkiaan tikkejä tuli 21.
- Rasmus ei välttämättä ihan hetkeen nouse tuosta. Se on menettänyt helvetisti verta. Pitää vaan toivoa, ettei liikaa...
- Onks sul välineet siirtää verta?
Kysyin ja Carl katsoi minua kysyvästi.
- Jos sun veriryhmä on B- tai O- niin me voidaan siirtää vaikka pari desiä Rasmukselle.
- Mä oon B-.
Veriryhmäni oli harvinainen, ja se oli sama kuin Rasmuksella. Minua inhotti kaikki neulat ja letkut, mutta en katsonut lainkaan pistokohtaan, kun Carl tuikkasi neulan suoneeni ja siirsi vertani Rasmukselle. Määrä oli niin pieni, ettei minulla ollut juurikaan huono olo.
Istuin pöydän ääressä ja tuijotin sohvalla makaavaa Rasmusta. Carl laski eteeni teekupin.
- Juoppas tää. Se helpottaa oloa. Mitä teille oikein tapahtu?
- Me mentiin tapaamaan Dimitriä. Kaikki meni siihen asti hyvin, kunnes se pyys meiltä jatkosopimusta Sergein työlle. Rasmus kieltäytyi hellävaraisesti. Meidät harhautettiin ja Dimitri hyökkäs mua kohti. Rasmus otti iskun mun puolesta, vaikka Dimitri ei varmasti edes tienny kumman kimppuun se hyökkäs.
- Usko mua kyllä se ties. Olet Rasmuksen heikko kohta. Dimitrin kuulo on erinomainen. Se pystyy paikantamaan teidät helposti yhdenkin sanan perusteella.
Carlin puheissa oli kyllä perää.
- Mietinkin, miksi edes välität Rasmuksen tilasta... Hän pelasti ehkä henkesi.
En vastannut Carlille enää mitään. Hörppäsin teetä kupista ja jatkoin Rasmuksen tuijottamista.
Vasta illan hämärtyessä Rasmus avasi ensimmäisen kessan silmänsä. Carl meni heti hänen luokseen ja katsoi lampulla molempien silmien pupillit. Ne reagoivat normaalisti valoon.
- Missä mä oon?
Rasmus kysyin hieman tokkurassa.
- Mun asunnolla. Sä pelastit Susanin hengen. Ja Susan ehkä sun. Sä menetit todella paljon verta. Susan luovutti sulle vähän takasin. Älä yritä nousta liian nopeasti.
Rasmus oli vaiti ja makasi sohvalla. Hän katsoi pakettiin laitettua kättään.
- Entä Dimitri?
Kohautin hartioitani.
- Ammuin sitä polven alapuolelle. Kukaan ei seurannu meitä. Ja ilmeisesti haavotin yhtä sen alaista aika pahasti.
Nyt vasta Rasmus nousi varovasti istumaan ja katsoi minua.
- Susan pelasti ehkä mun hengen. Jumalauta me ollaan kusessa...
Rasmus sanoi ja asettui takaisin makaamaan. Olo oli varmaan yhä kehno. Jouduin puolustautumaan niin nopeasti, etten edes miettinyt mitä tämä ehkä toisi tullessaan.
- Paljo kello muuten on?
Rasmus kysyi ja vilkaisi Carliin.
- Jotain kahdeksan pintaa illalla.
- Voi helvetti... Muut on varmaan jo huolissaan.
Kauhistelin ja mietin minkälaista huolta olimme jo nyt aiheuttaneet.
- Ehkä on kuitenkin parempi, että yövytte täällä. Dimitrin seuraajat voi hyvin ettiä teitä. Ja Rasmus on varmasti johonkin asti valuttanut veritipluja mukanaan.
- Olet varmaan oikeassa.
Sanoin Carlille ja nousin pöydästä.
- Te voitte vaik nukkua mun makkarissa. Mä nukun tossa sohvalla.
Nyökkäsin ja menin edeltä makkariin.
Olin varautunut, että sielläkin olisi sohva, mutta ei. Siellä oli vain suuri parisänky. En viitsinyt enää mennä valittamaan järjestelystä kun Carl oli niin vieraanvarainen. Rojahdin sängylle makaamaan selälleen ja tuijotin kattoa. Hetken päästä Rasmuskin tuli huoneeseen ja istui sängyn reunalle. Käänsin automaattisesti selkäni Rasmukselle ja olin vaiti. Hän asettui lopulta makaamaan sängylle ja tuijotti nyt vuorostaan kattoa.
- Susan..
- Niin...?
Vastasin hieman ynseästi, enkä vaivautunut edes katsomaan Rasmusta.
- Kiitos.
Vilkaisin nyt häntä olkani yli ja hämmästelin tuota harvinaista sanaa.
- Ole hyvä.
Vastasin hänelle ja käännyin selälleen ja katsoin Rasmusta.
- Seuraava hyvä kysymys olisi, et miten me tästä edetään? Tehtiin me mitä vaan niin Dimitri ei tätä asiaa jätä tähän. Toivottavasti me pelataan edes lisää aikaa kun sait sitä haavotettua.
- No ehkä... Mut veikkaan että se kosto tulee osumaan vielä muhun. Vaikkei se ehkä nähnyt kuka sitä ampu, mut sen alaiset näki.
Rasmus katsoi minua mietteliäänä.
- Totta, mut jos Toni suostuu auttamaan meitä...
Idea oli kyllä hyvä. Mutta sekin riippui nyt pitkälti Tonista itsestään.
- Mietitään sitä myöhemmin. Mä haluun nyt nukkua.
Sanoin ja suljin silmäni.
Edellinen yö oli valvottanut minua niin paljon, että nukuin sikeästi vieraammassakin paikassa. Kun aamu valkeni, tuntui, kuin en olisi nukkunut kuin pari tuntia. Vaikka todellisuudessa olikin vieärhtänyt noin 12 tuntia. Avasin silmäni ja nousn istumaan sängylle. Tönin Rasmusta hereille ja toisella tönäisyllä hän jo avasikin silmänsä.
- Miten mä.. Ainiin. Me ollaankin Carlin luona.
Rasmuksen muisti vähän pätki, mutten huolestunut siitä. Carl oli ilmestynyt oven luo seisoskelemaan.
- Ai, oottehan te hereillä.
- Just herättiin. Miedän pitäs varmaan pikimmiten lähteä takas muiden luo. Ei olla edes soitettu niille.
Carl nyökkäsi minulle ja toi meille molemmille samalla kupit kahvia. Joimme kahvit rauhassa ja aloimme vasta sitten suunnittelemaan lähtöä.
- Pystytkö sä varmasti ajamaan? Mä vilkasen vielä sen haavan.
Carl avasi samalla sideharsoa auki. Rasmus sanoi pystyvänsä kyllä ajamaan. Carl tutkaisi haavaa ja käänteli hieman Rasmuksen kättä. Hän painoi kevyesti sormella haavan viereen.
- Tunnet sä mitään?
- Tunnen. Ei koske kylläkään.
- Hyvä. Laitan sun kätes takasin pakettiin niin pääsette jatkaan matkaa.
Carlilla ei mennyt kauan käden uudelleen paketoinnissa. Haava oli siisti, eikä punoittanut juurikaan, eli tulehdusta ei ollut.
- Kiitos Carl. En tiedä miten voimme ikinä korvata tämän.
Sanoin miehelle, joka vain hymyili minulle.
- Ei hätää. Kunhan selviätte ehjin nahoin takaisin.
Vilkaisin Rasmusta, joka oli jo selvästi valmis lähtemään. Astelimme ulos ja Carl saapui vielä ovelle hyvästelemään. Nousimme pyörän kyytiin ja laitoimme kypärät päähän. Lähdimme matkaan.
Olin varma, että ajaisimme suoraan talollemme, mutta Rasmus ajoikin samaa reittiä, kuin mitä olimme tulleet Carlin luo. Muutaman kilometrin jälkeen Rasmus hidasti vauhtia huomattavasti ja lopulta pysähtyi kokonaan ja katsoi tietä. Katsoi myös tiehen ja tajusin, että siinä oli verta. Varmasti Rasmuksen. Nousimme pois pyörän kyydistä ja laskimme kypärät maahan kun katsoimme miten pitkälle verijäljet menivät. Jäin kuuntelemaan outoa ääntä joka kantautui varmasti pidemmältä tietä pitkin. Aivan kuin moottoripyöriä.
- Ei vittu... Piiloon!
Rasmus sanoi ja kiskaisi minut käsivarresta mukaansa tiheään pensaikkoon.
- Mut...
- Hiljaa!
Rasmus kaatoi minut väkisin maahan vatsalleni ja asettui itse viereeni samalla tavalla. Ääni lähestyi vauhdilla.
- Pyörä...
Sanoin Rasmukselle, joka tukki samantien suurini ja piteli minua visusti aloillaan.
- Veri jäljet päättyy tähän. Rasmus on varmaan potkassu jo tyhjään. Osu se Dimitri sen verran pahasti. Mut mitä vittuu toi pyörä tossa tekee?
Kuulin vieraita ääniä, jotka pysähtyivät pensaikon lähelle.
- Ne on varmaan jatkanu jalan. Meidän pitää ilmottaa Dimitrille.
- No mut jos ne on viel täällä lähellä?
- Pässi. Susan on helvetin hyvä ampuja. Igor pääs eilen hengetään ja Dimitri ei pysty kävelemään. Meil ei oo mitään mahdollisuuksia kahdestaan. Mennään.
Kaksi meille ventovierasta ihmistä puhui lähes edessämme. Rasmus piti suutani kiinni ja piti myös huolen siitä, etten liikkunut mihinkään suuntaan. Tajusin vain, että olin tappanut Dimitrin yhden alaisen. Kun moottoripyörä käynnistyi ja kaksikko ajoi tiehensä, uskalsimme lopultakin tulla näytille.
- Siis... Mä tapoin sen miehen jota ammuin?
Katsoin Rasmusta kauhistuneena.
- Niin kai. Mut et sä ois voinu muutakaan tehdä.
- Mutku mä en oo mikään murhaaja!
Huusin vihaisesti ja tönäisin Rasmusta. Mies tuskin edes hievahti.
- Ja nyt lopeta toi meuhkaaminen!
Rasmus kaatoi minut uudelleen. Tällä kertaa selälleen hiekalle ja piteli ranteitani visusti maassa. Yritin potkaista Rasmusta, mutta hän oli nopeampi ja nosti jalkansa lantioni yli ja istui päälleni etten voinut tehdä vastarintaa.
- Miks vitussa sä vedit mut tähän mukaan?!
Huusin ja pidättelin itkua kun uhosin Rasmukselle.
- Et sinä olisi tältä enää välttynyt muutenkaan joten lopeta. Ja se ampuminen oli oma valintasi. Se oli itsepuolustusta.
Rasmus yritti saada minut rauhoittumaan. Olin todella vihainen ja järkyttynyt. Niskassani oli nyt kahden ihmisen murhasyyte. En saanut minkäänlaista vastarintaa tehtyä Rasmusta kohtaan. Minun ainoa vaihtoehtoni oli nyt vain rauhoittua ja luovuttaa. Kun olin ollut paikallani usemman minuutin, Rasmus päästi minut irti ja nousi seisomaan. Nousin hänen perässään ylös, mutta pidin katseen maassa.
- Ja nyt vauhdilla kyytiin. Matka ei oo pitkä.
Rasmus tuhahti.
Matkaa ei ollut enää paljon ja olimme perillä 15 minuutin jälkeen. Kaarroimme pihaan ja meitä vastassa oli koko porukka. Nousin pois pyörän kyydistä ja pudotin kypärän maahan. Romeo juoksi minua vastaan ja halasi pitkään ja hartaasti.
- Luojan kiitos sä oot kunnossa!
Romeo riemuitsi. Ryan olisi varmasti halunnut tulla luokseni, mutta pysyi turvallisuus syistä sivummalla.
- Mitä sulle on käyny?
Alex kysyi ensimmäisenä kun näki Rasmuksen käden.
- Pitkä juttu. Kerron myöhemmi.
Rasmus asteli suoraan sisälle. Hän oli jokseenkin poissaoleva.
- Missä te olitte yötä? Luultiin et teidät molemmat oli jo tapettu tai jotain.
Romeo kyseli ihmeissään.
- Dimitri puukotti Rasmusta. Sen oli tarkotus osuu muhun. Mein oli pakko mennä Carlin luo. Rasmus ois kuollu muuten.
- Miten te pääsitte sit pakoon?
- No.. Tota... Mä ammin Dimitriä jalkaan ja... Tapoin yhden sen alaisen.
- Sä teit mitä?
Alex lyöttäytyi viimeisenä keskusteluun.
- Ei helvetti... Dimitri voi tehdä ihan mitä vaan. Ja nyt se on aivan varmasti raivon partaalla.
- No se oli ainoa keino pelastaa Rasmus! Olisko se pitäny jättää sinne virumaan. En mä sen sotkuja ala selvittelemään yksin.
Kivahdin Alexille, jonka ilme äkkiä muuttui hyväksyväksi.
- No totta kai tuokin... Dimitri ei tiedä meidän piilopaikkaa, mut oon varma että se voi jäljittää sen puheluiden perusteella. Nyt pitäs siis miettiä vastataanko me sille jatkossa ollenkaan.
Alex pohti ääneen ja vilkaisi muita.
- Ihan sama mitä me tehdään, hyvin tää ei silti tuu päättymään.
Dean kommentoi ja lähti Rasmuksen perässä sisälle. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan. Ryan ei ollut lainkaan liittynyt koko keskusteluun. Hän vaikutti masentuneelta ja se huolestutti minua suuresti.
Myöhemmin iltapäivällä, istuimme kaikki keittiössä pöydän ääressä. Dean oli ainoa joka nojaili työtasoon, eikä liittynyt rinkiin mukaan.
- Dimitri ei oo edes yrittäny soittaa.
- Susan kerto mitä teille tapahtu... Ehkä Dimitri hautoo nyt jotain isompaa.
Alex vastasi Rasmuksen hämmästelyyn.
- Hyvin todennäköstä. En kyllä tiedä... Vaikka hän haluaisi kokonaan eroon Susanista. Susan näytti kykynsä ja on Dimitrille joko alainen tai uhka. Jälkimmäisen hän hävittää ilman todistusaineistoja.
Dean kommentoi asiaa yllättäen. Mitä hän muka tiesi Dimitristä? Koko porukka kääntyi katsomaan Deania.
- Joo älkää luulko. Pidän kyllä omat salaisuuteni.
Ryan ei vaivautunut kommentoimaan, vaikka selvästi näytti siltä että hän olisi halunnut sanoa jotain. Hän oli täysin kylmä veljeään kohtaan.
- Pitäsköhä meidän taas paeta?
Rasmus kommentoi. Käännyin katsomaan häntä arvostelevasti ja epäuskoisesti.
- Siis vittu sekö on ratkasu tähä? Se löytää meidät kyllä. Oltiin me missä tahansa. Miks me ei voida pysyä suunnitelmassa? Otetaan Toniin yhteyttä ja katotaa mitä voi tehdä.
Murahdin Rasmukselle. Hän nousi seisomaan tuolistaan ja nojasi käsillä pöytään. Istuin hänen vastapäätään ja nousin samantien Rasmusta vastaan ja nojasin myös käsillä pöytään.
- Me kuollaan vielä kaikki jos me jäädään odottamaan Dimitriä.
Rasmus sanoi vihaisesti. Löin nyrkkini pöytään.
- Sä oot pelkuri! Kohtaisit vihollises niinku mäkin teen joka saatanan päivä!
Rasmus nahkatakkini liepeistä kiinni ja kiskaisi minua pöydän yli lähemmäs.
- Säkö täällä teet päätökset ja määräät? Ootko sä unohtanu paikkas, mitä!?
Rasmus huusi minulle. Olin yhä Rasmuksen otteessa. Käteni olivat kuitenkin vapaat. Otin vauhtia oikealla kädelläni ja löin Rasmusta avokämmenellä poskelle. Siitäkös Rasmus vasta suuttuikin. Hän kiskaisi minut kevyesti pöydän yli suoraan lattialle makaamaan. Alex ja Romeo joutuivat äkkiä väistämään, etteivät he saaneet osumaa. Rasmus painoi polvensa kevyesti rintakehäni päälle ja nosti kätensä ilmaan valmistautuen lyömään.
***
- No anna tulla! Lyö! Näytä miten heikko sä oot kun ite käyt heikomman päälle! No!?
Ärsytin Rasmusta tahallani. Alkuperäinen suunnitelma lipsui. Tätä menoa en ikinä pääsisi lähelle Rasmusta. Oma vihani oli niin selkeä. Rasmus harkitsi yhä mitä tekisi. Lopulta hän laski kätensä eikä lyönyt minua vaikka kuinka yritin hänet siihen ajaa. Rasmuksella oli kuitenkin pitkää pinnaa ja hyvä itsehillintä. Sekin varmaan riippui tilanteesta. Silti Rasmus piti yhä nahkatakkini liepeistä kiinni ja tuijotti minua hievahtamatta vihainen ilme kasvoillaan.
- Rasmus, mieti nyt tarkkaan mitä teet...
Romeo yritti sivusta hillitä hieman tilannetta. En tiennyt missä kohdassa olin ottanut Rasmusta ranteista kiinni, mutta pidin niistä lujan otteen niin kauan, kuin Rasmus piti minusta kiinni. Tilanne oli pysähtynyt niille sijoilleen. Kaikki tuijottivat minua ja Rasmusta. Olin alkanut toden teolla uhoamaan Rasmukselle. Olin päässyt tilanteen sisälle. Kaikki mitä tapahtui, kosketti myös minua. Ennen olisin kannattanut pakenemista, mutten enää. Rasmus oli irrottamassa toisen kätensä minusta, mutta minä kiristin otettani.
- Tää selvitetään nyt. Sä et lähe mihinkään.
Olin alakynnessä ja pidinkin itseni siellä. Päättäväisyyteni paloi ja vihan aurani saattoi nähdä kuka tahansa.
- Sinä et määrää täällä. Toimimme minun ohjeideni mukaan ja jos haluan paeta, me pakenemme.
- Olet väärässä. Jos pakenette, niin senkun menette. Minä jään tänne. Minä hoidan nyt omani.
Keskustelin Rasmuksen kanssa kieltämättä erikoisessa tilanteessa. En tehnyt enää vastarintaa, mutta pidin otteeni visusti Rasmuksen ranteissa. Rasmus oli taas todella kauan hiljaa. Osa porukasta pidätteli hengitystään.
- Hyvä on.
Heti ku Rasmus oli sen sanonut, päästin irti. Sain tahtoni läpi pitkän taiston jälkeen. Rasmus nousi seisomaan ja minä nousi samantien ylös lattialta. Olin selin Rasmukseen ja kasvoni olivat Romeota ja Alexia päin. Kukaan ei silti kommentoinut mitään. Vilkaisin vielä olkani yli Rasmusta ja lähdin lopulta yläkertaan.
Laskin aseeni lipastoon, kuten tapanani oli. Olin edelleen hieman kiihdyksissä tilanteen jäljiltä. Yritin hiljalleen rauhoitella itseäni. Ainahan tämä oli tälläistä. Samaa vääntöä jatkuvasti. Nyt tosin ehkä vielä enemmän kuin normaalisti. Otin Rasmuksen kanssa kunnolla yhteen ja pistin parhaani mukaan hanttiin. Se kannatti. Mutta seuraava mietinnän aihe olisi Dimitrin hoitelu. Emme varmasti itse ottaisi häneen yhteyttä, vaan odottaisimme hänen yhteydenottoaan. Pari tuntia vain pyörin huoneessani ympyrää ja olin lopulta taas oma rauhallinen itseni. Palasin keittiöön. Siellä ei ollut enää ketään. Istuin pöydän ääreen ja naputtelin sormilla pöytään. En jaksanut tehdä mitään vaikka virtaa olisi kyllä ollut. Säpsähdin kun Rasmuksen puhelin alkoi soida. Se oli jätetty keittiön pöydälle. Tuntematon numero. En viitsinyt koskea Rasmuksen puhelimeen. Se ei ollut omaisuuttani.
- Vastaa siihen.
Säikähdin vielä enemmän kun Rasmusksen ääni kuului takaani
- En mä halua...
Rasmus astui aivan selkäni taakse ja laski toisen kätensä olkapäälleni ja oikealla kädellä painoi jotakin kylmää ohimoani vasten. Kuulin aseen latauksen äänen.
- Mä sanoin, vastaa siihen.
Rasmus piteli siis asetta ohimollani. Otin puhelimen käteeni ja painoin vihreää luuria.
- Haloo?
- No mutta... Arvelinkin että sinä vastaisit.
Kuulin Dimitrin äänen puhelimesta. Yritin pysyä rauhallisena, enkä vastannut hänelle mitään.
- Arvelinkin, että sinä ammuit minua, vaikken nähnytkään itse mitään. Sinua taitavampaa ampujaa saa hakea. Olen kuitenkin hyvin armollinen mies. Saat vielä tilaisuuden. Saat valita kuoleman ja minun palvelemisen väliltä.
Rasmus kuuli myös ehdot ja aikoi sanoa jotain, mutta pysyi vaiti.
- En valitse kumpaakaan. Näytin sinulle vaihtoehtoni ampumalla sinua. Sinä jätät meidät nyt rauhaan.
Asetin ehtoja Dimitrille.
- Tämä peli on vielä alussa. Löydän varmasti piilopaikkanne ja listin teistä jokaisen jos et liity klaaniini.
En vastannut mitään.
- Ja vaikka oletkin kova luu purtavaksi, minä kyllä pehmitän sinutkin.
- Tee kuten haluat. Hyvästi.
Sanoin ja suljin puhelun.
- Olikohan nyt ihan viisasta vittuilla sille?
Rasmus kysyi ja hellitti otteensa ja laski beretta 9mm pöydälle nenäni eteen.
- Oisko fiksuinta et täst eteen päin ei vastata sille?
Kysyin ja Rasmus jäi mietteliään näköisenä katsomaan minua.
- Ainakaan se ei sais paikannettua meitä puhelun välityksellä... Kokeillaan. Ja pitää varoa jos täältä on lähdettävä johonkin. Dimitrin alaiset varmasti ettii meitä.
Kaikki keinot olivat käytettävissä. Jos vaihtoehtona oli minulle hengen lähtö tai sen ryssän alaiseksi joutuminen... En edes osannut päättää kumpi olisi pahempaa.
Istuimme Rasmuksen kanssa ulko-oven portaikolla. Samalla tasolla ja täysin samassa asennossa. Molemmat nojasivat käsillä polviinsa ja tuijotimme vain pihaa.
- Mennääks me käymään Tonin luona?
Kysyin äkisti. Rasmus pyöräytti samantien päätään.
- Mein on pakko pyytää se tänne. Mä en ainakaan pariin päivään liiku täältä mihinkään.
Yllätyin Rasmuksen vastauksesta, mutta hyvähän se oli. Fiksumpaa meidän oli jäädä tänne ja pysyä piilossa. Dimitri ei arvaisi Tonin auttavan meitä. Rasmuksen puhelin alkoi taas soida. Hän kaivoi sen taskustaan ja katsoi näyttöä.
- Se on Toni.. Haloo?
Rasmus sanoi ja vastasi samalla puhelimeen.
- Miten kävi?
- No ei hyvin. Dimitri puukotti mua. Se oli alunperin tähdännyt kyllä Susaniin mut menin väliin. Susan taas ampui Dimitriä ja yhtä hänen alaisistaan. Ja itseasiassa se alainen kuoli siihen luotiin.
Toni ei pitkään aikaan sanonut sanaakaan puhelimeen. Rasmus jäi silti odottamaan.
- No ei siis mitenkään hirveen hyvin. Tuutteks te käymään tänään täällä?
Rasmus vilkaisi minua.
- No... Periaattees voitas vaikka tulla. Mietin aluks et sä tulisit tänne... Mut jos Dimitri on yhtään kartalla, se seuraa sua tänne...
- Oot oikeessa. Tulkaa heti ku kerkeette.
Rasmus sulki puhelun. Hetken mietinnän jälkeen Rasmus kääntyi katsomaan minua.
- Lähetääks me heti?
Pohdin hetken ja nyökkäsin hänelle. Juoksin yläkertaan hakemaan aseeni ja laitoin sen tuttuun tapaan piiloon takkini alle. Juoksin portaat alas ja pysähdyin keittiöön. Kaikki istuivat keittiössä, Rasmusta lukuun ottamatta.
- Me lähetään nyt käymään Tonin luona.
Sanoin ja sain epätoivoisen katseen ensimmäiseksi Ryanilta. Olin todellakin heikoimmillani ilman häntä.
- Onnea matkaan. Tulkaa ehjänä takasin.
Romeo sanoi ja muut nyökkäsivät perässä. Katsoin vielä Ryania hetken, ennen kuin hipsin ulos ja juoksin Rasmuksen luo. Hän olikin jo lähtövalmiina. Nakkasin kypärän päähän ja loikkasin Rasmuksen taakse istumaan. Ei auttanut kuin toivoa, ettei Dimitri etsisi meitä. Hänen alaisensa olivat jo nähneet pyörän, se oli matkallamme todella iso miinus.
Olimme ajaneet pari kilometriä pois piilopaikastamme. Ajoimme rauhallisesti eteen päin hiekkatiellä. Jossakin vaiheessa ajatukseni rikkoutui, kun kuulin toisenkin äänen kuin vain meidän pyörämme. Vilkaisin olkani yli ja näin tummansinisen, kilvettömän Kian ajavan takanamme.
- Rasmus..
Sanoin sen verran kovaa, että Rasmus kuuli. Hän vilkaisi sivupeiliään ja kiihdytti samantien vauhtia lähemmäs 100km/h. Kovempaa emme uskaltaneet hiekkatiellä kaksipyöräisellä ajaa. Olisimme suistuneet varmasti tieltä hyvin nopeasti. Myös Kia kiihdytti vauhtiaan ja saavutti meitä hyvin nopeasti. Tie oli suora joten meillä oli pieni etu. Jouduimme silti lievissäkin kaarteissa hidastamaan todella paljon. Ennen kuin ehdin edes uudelleen vilkaista taakseni, auton keula oli vierellämme.
- Rasmus! Varo!
Huusin Rasmukselle ja tiuksensin otettani tästä. Rasmuksen ainoa keino oli yrittää pysytellä tiellä. Ikkunat oli kauttaaltaan autossa tummeneettu, joten en nähnyt yhtään, ketä sisällä oli. Rasmuksen hyvästä ajotaidosta huolimatta, mikään ei enää auttanut kun auto alkoi kiilata meitä. Rasmus tasapainotteli parhaansa mukaan, mutta lopulta menetti pyörän hallinnan ja suistuis pois tieltä. Rasmus kerkesi hidastaa vauhtia huomattavasti, joten pyörän kaatuessa lensimme vain maahan ilman sen suurempaa ilmalentoa, eikä pyöräkään kärsinyt vahinkoa. Makasimme molemmat maassa ja kirosin hiljaa mielessäni, joko taas kävi näin. Nousin istumaan ja otin kypärän pois. Kia oli pysähtynyt tien laitaan. Konttasin äkkiä sammalta pitkin Rasmuksen luo ja tönin tätä.
- Rasmus herää! Helvetti nouse ylös!
Ei mitään. Rasmus oli siis ilmeisesti lyönyt päänsä sen verran kovin, että taju oli lähtenyt.
- No saatiinhan ne kiinni!
- Pidä nyt se pää kiinni ja nappaa se muija kyytiin.
Vilkaisin olkani yli. Minua kohti käveli 2 minulle täysin tuntematonta miestä. Nousin seisomaan ja pinkaisin juoksuun.
- Pysähdy!
Kuulin huudon ja aseen latauksen äänen. Pysähdyin niille sijoilleni. En halunnut päästä hengestäni.
- Kädet ylös ja mee polviltes maahan., Vauhtia.
Laskeuduin polvilteen ja nostin käteni ylös. Toinen miehistä nappasi minua takkini niskaosasta kiinni ja raahasi auton luo. Kun olimme konepellin luona, hän tönäisi minut vauhdilla konepellin päälle ja piteli hiuksistani kiinni jotta pysyin aloillaan.
- Mahottoman hyvä perse.
Toinen miehistä sanoi ja meinasin kommentoida jotain fiksua vastaan, mutta päätin kuitenkin olla hiljaa. Äskeisen kommetin sanonut mies kopeloi takkini alta kylkiäni ja löysi aseeni.
- Tälläsiä ei monella olekaan. Hyvä löytö. Laita se takapenkille, Max.
Eli minue piteli kiinni Max niminen henkilö. Siinä vaiheessa, kun heidän aikeensa todella oli laittaa minut kyytiin, aloin pistää hanttiin. Löin päätäni taakse päin ja osuin Maxia kasvoihin. Hän irrotti otteensa vaistomaisesti ja piteli kasvojaan. Yritin paeta tilanteesta, mutta tämä kaksikko oli paljon nopeampi mitä oletin.
- Älä luulekaan. Minulta et pääse pakoon etkä kyllä mihinkään muuallekaan. Nimeni on Adam. Hauska tutustua.
Mies esitteli itsesnä ja kaatoi minut maahan vatsalleen ja kiskoi käteni selkäni taakse ja sitoi ne visusti.
- Päästäkää mut irti! Helvetti mä tapan teidät kaikki. Miks te ees tulitte tänne!?
Huusin ja kyselin tiuhaa tahtia.
- Lopeta se huutaminen. Ja vastauksen saat ku menet autoon. Pistin kampoihin aivan viimeiseen asti. Lopulta Adam sai minut auton takapenkille ja Max oli jo siirtynyt siinä vaiheessa toiselle puolelle ottamaan minut vastaan.
- Jumalauta nyt!
Huusin vieläkin kunnes katsoin kuljettajan taustapeiliin. Dimitri. Dimitri istui kuskin vieressä täysin tyynenä eikä sanonut sanaakaan.
- Mites Rasmus?
Adam kysyi ja osoitti kysymyksen selvästi Dimitrille.
- Jättäkää se. Nyt mennän.
Dimitri vastasi tyynesti ja nyökkäsi kuskille. Auto lähti liikkeelle. Tein kaikkeni, että pääsisin pois autosta. Yritin purra, lyödä ja potkia.
- Lopeta nyt se mesominen ettei suhun satu oikeesti.
Adam käskytti ja nappasi tukastani kiinni. Minua sattui. En sanonut mitään, mutta pysähdyin niille sijoilleni. Minne ikinä olinkaan menossa, en tuntenut oloani turvalliseksi. Vaikka jokaisella kyydissä olijalla oli puku päällä, eivät he vakuuttaneet minua hyvistä aikeista. Adam muistutti ulkoisesti hyvin paljon Sergeitä. Silmät olivat tosin tummat ja sielukkaat. Max taas oli hyvin venäläisen näköinen. Korkeat ja terävät poskipäät ja vaalea tukka. Hänen ihonsa tietyllä tapaa hieman hehkui. Harmaat silmät loivat hieman huskymaisen kylmän katseen. Kuskista en nähnyt juuri mitään ja Dimitrin tunsin ennestään.
- Mihin helvettiin te viette mua!?
Huusin taas ja odotin saavani vain vastuaksen.
- Älä ole yhtään huolissas. Kaikki selviää sulle kyllä aikanaan.
Dimitri naurahti tyytyväisenä.
***
Lopetin riehumisen, koska tajusin etten hyötynyt siitä yhtään mitään. Olin aivan loppu. Eniten minua huoletti Rasmuken kohtalo. Hän jäi tajuttomana makaamaan sammaleelle kun lähdimme. Oli vain toivottava, että muut löytäisivät hänet. Ajoimme varmaan tunnin verran minulle täysin vieraaseen paikkaan. Käännyimme pihatiette, jota koristi patsaat ja siististi leikatut pensaat. Pihatie oli kuitenkin lyhyt ja eteeni aukeni valtava rakennus. Se oli hyvin uudennäköinen. Näin myös ohimennen grillikatoksen ja... Paikan oli pakko olla se sama missä Carl oli käynyt. Mietin hiljaa mielessäni mitä Carl olikaan paikasta kertonut. Mielikuva muistui heti mieleen ja näin sen nyt omin silmin. Olimme siis Dimitrin kotona. Jos näin isoa paikkaa voisi kodiksi kutsua. Lopulta auto pysähtyi sivummalle ja Max nousi ulos kyydistä. Adam kiskoi minut mukanaan myös ulos ja aloin vaistomaisesti tehdä vastarintaa. Myös Dimitri nousi autosta keppinsä kanssa ja huikkasi jotain kuskille, joka lopulta kaasutti tiehensä.
- Luulin tätä todellakin vaikeaksi keikaksi.
Dimitri naurahti ja asteli kohti rakennuksen ulko-ovea.
- Tuokaa se sisälle.
Hän sanoi ja avasi oven. Adam sekä Max pitelivät molemmt minua kiinni. Päätin tehdä heidän elämäästään mahdollisimman hankalaa ja heittäydyin aivan veteläksi.
- Voi helvetti nyt...
Adam murahti ja kiristi otettaan toisesta käsivarrestani. Max piteli rauhallisesti toisesta. Päästyämme ovesta sisään, edessäni aukeni valtava eteisaula. Akin ja Tonin huvilat olivat pieniä verrattuna tähän. Tosin, Dimitrihän oli yksi suurimmista kaartin johtajista. Huoneita oli varmaan miljoona ja joka puolella oli niin hienoa etten olisi ikinä voinut edes nähdä mitään sellaista. Lattialaatat kiilsivät kuin peili ja seinät olivat tummaa tammea.
- Viedään se tonne oleskelutilaan.
Dimitri käski ja kaksikko totteli häntä mukisematta. Yritin aina välillä kampata tai potkaista jompaa kumpaa, mutta turhaan. He olivat selvästi tehnyt tätä ennenkin.
Keskellä oleskelutilaa oli tuoli, johon minut laitettiin istumaan. Käsissäni kiinni oleva naru sidottiin vielä selkänojaan kiinni ja minut jätettiin siihen istumaan. Dimitri siirsi tuolin lähelle minua ja istui minua vastapäätä. Hän nojani käsillä jalkoihinsa ja tuijotti minua tovin. Minusta se oli äärimmäisen pelottavaa, koska todellakin näytti siltä, että hän tuijottaisi minua, vaikka hänen laisttunut katseensa oli lukittautunut vain yhteen kohtaan.
- Kuule Susan. Se on nyt semmonen homma että sä olet tähän asti säätänyt pikkurikollisten kanssa. Olet ehkä saanut uusia tilasuuksia ja paljon anteeksi heiltä... Ja mikä ihmeellisintä, olet vielä elossa. Eiks kukaan oo koskaan kertonut sulle et isojen poikien kanssa ei kannata lähteä leikkimään?
Dimitri hymähti ja minä tuijotin vain hänen silmiään.
- Kukaan ei...
En kerennyt jatkaa lausetta pidemmälle, kun DImitri läväytti minua poskelle avokämmenellä. Pääni kääntyi lyönnin tahdissa sivulle. Adam, eikä Max välittänyt yhtään mitään.
- Ja sääntö numero 1. Sä et puhu jollei sua puhutella.
Dimitri oli uskomaton. Hän vain kuunteli missä olin ja lyöntikin osui tismalleen oikeaan kohtaan. Hän ei pätkääkään epäröinyt lyödä ja hänen tyynen rauhallinen olemuksensa ahdisti minua. Olin vaiti. Adam ja Max olivat ihan tossuja verraten Dimitriin, heille oli helppo nakella niskoja.
- Ole hyvä, nyt voit puhua.
Dimitri antoi luvan ja epäröin pitkän aikaa ennen kuin sain suuni auki.
- Kukaan ei antanut minun toimia oman pääni mukaan. Oletin sinua vain samanlaiseksi nilkiksi kuin Rasmus. Ettei sinulla ole suojaa tai minkään näköistä turvaa. Mitä sinä haluat?
Dimitri hymähti taas ja käänsi päätään sivulle ja taas takaisin minuun.
- Tiedän, että sinä ammuit minua. Ja tapoit Igorin. Miten kuvittelet ikinä hyvittäväsi sitä millään keinolla?
Laskin katseeni Dimitrin jalkaan. Polven ympärillä oli jonkinlainen tukinivel. Eli olin ilmeisesti tuhonnut hänen jalastaan enemmän kuin mitä alunperin luulin.
- Mä en... Tiedä...
- Niimpä. Etpä tietenkään. Jos olisit mies, olisin jo vääntänyt niskasi nurin. Oletkin vähän harvinaisempi tapaus, monella tapaa. En muista onko elämäni aikana ollut yhtään naista näissä kuvioissa mukana. Tottakai joillakin on tyttöystäviä, sen ymmärrän.. Mutta miten sinä olet saanut itsesti näin syvään suohon, siitä kiinnostaisi kuulla enemmän.
- Sun ei tarvii tietää mun taustoista yhtään enempää.
- Katsotaanko? Kyllä sinä alat vielä puhua.
Dimitri nauroi ja käänteli päätään hetken. En tiedä kuulosteliko hän jotain, vai oliko se vain tapa.
- Adam... Tuoppas minulle se lyhyt ruoska.
Adam vastasi vain lyhyesti sanalla 'selvä.'
Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä mihin Dimitri sitä käyttäisi. Aloin miettimään vaihtoehtoja.. Olisiko fiksumpaa vain pyytää armoa.
Adam poistui vain muutamaksi minuutiksi ja palasi sitten nopeasti. Hänellä oli todellakin lyhyt ruoska kädessään, jonka antoi sitten lopulta Dimitrille. Mies nousi tuolista seisomaan ja käveli vierelleni laskien ruoskan olkapäälleni, jost ase valahti oikean rintani päälle. Aloin vapista kauhusta. Dimitri hiveli käsillään käsivarsiani, kaulaani, reisiäni.,. Mietin hetken mitä ihmettä hän oikein teki, mutta olihan se sanomattakin selvää. Dimitri tutustui kehoon koskettamalla, koska ei nähnyt mitään.
- Nyt alkaa olla viimeiset minuutit aikaa hellittää kielen kannattimia ilman kipua.
Dimitri suostutteli ja hiveli vielä olkapäitäni. Pysyin vaiti. En halunnut kertoa mitään. En yhtään mitään! Jos kertoisin hänelle kaiken, ei meillä olisi käytössä mitään heikkoja kohtia häntä vastaan.
- Eiks tätä voi hoitaa mitenkää muuten?
- Tuskin.
Dimitri oli täysin kylmä.
- Aiot sä olla yhtä raukkamainen ku Rasmus ja käydä heikomman kimppuun. Antasit mun edes olla vapaana ni katotaa kumpi tätä peliä oikeesti johtaa!
Haastoin Dimitrin. Yritin yllyttää häntä päästämään minut irti, mutta ei.
- Kysyn nyt viimeisen kerran, miten sinä päädyit näin isoon huumerinkiin mukaan?
Dimitri oli yllättävän kärsivällinen. Pidin katseeni hänessä ja olin vaiti. Hän laski vasemman kätensä oikealle reidelleni.
- Olen kärsivällinen mies. Ja vielä erittäin harkitseva ja joustava. Mutta koska sinä et suostu yhteistyöhön..
Dimitri nosti kätensä reideltäni ja löi olan takaa ruoskalla reiteeni. Huusin kuin hyena kivun takia, enkä voinut millään tavalla helpottaa oloani. Itkin harvoin kivun takia, nyt oli kuitenkin sen heti.
- Seuraava tulee paljaalle iholle. Nahkahousut pehmentää tätä aika hyvin.
Dimitri naurahti taas ja laski kätensä nyt olkapäälleni.
- Joko sieltä suustasi alkaa tulvia tekstiä?
Ja minä kun olin pitänyt Rasmusta oikeasti sairaana... En vastannut vieläkään. Itkin vain ja olin täysin keskittynyt kipuun.
- Ottakaa noi housut siltä pois. Päästään joskus itse asiaan.
Yhteisvoimin Adam ja Max kiskoivat nahkahousut jalastani. Katsoi reittäni. Se punotti ja siinä kulki kohonnut punoittava juova, mutta iho ei ollut rikki. Kipu ei hellittänyt, vaikka lyönnistä oli jo useampi minuutti aikaa. Dimitri laski kätensä uudelleen paljaalle reidelleni. Punoittava juova jäi suoraan hänen kätensä alle. Hengitykseni oli kiivas ja pelokas. Olin epätoivoinen.
- Noh? Vieläkö jaksat olla hankala?
En vastannut. En edes pystynyt kun haukoin yhä henkeäni. Dimitri nosti taas kätensä ja löi uudestaan edellisen jäljen viereen. En odottanut suurempaa tuhoa, mutta päin vastoi... Ihoni aukesi ja reiteeni tuli verestynyt avohaava.
- Eeeeeei! Eehheeeei!
Huusin minkä ääntäni vain sain. Koko oikea jalkani oli aivan turta. Veri valui hiljalleen pohjettani pitkin lattialle.
- Tahraat kauniin lattiani, En minä sitä tietenkään neä mutta kuulen miten pisarat putoilevat lattialle. Haha. Vieläkö haluat?
Kun en vastannut, Dimitri nosti ruoskan taas olkansa taakse ja valmistautui lyömään.
- Ei! Seis!
Huusin itkun ja kiihtyneen hengitykseni seasta. Dimitri laski ruoskan lattialle ja istui takaisin minua vastapäätä tuolille.
Kului vartti, ennen kuin sain taas henkeä ja pystyin puhumaan. Dimitri odotti kärsivällisesti liikahtamatta mihinkään suuntaan.
- Kaikki alkoi siitä, kun lähdin sijaisperheeni luota pois. Olin ajatellut, että tilanne vähän rauhoittuisi kun olisin hetken muualla. Menin Jehun luo. Hänellä oli jo pitkään ollut kiinostus minua kohtaan joten hyödyin sen hetken tilanteesta. Mutta kun olisin halunnut palata sijaisperheeseeni, Jehu ei enää päästänyt. Tutustuin pikkuhiljaa hänen kauttaan Romeoon, Lareen, Sergeihin ja Akiin. Koko kuvio alkoi kasvaa niin suuriin puitteisiin, ettei minulla enää oma järki kestänyt kasassa. Kun Rasmus alkoi periä omiaan Akilta, tutustuin silloin häneenkin. Minä olin vain kiristystä varten. Ryan oli silloin Rasmuksen juoksupoika. Minä pelkäsin. Rasmus teki minulle niin paljon pahaa. Rasmuksen ensimmäinen suunnitelma päätyi Sergein kuolemaan. Rasmus ampui hänet. Suoraan edessäni. Ja Sergein työ jäi sitten hänelle, jota suuresti yhä ihmettelen. Koko tilanne kärjistyi järjettömään takaa-ajoon ja Larekin menetti siinä henkensä. Muutin Tonin luokse tapahtuneen jälken ja elimme siellä inhimillisessä sovussa pienellä porukalla, kunnes kuulimme Rasmuksen ja meille silloin vielä tuntemattoman Alexin karanneen vankimielisairaalasta. Minut kaapattiin. Vapauteni riistettiin ja tämä kuvio alkoi paljastua hiljalleen oikeassa mittasuhteessa. Tapoin itse vahingossa Aten ja tajusin etten enää koskaan voi palata vanhaan.
Kertomukseni oli sekava, mutta Dimitri näytti ymmärtävän aivan kaiken.
- Jehu on pienimpiä nilkkejä tässä kuviossa. Jos menemme portaittain, Jehu on alimmalla tasolla. Minä hyvin pitkälti ylimmällä kahden muun kaartin johtajan kanssa. Meidän jälkeemme tulee Toni ja sen jälkeen vasta Rasmus. Olet kyllä sössinyt elämäsi hyvin lahjakkaasti.
Adam ja Max kuuntelivat kertomusta, mutteivät kommentoineet asiaan yhtään mitään. Dimitri jäi selvästi mietteliään näköisenä pohtimaan tapahtumia. En tiennyt mitä hänen kierossa mielessään vilisti, muttei varmasti mitään hyvää.
- Oot sä nyt tyytyväinen? Pääsenks mä pois?
Kysyin anelevasti. Dimitri vain naurahti voitontahtoisesti ja nousi tuolista.
- No et todellakaan.
Selvä se... Tämä oli siis kai minun loppuni. Oma pyhä helvettini jonne mätänisin.
- Ottakaa se mukaan. Viedään se ulos. Adam irrotti narun selkänojasta ja raahasi minut väkisin mukanaan pihalle. Jalkaani koski aivan perkeleesti ja se vuosi yhä hieman verta.
Menimme grillikatoksen luo. Kun olimme perillä, Adam tönäisi minua aika vauhdilla ja kaaduin. Löin ikävästi olkapääni maahan, kun en saanut käsillä otettua vastaan. Makasin siinä hetken ennen kuin aloin punnertaa ylös maasta. Pääsin istumaan asti, siitä ylös olikin sitten haastavampaa. Kaiken mukavan lisäksi haavaan meni hyvin todennäköisesti hiekkaa. Ainakin kivusta päätellen. Irvistin kivun takia hieman ja yritin vai siirtää ajatukseni muualle. Lopulta säikähdin kunnolla, kun Dimitri nosti minut seisomaan. Hän oli oikeasti joko lahjakas tai muuten vain taitava. Hän ei lainkaan epäröinyt toimia vaikka olinkin ampunut häntä, eikä hän nähnyt mitään. En tiedä auttoiko siihen se, ettei hän aina ollut sokea. Seisoin siinä Dimitrin otteessa täysin rauhallisesti. Yritin nyt toimia hänen mukaansa.
***
- Miks te jätitte Rasmuksen yksin sinne tien poskeen?
Kysyin hieman vihaisesi Dimitriltä. Hän irrotti hetkeksi otteensa ja irrotti narun käsistäni, jonka jälkeen hän tarrasi taas käsiini kiinni.
- Pitihän meidän saada yksi ongalma jätettyä pois matkasta. Yksinkertaista. Hyvällä tuurilla kukaan ei etsi sitä ja aika korjaa kyllä sen pois.
Kiskaisin toisen käteni irti Dimitrin otteesta ja aioin lyödä häntä, mutta samassa kun otin jo vauhtia ja valmistauduin iskuun, Dimitri nappasi uudelleen kädestäni kiinni ja pysäytti minut helposti.
- Älä aloita. Jollet halua toiseenkin reiteesi kevyttä kuiskausta.
Dimitri käytti todella outoja ilmaisuja. Olin peloissani. Olin täysin uudessa paikassa tuntemattomien ihmisten keskellä. Ihmettelin, miksei Dimitrillä ollut enempää porukkaa lähettyvillä. Hänellä oli varmasti paljon vihamiehiä. Jäin taas paikoilleni odottamaan seuraavaa liikettä.
- Adam, laita sen jalka pakettiin. Ja puhdista.
Käsky kävi ja mies totteli. Hän kipaisi talosta sideharsoa ja jotain puhdistusainetta.
- Istu.
Tottelin ilman vastaväitteitä ja kävin maahan istumaan Dimitrin käskystä. Adam kaatoi haavalleni jotain ainetta, joka kirveli niin maan helvetisti. Pitelin huudon sisuksissani enkä sanonut sanaakaan. Haava oli puhdistettu ja Adam laittoi päälle sideharsoa ja teippasi pään siististi kiinni.
- Tossa on sun housut. Voit laittaa ne jalkaan.
Kiskoin nahkahousut äkkiä jalkaani ja seurasin kolmikon toimia nousten samalla seisomaan.
- En oikein tiedä mitä sinun kanssasi kannattaisi tehdä. Olet niin hemmetin arvaamaton ja tulinen luonne.
Dimitri pohti ääneen.
- Emme varsinaisesti tee sinulla yhtään mitään mutta voimme käyttää sinua haluamallamme tavalla kiristykseen ja ehkä hyötyä sinusta muullakin tavalla. Kyllä se Rasmus vielä suostuu palvelemaan minua ilomielin.
En kestänyt Dimitrin naureskelua ja hymähdyksiä. Ne kuulostivat aina yhtä pelottavilta.
- Sä tuut vielä kärsimään. Ihan varmasti. Sä kompastut omaan nokkeluutees niinku kaikki kusipäät.
Sanoin vihaisesti, jonka seurauksena päällikkö meinasi läväyttää minua taas kasvoihin. Tällä kertaa minä olin nopeampi ja väistin helposti lyönnin.
- Juuri tuota minä tarkoitan.
Oli minun vuoroni naurahtaa. Mutta seuraavaa tekoa en kerennyt väistää. Adam nappasi minua kiinni takaapäin. Hänen toinen kätensä kulki rintojeni kohdalta ja toinen lantion. Hänen otteensa oli todella vahva.
- Haha. Ehkä sinä haluat tietää jotain mukavaa. Muistan sinut... Nuorempana kuin mitä nyt olet. Pelokas tyttö joka ei koskaan saanut uusia vaatteita eikä tavaroita, vaan tyytyi aina sijaisperheen lellipennun vanhoihin vaatteisiin. Lapsi, jonka vanhemmat tapettiin ulkomailla verisessä katutappelussa. Äitisi oli täysin viaton siihen sotaan, mutta maksoi hengellään isäsi hölmöilystä. Haluatko arvata kuka tappoi sinun rakkaat vanhempasi? Ja kuka hankki sinulle uuden perheen, jota tuskin voit perheeksi kutsua.
Katsoin miestä todella pitkään ja palaset loksahtivat paikalleen. Tapahtumista oli nyt noin viisi vuotta. En koskaan saanut tietää mitä silloin tarkalleen tapahtui... Ja tässä oli varmasti syy, miksi Dimitriä kiinnosti minun menneisyyteni.
- Sä oot siis tuhonnut kaiken, mitä mulla oli?
Kyyneleet valuivat silmistäni. Adam ja Max näkivät ne, Dimitri ei.
- Ei... Kyllä sinä tuhosit itse loput lähtemällä Jehun kelkkaan. Loppu menikin omalla painollaan ja viimein mekin tapaamme.
Minua alkoi heikottaa. Suorastaan oksettaa. Kaikki tieto tuli niin yllättäen etten edes ymmärätnyt reagoida. Lopulta pyörryin Adamin otteeseen.
Tulin takaisin tajuihini, mutten enää ollut ulkona. Minut oli tuotu sisälle. Makasin sängyllä kädet sidottuna selkäni taakse. Jouduin ponnistelemaan, että pääsin istumaan. Huone oli nätisti sisustettu, eikä silleä ollut mitään liikaa. Jonkun sortin peilipöytä, kyseinen sänky, tv-taso ja itse tv, jonka edessä nojatuoli, sekä huoneen perimmäisessä nurkassa isohko kasvi. En tunnistanut sitä. Isot lehdet siinä ainakin oli. En jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota. Odotin, josko joku pian tulisi kertomaan minulle lisää. Minun ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauan, sillä Adam tuli hakemaan minua huoneesta.
- Mennäänpä ruokasalin puolelle. Sinua odotetaan.
Laskeuduin lattialle ja lähdin kävelemään ulos huoneesta Adam perässäni. Olisin yksin varmaan eksynyt taloon, sillä olimme ruokasalissa vasta monen mutkan ja huoneen ohituksen jälkeen. Kun lopulta ruokasali aukeni edessämme, olisin voinut huutaa riemusta. Dimitrin lisäksi siellä oli Rasmus, Alex ja Ryan! Jalkani olivat taas lähellä pettää alta. Ryan juoksi luokseni välittämättä Rasmuksesta ja hänen mielipiteistään. Ryan halasi minua ja olisin halannut takaisin jos vain olisin voinut. Olin niin onnellinen!
- Tulithan sinä tajuihisi.
Dimitri varmaan kuuli askeleeni ja Ryanin juoksuaskeleet luokseni.
- Miten hitossa te ootte täällä? Ja onks Rasmus kunnossa?
Kysymyksiä tulvi suustani.
- Rasmuksella on lievä aivotärähdys. Löydettiin se illalla kun teitä ei alkanut kuulumaan. Ja tota... Rasmus suostuu työskentelemään Dimitrille, jos sä vaan saat tulla takasin.
Jäin tuijottamaan Ryania. Oliko Rasmus päästään sekaisin? Vai oliko hänen pakkomielteensä minusta mennyt näin pitkälle?
- Tulkaahan tänne kyyhkyläiset.
Dimitri käski ja kävelimme Ryanin kanssa pöydän ääreen.
- Rasmus suostui vaatimuksiini, kunhan sinä pääset takaisin piilopaikkaanne, mutta... Minulla on siihekin ehto. Haluan, että Susankin toimii alaisenani. Olisihan se vähintäänkin kohtuullista isäsi jälkeen.
Olisin halunnut sanoa niin paljon, mutta kävelin vain suoraan Rasmuksen eteen.
- Rasmus, oot sä ihan sekasin?
Kysyin suoraan ja mitään miettimättä. Rasmus katsoi aivan muualle kuin minuun.
- Dimitri, sopimus koski vain minua, miksi vedät Susanin tähän?
Rasmus esitti kysymyksensä ja näytti hyvin epäröivältä.
- Tilanteet muuttuu. Susan kertoi vähän taustoja ja sieltä selvisi varmistus Susanin vanhempien kohtalosta. Olen hyvin joustava liikemies.
Minulla kiehahti voimakkaasti yli äyräiden, mutten sanonut silti mitään. Annoin Rasmukselle nyt vaihtoehdon hoitaa tämän.
- Olkoon, mutta minä olen päävastuussa. Jos jokin menee mönkään, otan vastuun siitä.
- Se sopii.
Rasmus ja Dimitri kättelivät ratkaisun merkiksi. Aavistin pelkkää pahaa olevan tiedossa. Ryan irrotti lopulta siteet käsistäni ja pääsin vihdoin halaamaan häntä. Rasmus ei vieläkään reagoinut.
- Otan yhteyttä muutaman päivän päästä.
Dimitri sanoi ja antoi meille luvan poistua.
Emme kuitenkaan lähtenyt omalla kyydillä, vaan meidät vietiin Kialla. En vieläkään tiennyt kuka kuski oli, eikä sillä kai ollut väliäkään. Kukaan ei sanonut automatkalla yhtään mitään. Jossakin vaiheessa Rasmus käski kuskin pysähtyä ja jäimme kyydistä. Auto kaasutti tiehensä ja jatkoimme jalan perille. Kun pääsimme viimein piilopaikan pihaan, Rasmus aloitti puhumisen.
- Tämä on sitten vain peitesuunnitelma. Me emme ole Dimitrin alaisina kovin pitkään, mutta niin kauan kuin olemme, teidän on oltava mukana.
Eli Rasmus oli suunnitellut tätä kokoajan. Olin takertunut Ryaniin kiinni, kuin uhkana, ettei Rasmuksen tarvitsisi kommentoida mitään. Hän katsoi kyllä, muttei kommentoinut. Romeokin ilmaantui paikalle ja minut nähdessään hän juoksi luokseni ja halasi aivan kuten Ryankin.
- Tekiks Dimitri sulle mitään?
Romeo kysyi ja epäröin hetken kerronko edes. Nyökkäsin lopulta ja laskin nahkahousut polviin asti ja avasin sideharson.
- Mitä vittua?
Alex kysyi ensimmäisenä nähdessään jäljen.
- Ton on pakko olla ruoskasta tai jostain, ei se muuten verestäis noin pahasti ympäriltä.
Rasmus kommentoi ja laskeutui polvilleen eteeni.
- Se vuotaa kyl edelleen. Luuletko et pärjäät ilman tikkejä?
- Kyl mä uskon. Ei siihen koske jos siihen ei puutu.
Alex oli jo tosin sillä välin hakenut puhtaan harson ja laittoi sen nyt reiteni ympärille.
Siirryimme vähin äänin Ryanin kanssa sisälle. Istuimme sohvalla ja minä oikeastaan makasin puoliksi hänen sylissään rentona ja rauhallisena. Jossakin vaiheessa Rasmuskin ilmestyi sisälle. Vilkaisin hänen peräänsä.
- Rasmus! Voinks mä puhua sun kanssa?
Kysyin nätisti ja nousin istumaan. Ryan vilkaisi minua ja lähti pois kun Rasmus tuli istumaan sohvalle.
- Mä haluun vaan sanoa, et mä oon helpottunu et sä oot kunnossa. Ja että sä autat mut pois tästä kuviosta.
- Mä taas olin varma että kuolen. Onneks Alex ja Ryan löys mut lopulta. Haluan vaan Dimitrin pois meidän kimpusta. Muulla ei ole nyt väliä. Ja tota... Mä oon pahoillani sun vanhempien puolesta.
Laskin katseeni maahan.
- Jos mä olisin tiennyt...
En pystynyt jatkamaan lausetta pidemmälle.
- Ja siks mä en kai voi viedä sulta viimesiäkin hyviä asioita.
En ollut varma oliko Rasmus lyönyt päänsä vähän kovemmin. Jos oli, hyvä niin.
- Mut komento pysyy yhä mulla. Ja tiedät tasan mitä niskuroinnista seuraa. Älä unohda sitä.
Rasmus lisäsi vielä ja nousi sohvalta jatkaen matkaa keittiöön. Seurasin häntä päättäväisesti.
- Mut sä annat mun olla Ryanin kanssa?
Kysyin vielä, vaikka asia pääsääntöisesti oli jo selvä, ainakin minulle. Rasmus ei vastanut mitään. Hiljaisuus oli minulle myöntymisen merkki.
- Toni on pyydettävä tänne. En aio ottaa enää yhtäkään riskiä.
Rasmus sanoi lopulta ja kiersi lauseeni, vaikka päättelin siitä itse omat kuivoni. Nyökkäsin Rasmukselle, jonka jälkeen hän tarttui puhelimeen ja soitti Tonille.
***
Rasmus puhui pitkän tovin Tonin kanssa. Olin todella hermostunut. Kylmää hikeä valui selkääni pitkin kun tuskaisesti odotin puhelun päättymistä. Viimein vartin päästä se loppui.
- Toni tulee tänne. Jehun kanssa.. Sen ei oo nyt ehkä viisasta liikkua yksin. Tiedän kyllä mitä ajattelet Jehusta mut tää on nyt pakko tehdä näin. Dimitri tarkkailee varmasti lähiseutua, johon meidät autosta jätettiin. Neuvoin Tonille kiertotien. Meidän on pakko luoda suunnitelma, joka on helppo toteuttaa. Tosin Toni puhui jotakin Dimitrin yläpuolella olevasta klaanista. Dimitri ei varasinaisesti työskentele hänelle, mutta toimii kyllä laulurastaana kaikesta tapahtuneesta. Tonikaan ei tiedä kuka se päällikkö on.
Jäin pohtimaan asiaa. Kuvittelin jo, että Dimitri on kaikkien yläpuolella, mutta olin siis väärässä. Tässä olisi ollut jo ihan tarpeeksi sotkua kerrakseen.
- Millon se Toni tulee?
- Toivottavasti tän päivän nimissä. Ei sovittu tarkempaa aikaa.
Se oli selvä vastaus. Jotenkin minua ahdisti edes ajatus siitä, että Jehukin tulisi paikalle. Ei meidän välimme ihan niin tulehtuneet olleet enää, kuin mitä aikaisemmin, mutta mielummin olisin halunnut pelkästään Tonin paikalle. Minä en kuitenkaan voinut asiaan vaikuttaa, joten annoin olla.
Istuin hiljaa huoneessani miettien menneitä. Jostain syystä Sergei hyppäsi ajatuksiini vähän väliä. Ehkä siksi, että asia oli hyvin pinnalla kaikesta huolimatta. Jouduimme hoitamaan Sergeinkin asioita. Jokin ei silti täsmännyt. Jokin asia häiritsi minua koko kuviossa. En vain tiennyt mikä. Oliko minulla pettämätön kuudes aisti vai olinko vain vainoharhainen? Ahdistus oli ottaa vallan minusta, mutta onnistuin lopulta sivuuttamaan ajatukset. Toinen aihe, joka pyöri pääni sisällä, oli vanhempieni kohtalo. Miten minulla kesti näin kauan saada tietää totuus? Ja miksi minä korvaisin isäni tekemät virheet? Luulisi hänen maksaneensa ne jo hengellään.
- Arrgh. Mä tuun hulluks!
Huusinkin sen ääneen vaikka oletin vain ajatelleeni sitä. Rauha rikkoutui. Joku astui huoneeseen.
- Mitä sä huudat täällä?
Se oli Rasmus.
- No en mitään. Vituttaa vaan tää koko paska. Kaikki alkaa selkiintyä ja se ei oo musta mitenkään mukavaa. Mua ahdistaa edes ajatella vanhempiani ja sitä mitä oikeasti tapahtui. Käytännössä olen ollut tässä vauvasta asti mukana. En vain tiennyt sitä, ennen kuin nyt. Mistä minä tiedän mitä vanhempani ovat joutuneet kestämään kun olin pieni? Oliko minulla vaikka kiristetty heitä? Aivan käsittämätöntä paskaa.
- Mä ymmärrän kyllä sun tuntees, mut sun on oikeesti pakko ryhdistäytyä, jos me aiotaan päästä Dimitristä eroon. Eniten mua kiinnostaa, kuka on Dimitrin yläpuolella ja millä panoksilla hän pelaa. Meillä voi vielä olla toivoa.
Rasmus yritti rauhoitella minua. Nousin sängyltä ylös ja astelin Rasmuksen eteen seisomaan.
- Sä et varmaan nyt ihan käsitä? Mun vanhemmat tapettiin, tapettiin!
- Niin munkin.
Vaikenin. Rasmus ei sanonut muuta ja käänsi katseensa pois minusta.
- Sori... Mä en...
En edes osannut sanoa lausetta loppuun. Rasmus näytti ensimmäistä kertaa haavoittuvalta ja heikolta. Se oli minulle vieras näky, enkä tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua.
- Ei se mitään. Ethän sä olis voinu tietää. Tärkeintä on et me ei enää epäonnistuta. Missään. Eikä jäädä kiinni. Sä panostat tähän täysillä, kuten me muutkin.
Sen sanottuaan Rasmus postui luotani.
Poistuin myöhemmin itsekin huoneestani ja astelin ulos. Ryan istui pihalla muovisella puutarhatuolilla. Menin hänen vierelleen ja katsoin tätä hetken. Ryan vastasi katseeseeni. Istuin hänen syliinsä ja suutelin häntä, johon Ryan vastasi myös.
- Kuule... Kun työskentelit Rasmukselle, kertoko se koskaan...
Lauseeni keskeytyi kun näin sivusilmällä jonkun tulevan piahatietä pitkin jalan. Heitä olikin 2. Kun he astuivat vähän lähemmäs, tunnistin ne Toniksi ja Jehuksi.
- Puhutaan myöhemmin.
Sanoin Ryanille ja nousin ylös. Koko porukka kokoontui pihalle huomatessaan Tonin ja Jehun.
- Kävellenkö te tänne tulitte?
Rasmus kuittaili heti ensimmäisenä.
- Tultiin taksilla. Ei otettu riskiä liikkumalla omalla autolla. Käveltiin pari kilometriä.
Toni laski katseensa minuun ja hymyili hieman. Olin hyvilläni nähdessäni Tonin. Jehuun en ottanut mitään kontaktia.
- Mennään keittiön puolelle. Tästä voi tulla pitkä istunto.
Rasmus sanoi ja nyökkäsi taloa kohden. Seurasimme kaikki rasmusta.
- Tilanne on nyt se, että... Susan, voinko kertoa ihan kaiken?
Ihme kyllä Rasmus kysyi lupaa johon nyökkäsin epäröimättä.
- Dimitri nappasi Susanin ja kiristi tätä kertomaan taustojaan. Susanil on toistaseks reisi paketissa sen takia. Kerrottuaan taustojaan, Dimitri paljasti totuuden Susanin vanhemmista. Dimitri tappoi heidät. Susanin isän töpeksinnän takia myös äiti joutui kärsimään. Dimitri etsi myös Susanille sijaiskodin. Nyt hän haluaa, että minä ja Susan työskentelemme hänelle. Oma osuuteni on selvä, mutten tiedä mitä hän varsinaisesti haluaa Susanin tekevän.
Toni istui pitkään hiljaa Rasmuksen kerrottua tapahtuneesta.
- Siis oliks Susanin faija diileri?
Jehu kysyi äkisti.
- Oli. Sen käsityksen Susankin sai, vaikkei siitä aiemmin tiennyt mitään.
Rasmus vastasi ja odotti yhä Tonin sanovan jotain.
- Dimitri tutkii varmasti lähialuetta. Sehän ei vieläkään tiedä tätä paikkaa? En nyt ymmärrä. Dimitrin olis ollut kaikista helpointa tappaa Susankin kun se oli pari vuotta nuorempi. Eihän vanhempien kuolemasta ole kuin muutama vuosi? Jokin tässä ei nyt täsmää..
Lopulta Tonikin yhtyi keskusteluun.
- Sitä minäkin olen epäillyt.
Sanoin oman mielipiteeni.
- Dimitri on impulsiivinen ja täysin arvaamaton. Sen pääkopassa on sen kokoinen vuoristorata että kukaan ei selviä siitä hengissä.
- No miten me ikinä voidaan sit pärjätä sille!?
Aloin väittelemään Tonin kanssa.
- Ei kai oo muuta vaihtoehtoa kuin totella ja ottaa samalla selville sen heikkoja kohtia ja vähän taustoja sen isosta klaanista.
- Mä en tasan lähe tähän mukaan. Munko pitäa palvella jotai ryssää joka tappo mun vanhemmat?
Kiivastuin ja nousin tuolilta ylös. Rasmus tarrasi käteeni ja kiskaisi minut takaisin istumaan.
- Yritä nyt vähän rauhottua. Ei miestä kukaan tätä mielellään tee.
Riuhtaisin käteni irti Rasmuksen otteesta ja vaikenin. Sisälläni kiehui taas.
- Sinähän sen tiedät!
Kivahdin lopulta Rasmukselle ja nousin nyt nopeammin tuolsita ja lähdin marssimaan ulko-ovea kohti. Kuulin jonkun muunkin takanani nousevan ja nyt hän jo seisoi edessäni estämässä ulospääsyni.
- Toni, mee pois. Oikeesti.
Sanoin vihan ja surun sekaisella äänellä.
- En mene. Sä et saa tehdä nyt mitään tyhmyyksiä. Me ymmärretään kyllä sun katkeruutes.
Toni oli tarrannut käsivarsiini, kun yritin kiertää hänet ja mennä ulos.
- Päästä mut!
Huusin jo todella vihaiseen sävyyn. Kaikki pidättelivät henkeään, kun lopulta romahdin ja aloin itkeä. Toni piteli minua pystyssä, kun jalkani olivat lähellä pettää altani. Toni halasi minua ja kuunteli vaikerrustani niin kauan kuin sitä kesti.
Olin itkenyt usemman minuutin ja olin yhä Tonin otteessa. Lopulta, kun aloin hieman rauhoittua. Toni irtaantui minusta ja pyyhki kädellään kyyneleet poskiltani.
- Susan. Mä ja kaikki muutkin halutaan nyt sun parasta. Sä saat varmasti kostos kun on sen aika, jos se on se asia jota odotat. Sä et palvele lopun ikääs Dimitriä. Mä lupaan sen. Sä saat edelleen mun lupauksen. Sä oot vielä turvassa. Usko pois.
Uskoin Tonin sanaan. Nyökkäsin tälle lopulta ja palasin pöytään istumaan.
- Kun Dimitri ensi kerran soittaa, ilmottakaa siitä välitömästi mulle. Kaikki yksityiskohdat ja henkilöt jotka hän mainitsee. Tapasiko muuten Susan Maxin ja Adamin?
Nyökkäsin Tonille taas.
- He ovat kaksi muuta klaanin johtajaa. He vain toimivat Dimitrin apuna. En tiedä heidän tarkkaa alaismääränsä.
Nyt selvisi sitten sekin. Adamin ja Maxin osuus. Ihmettelinkin kenestä Dimitri puhui kun mainitsi kaksi muuta klaanin johtajaa.
- Kuka on Dimitrin yläpuolella?
Kysyin ja esitin kysymykseni Tonille. Vaikka käsittääkseni hän ei tietänyt kuka kyseinen henkilö oli.
- Sky.
Yllätykseksemme Dean sanoi minulle vastauksen.
- Siis sä tunnet sen? Et oo sitte aikasemmi viittiny avata suutas?
Rasmus kommentoi kärkkäästi heti vaikkei tiennyt asiasta sen enempää.
- En tunne. Mutta kuulin hänen niemnsä mainittavan juuri ennen kuin pakenin omia sotkujani. Kutsuivat häntä päälliköksi. Koko kaartin päälliköksi. Hänen yläpuolellaan ei ole muita. Ei ainakaan tähän kuvioon liittyen.
Dean kertoi rauhallisesti eikä välittänyt Rasmuksen kommentista sen enempää.
- Tiedätkö sukunimen?
Kysyin jatko kysymyksen.
- En. En tiedä mitään muuta kuin etunimen.
- Voiskohan pelkän etunimen perusteella löytää jotain taustoja?
Kysyin ja vilkaisin muihin.
- Ei oo mitään varmuutta. Voi sitä yrittää. Esimerkiks niiltä, jotka ei palvele Dimitriä. Carl vois tietää jotain.
Rasmus tuumi ääneen. Minä kyllä epäilin väittämää.
- Jos Carl tietäs jotain, se ois kertonu.
Väitin Rasmukselle vastaan. Hän ei sanonut mitään. Luotin Carliin. Ei kai hänellä olisi mitään syytä valehdella. Pitkä hiljaisuus vallitsi kaikkien meidän keskuudessamme.
Porukka oli kyllästynyt pölpöttämään aiheesta ja ainoat, jotka istuivat yhä keittiössä, olivat minä, Toni ja Rasmus.
- Mitä me muuten tehdään, jos me jäätäskin kiinni?
Esitin viattoman kysymyksen ja Toni oli pudota tuolilta.
- Susan, me ei saada epäonnistua. Jos me jäädään kii, Dimitri tappaa jonkun meistä ja todennäkösesti hoitelee suurimman uhan, eli todennäkösesti sut. Mut jos nyt niin kävis, et jäätäs tästä kii, ainoa fiksu vaihtoehto on tehdä katoamistemppu ja elää radiohiljaisuudessa vähintään puoli vuotta.
Rasmus nyökkäili Tonille ja oli selkeästi samaa mieltä.
- Jos me jäädään kii, joudutaan viel hyväs lykyssä kaikki linnaan. Dimitri junailee ittensä vapaaks ihan mistä tahansa. Ainakin sen pohjalta mitä sitä nyt on täs parin päivän aikana oppinu tuntemaan ja sen jälkeen mitä sä koit.
Vilkaisin Rasmusta. Ikävä fakta. En pitänyt ajatuksesta, että istuisin Rasmuksen tai Alexin kanssa samassa sellissä.
- Eli nyt me tehdään näin: Otatte yhteyttä, kun Dimitri on ottanu yhteyttä teihin. Kerrotte tapaamispaikan, ja ajankohdan, sekä sen mitä hän haluaa ja keneltä. Käyn ennekkoon tarkastamassa paikan, jos se ei ole lähellä Dimitrin asutusta tai jossakin muussa turhan epäilyttävässä paikassa. Dimitri tietää, että poliisi ja muu virkavalta kyttää seudun asutuksia tarkkaan, joten hänen on käytettävä diilaukseen sopivia paikkoja, jotka ovat hylättyjä. Kuten varastohalli, josta kerroitte.
En pitänyt tästä yhtään. Toni onneks osasi hommansa ja toivottavasti saisi meidät joskus tästä pois.
- Ja yksi juttu vielä... Jos me joskus saadaan Dimitri kaltereiden taakse, varautukaa siihen, et sillä voi olla suhteita. Pienempiä pomoja joista kenelläkään ei ole tietoa. Kaikesta pitäisi saada selvää ja hoitaa homma kerralla. Muuten olemme vielä isommissa vaikeuksissa. Muistakaa Dimitrin klaanin vakinainen määrä.
Dimitrillä todellakin riitti alaisia. Jos Dimitri saadaan jäämään kiinni, kukaan ei saisi koskaan tietää ketkä sen takana olivat.
- Jos asia on ymmärretty, lähdemme Jehun kanssa nyt ja te palaatte möhemmin asiaan.
Rasmus nyökkäsi vielä, muttei sanonut mitään.
- Ooha kiltisti.
Toni silitti kädellä vielä poskeani ja katsoi minua suoraan silmiin sanoessaan lauseen. Minäkin nyökkäsin. Toni lähti asutukseltamme, samoin Jehu.
Oli yö. Istuin yhä keittiössä vesilasi nenän edessäni. Pelkäsin. Pelkäsin Dimitrin yhteydenottoa. Olimme ehkä haukkaamassa liian isoa palaa kerrallaan. Kaikki muut olivat jo nukkumassa. Paitsi minä ja Romeo, joka istui seurakseni.
- Sä oot huolissas tulevasta vai mitä?
Nyökkäsin vain nostamatta edes katsetta Romeoon. Hän istui minua vastapäätä pöytään ja otti kädestäni kiinni.
- Susan, sun on pysyttävä vahvana. Sä et saa luovuttaa. Kaiken kokemas jälkeen, sä oot vahvin ihminen, jonka mä tunnen. Siitä hetkestä lähtien, kun tavattiin ensimmäisen kerran, mä tiesin että sä selviät mistä vaan.
Hymyilin Romeolle kyyneltenkin seasta.
- Kiitos et sä oot pysyny siinä.
Se oli vilpittömin kiitokseni. Valvoimme Romeon kanssa lähes koko yön jutellen. Hänen läsnäolonsa auttoi minua jaksamaan ja hetkeksi unohtamaan kaiken tulevan.
Aamulla heräsimme molemmat keittiöpöydän äärestä. Olimme nukkuneet ehkä pari tuntia.
- Oho, mä luulin vaan hetkeks laskeneeni pään tähän.
Sanoin kun nostin pääni pöydästä. Romeokin heräsi vasta. Olipas noloa. Sänkyyn oli ilmeisesti ollut turhan pitkä matka.
- No mitä ihmettä te tällä teette?
Rasmus ilmestyi paikalle ja katsoi kummaksuvasti molempia.
- Me näköjään nukuttiin tässä. En mä muusta tiedä.
Romeo sanoi aivan unen pöpperössä.
- Ilmeisesti vähän stressiä liikenteessä.
Rasmus naurahti ja kaivoi taskustaan puhelimen, joka oli värinä hälytyksellä.
- Eikä näköjään turhaan. Se on Dimitri.
Rasmus sanoi ja jäi jahkailemaan vastaako. Romoe ja minä tuijotimme Rasmusta pitkään ja odotimme.
- Haloo.
Rasmus vastasi esittelemättä itseään. Kyllähän Dimitri tiesi minne soitti.
- No hyvää huomenta. Minulla on teille sopiva tehtävä.
- Millainen?
- Tarkennan, Susanille ja Alexille. Haluan, että he vievät lastin kaupungin toiselle laidalle. Yhdelle välittäjistäni. En itse pääse sinne. Saatte tottakai rahat periltä.
Rasmus näytti häkeltyneeltä.
- Joo.. Siis.. Mistähän päin tarkemmin?
Hän alkoi kuulostaa jopa epävarmalta. Yritin viittomalla näyttää tsemppiä Rasmukselle.
- Vanhaan satamaan. Siellä on hylätty pieni huvipursi viimeisellä laiturilla. Odottakaa siellä huomis iltana kello 19.00 Ei minuuttiakaan myöhemmin.
Dimitri katkaisi puhelun, ennen kuin Rasmus ehti vastaamaan mitään.
- Tää ei nyt menny ihan niin ku piti. Se haluaa sut ja Alexin sinne.
Rasmus sanoi minulle ja käännyin automaattisesti katsomaan Romeota.
- Onks tää joku koe? Tai huono vitsi?
Kysyin yllättyneenä ja käänsin katseen takaisin Rasmukseen.
- Ei mitään käryä. Mä veikkaan, et se vaan testaa meitä. Mut ohjeita on nyt noudatettava. Soitan heti Tonille.
Rasmus sanoi ja siirtyi ulos puhumaan.
- Voi vittu mikä soppa. Toivotaan ynt et Alex suostuu tähän. Mä pelkään kyl et Dimitri suunnittelee jotain.
Romeo ei sanonut mitään. Näytti vain äärimmäisen huolestuneelta.
***
- Mun on pakko ettiä Alex. Sille pitää kertoo.
Pinkaisin tuolista ylös ja juoksin pihalle. Koska hän ei ollut ryystämässä kahvia, oletin, että löydän hänet pihalta. Ja niin löysinkin. Alex oli tuttuun tapaan huoltamassa pyöräänsä. Ilmeisesti ninja ei ollut saanut pahempia osumia kaatumisen johdosta.
- Onks se pyörä kunnossa?
- Pientä laittamista vaille. Ihme kyllä se ei menny paskaks ku kaaduitte sen kanssa. Johan tää tarvii kohta päästää eläkkeelle kun tällä ryysätään millon mihinkin.
Alex naurahti eikä vilkaissutkaan minuun päin.
- No laita se sit kuntoon. Mein pitää nimittäin olla sun kanssa huomenna vanhassa satamassa kello 19.00
Alex pudotti jakoavaimen kädestään ja käänsi päänsä niin äkisti minua päin, että oli vähällä niksauttaa niskansa.
- Siis mitä?!
Alex kysyi todella hämmentyneenä ja nousi ylös pyörän vierestä.
- Dimitri soitti. Oletettiin tottakai et se haluu sinne mut ja Rasmuksen. Mut se sanoki mut ja sut. Sun on pakko suostua.
- Toivoin todellakin, että olisin voinu välttää tän. Dimitri on viimenen ihmine täs mestassa jonka kans haluan olla tekemisissä.
- Alex, sun on pakko suostua.
Anelin, vaikkei se kuulunut tapoihini. Vilkaisin olkani yli Rasmusta, joka pyöri pihalla edestakaisin puhuen puhelimessa.
- No.. Joo. Mut vaan sun takias. En haluis et säkään oot Dimitrin kans tekemisissä. Mitä mein pitää tehdä?
- Joku Dimitrin välittäjistä tulee meitä tapaamaan. Viedään vaan lasti sille. Ei muuta.
Se kuulosti yksinkertaiselta. Oliko se sitä? Siitä emme voineet olla varmoja.
- Kuulostaa liian helpolta, sano mun sanoneen. Mä laitan kuiteki ninjan kuntoon. Älä oo huolissas.
Luotin Alexin sanaan ja palasin takaisin sisälle.
- Alex oli vähän tolaltaan.
Sanoin Romeolle, joka yhä istui pöydän ääressä.
- En ihmettele yhtään. Mä oon helvetin huolissani et jotain tapahtuu. Taas.
- En mäkään enää tiedä mitä täs pitäs tehdä. En ikinä ois uskonu et sanon tän, mut annan ennemmin Rasmuksen riistää mun vapauden, kuin et alkaisin Dimitrin alaiseksi pysyvästi.
Romeo pudisti päätään.
- Ei sekään hyvä vaihtoehto ole, mut varmasti helpompi kuin tämä.
Istuin Romeon viereen.
- Kohta on varmaan vielä isompi helvetti irti.
Nojasin Romeon olkapäähän. Hän nosti kätensä hartioideni yli ja halasi siis toisella kädellään minua.
- Kyl me tästä selvitään. Kama vaan ei riitä kauheen pitkäks aikaa. Sitä on varmaan sen ver vielä, et saatte tän hoidettua. Mut mä veikkaan et mein on käännyttävä veljeni puoleen.
- Suostuuks Aki auttaa meitä vielä?
- Veikkaan et suostuu. Koska näin sen ei tarvii itse olla tekemisissä Dimitrin kanssa.
Romeon puheissa oli perää. Aki ei halunnut olla Dimitrin kanssa missään tekemisissä, joten hän auttaa varmasti. Dimitri ei kysele meidän kaman alkuperää.
- Mut mein varmaa kannattaa ottaa Akiin yhteyttä vasta tän reissun jälkeen.
- Niin ja sitä paitsi..
- Noni, nyt pitäs tänki homman olla selvä.
Rasmus keskeytti Romeon lauseen paukahtamalla sisälle.
- No mitä se Toni sano?
Kysyin ja vilkaisin myös Romeoon, joka ei jatkanut kesken jäänytttä lausetta.
- Se käy tänään kattomas sen paikan ennakolta.
En tiennyt mitä hyötyä siitä olisi, mutta Toni varmasti tiesi mitä tekee.
- Mut onks mun pakko lähtee Alexin kanssa? Seki oli hemmetin epävarma ja jos se paljastaa koko jutun.
Rasmus asteli tuolini luo, selkänojan taakse. Hän nappasi hiuksistani kevyesti kiinni ja taivutti päätäni taakse päin ja katsoi minua nyt ns väärinpäin.
- Mitä sä teet? Sattuu!
Kivahdin, mutta pidin käteni pöydässä kiinni.
- Ymmärrä nyt, me ei pullikoida tässä vaiheessa Dimitriä vastaan.
- Mut ei tää voi mennä näin.
Sanoin epätoivo äänestäni paistaen.
- No sä voit ottaa aseen mukaas, jos se yhtään tuo sulle turvallisempaa oloa, mut sä et nosta sitä vyöltäs missään vaiheessa.
- Täs on yks pikku ongelma. Mun Ase jäi Sinne auton takapenkille missä mua ja teitäkin kuskattiin.
Rasmus naurahti. En nyt ymmärtänyt mitä hauskaa tässä oli.
- Sun ase on Alexilla. Kun me noustiin siihen autoon, Alex huomas sen heti takapenkillä ja tunnisti sun aseekses. Se laitto sen vaivihkaan piiloon ja on varmaan edelleen sillä.
Huokaisin helpotuksesta. Lopulta Rasmus päästi irti ja vilkaisi Romeota. Romeo nousi tuolilta ja lähti. Sitä Rasmus ilmeisesti odotti.
- Ja nyt, sä meet käymään suihkussa ja sen jälkeen me puhdistetaan se haava kunnolla.
Rasmus käski. Nousin vähin äänin tuolista ja kipitin suihkun puolelle.
Lukitsin oven perässäni ja heitin vaatteet pois. Istuin suihkupenkille ja avasin siteen jalastani. Jälki oli todella julman näköinen ja vuosi verta vieläkin hiukan. Astuin suihkun alle ja valutin vettä koko vartalolleni. Pelkkä vesi kirveli jalassani inhottavasti, mutta suljin silmäni ja turrutin kivun veden kanssa ja uskalsin pestä saippuallakin. Vältin kuitenkin saippuan joutumista haavaan. Kun olin peseytynyt, suljin suihkun ja kuivasin suurimman osan tukastani ja kietaisin pyyhkeen ympärilleni. Aijoin laittaa nahkahousut ja hupparin kyllä päälleni, mutten tajunnut ottaa muita puhtaita vaatteita. Ainoa vaihtoehto oli hiipiä niitä hakemaan. Avasin oven ja vilkaisin näkyikö ketään lähettyvillä. Ei näkynyt joten hipsin kohti huonettani, Pääsin puoleen väliin portaita kun Rasmus keskeytti minut.
- Susan.. Tuu ekan käymää keittiössä.
Ajattelin ensin jatkaa matkaani, mutta muutin mieleni ja menin pyyhe ympärilläni keittiöön.
- Istu alas niin hoidetaan se haava.
Rasmus oli tuonut jo puhdistusaineen ja puhtaan sideharson. Istuin tuolilla ja pidin reiteni tiiviisti kiinni toisissaan. Rasmus valutti puhdistusainetta haavalle ja hoiti puhdistuksen todella varovasti. Se ei sattunut yhtään. Annoimme haavan hetken kuivua, jonka jälkeen Rasmus laittoi siihen jonkin sortin lapun joka imisi vuotavan visvan ja veren itseensä. Kun harsoa alettiin laittaa, minun oli pakko hieman levittää jalkojani. Rasmus laittoi harson juuri sopivalle tiukkuudelle. Kun hänen kätensä kosketti sisäreittäni, värähdin automaattisesti. Toivoin, ettei Rasmus olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta hän keskeytti harson laitoin ja vilkaisi minua. Naamani oli varmaan tulipunainen. Katsoin aivan muualle ja välttelin Rasmuksen katsetta. Kun ei saanut huomiota, hän siirsi kätensä mitään varoittamatta pyyhkeeni alle ja hiveli sisäreisiäni vain kiusallaan. Yritin pitää naamani peruslukemilla, mutta painoin vaistomaisesti silmäni tiukasti kiinni.
- Rasmus.. Lopeta.
Sanoin lopulta epävarmasti ja Rasmus jatkoi siteen laittamista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun hän lopulta oli valmis, pinkaisin ylös tuolilta ja juoksin suoraan yläkertaan ja puin alusvaatteet päälleni, kiskaisin hupparin niskaan ja nahkahousut jalkaani ja jäin tuijottamaan kuvaani peilistä. Kysymyksiä sateli päähäni. Epävarmuus kalvasi mieltäni. Harjasin tukkaani suoraksi. Se kuivui samalla hyvää tahtia. Lopulta heittäydyin hetkeksi makaamaan sängylleni ja mietin taas kaikkea tapahtunutta. Kukaan ei tiennyt miten asiat tulisivat päättymään. Menettääkö vielä joku henkensä, mitä Dimitrille tapahtuu? Pääsenkö koskaan.. Vapaaksi? Olin juuri sulkemassa silmiäni, kun Alex ilmestyi huoneeseen. Ponnahdin istumaan saman tien.
- Mä toin tän sun asees.
- Aa. Joo kiitti.
Sanoin Alexille ja otin aseen käteeni. Katsoin asetta jopa hieman surumielinen ilme kasvoillani.
- Mitä sä mietit?
- Mä vaan... Mä... Mä en vaan enää jaksa tätä. Mä lähden tästä kuviosta.
Alex katsoi minua pitkään hölmistyneenä.
- Sä teet mitä..?
Alex kysyi vielä. Vilkaisin häntä ja nousin sängyltä ylös. Kävelin huoneen ovelle ja vilkaisin vielä olkani yli Alexia ja poistuin vähin äänin kohti alakertaa.
Pääsin puoleen väliin portaita, kun kuulin Alexin huutavan takanani.
- Rasmus, Ryan, kuka tahansa älkää päästäkö Susania ulos!
Kiihdytin tahtiani ja kerkesin juuri portaiden alapäähän, kun Rasmus syöksyi eteeni esteeksi.
- Ja mihin sä oot menossa?
Nappasin molemmilla käsilläni kaiteista kiinni, loikkasin käsien varassa ilmaan ja potkaisin Rasmusta molemmilla jaloilla. Hän lensi vauhdilla selälleen lattialle. Hyppäsin ketterästi hänen ylitseen ja juoksin ulos.
- Perään!
Rasmus huusi ja piteli hetken käsiä päänsä päällä. Ilmeisesti hän löi päänsä aika pahasti. Alex loikkasi myös Rasmuksen yli ja kiirehti perääni ulos. Juoksin kohti pihatietä.
- Susan! Jumalauta nyt tuu takasin!
Se oli Ryan. En ollut koskaan kuullut häntä noin vihaisena. Jatkoin pinkomista. Jalkaani alkoi koskea vietävästi. Oli todella typerä idea lähteä pakenemaan. Taas. Tiedostin sen itsekin, mutta otin tarkoituksella jatkuvasti typeriä riskejä. En tiennyt todellakaan mikä minua vaivasi. Kuulin jonku saavuttavan minua. Vauhtini hidastui kivun takia. Joku tarrasi minua käsivarresta ja pysäytti minut kuin seinään.
- Maahan!
Kuulin Alexin huutavan minulle. Alex siis piteli minua.
- Vauhtia!
En ollut kuullut Alexiakaan hetkeen noin vihaisena. Laskeuduin polvilleni nurmikolle. Alex kaatoi minut vatsalleen ja piteli käsiäni maata vasten ranteista kiinni pitäen. Lopulta luokseni ilmestyi myös Ryan ja Rasmus.
- Saatanan idiootti!
Rasmus huusi minulle todella vihaisena. Ryan seisoi toimettomana vieressä, eikä edes vilkaissut minuun päin. Alex pysyi tiiviisti paikoillaan ja istui kevyesti alaselkäni päällä jalat molemmin puolin kylkiäni.
- Päästäkää mut pois! Mä en jää tänne enää hetkekskään!
- Turpa kiinni vai haluat sä et meidät löydetään!
Rasmus sanoi ja tukki suuni laskeuduttuaan polvilleen eteeni.
- Sä oot kyllä todellinen tuuliviiri. Mä ymmärrän et tää tilanne aiheuttaa paineita, mut sä vaarannat ittes lisäks meistä jokaisen toimimalla näin!
Rasmus antoi minulle puheen vuoron ja otti käden pois suultani.
- Haista vittu! Jos te ette ois vieny mua, mä olisin onnellinen nyt! Mä en ois koskaan joutunu tähä tilanteesee ilman teitä!
Rasmuksella petti hermo. Hän läväytti minua avokämmenellä poskelle. Olihan se odotettavissa. Tiesin että Rasmus voi tehdä niin.
- Rasmus...
Ryan aloitti vihaisena, muttei ottanut askelia Rasmusta kohti.
- Te ette vaan tajua yhtään mitään.
Sanoin itkun sekaisessa tilassa.
- Me tajutaan paljon enemmän kuin sä uskotkaan. Sinä et vain tunnu tajuavan nyt omaa parastasi. Nosta se ylös.
Rasmus käski. Alex nousi pois päältäni ja kiskaisi minut vauhdilla ylös ja piteli minua lujasti kiinni kädet ympärilläni.
- Sä et Susan jätä mulle enää vaihtoehtoja. Mun on pakko laittaaa sut lukkojen taakse niin kauaks aikaa kun on tarvis. Mä en aio riskeetava omaa elämääni sun takias.
Rasmus oli tosissaan. Oliko minun pelini pelattu?
- Älä... Mä en halua.
Anelin hyvin vaimealla äänellä.
- Mulla alkaa oikeesti mennä suhun luotto.
- Luuletko sä et olisin joskus luottanut suhun? Tilit on tasan.
Vittuilin Rasmukselle vaistomaisesti. Tällä kertaa Rasmus ei näyttänyt välittävän mitään.
- Vie se yläkertaan ja lukitse huoneseensa. Tää oli tältä erää tässä.
Alex kiskoi minut mukaansa Rasmuksen käskystä.
Pääsimme yläkertaan asti. Ryan oli seurannut meitä.
- Saanks mä jutella hetken Susanin kans?
Ryan pyysi ja Alex nyökkäsi, mutta jäi oven ulkopuolelle vahtiin. Menin sängyn viereen ja istuin sen reunalle. En uskalatanut edes katsoa heti Ryania.
- Susan miks sä teet näin?
- Mä en halua kuolla.
Vastasin hiljaa ja pyyhin kyyneleitä poskiltani.
- Kai sä ymmärrät et jos sä teet noin, se on varmempi tapa kuolla. Rasmus voi päättää sun päivät ihan millon haluaa.
- Ei se sitä tee. Se tarvii mua kuitenkin ja sillä on pakkomielle muhun.
En tiedä uskoinko tuohon itsekään.
- Sä saatoit äsken myös mut ja Romeon vaaraan. Ajattelit sä sitä yhtään?
Pyöritin päätäni. En ajatellut.
- Nyt otat ittees niskasta kiinni. Ja pidät sen otteen. Saatat joutua anomaan että saat liikkua taas vapaasti. Rasmus on helvetin vihanen.
Tiesin kyllä senkin. Jotenkin se tuntui vielä pahemmalta kun se sanottiin ääneen. Nyökkäsin Ryanille.
- Hyvä tyttö. Mä pyydän Rasmuksen käymään täällä, kunhan se ensin rauhottuu.
Ryan sanoi ja poistui huoneesta. Alex lukitsi oven ulkopuolelta ja minä jäin lukkojen taakse.
Olin maannut sängylläni pari tuntia, kun ovi tultiin avaamaan. Rasmus astui huoneeseen ja tuli istumaan sängyn reunalle.
- Mä en tiedä... Voinko mä luottaa siihen että sä hoidat huomisen keikan kunnialla. Jos sä sössit siellä jotain niinkuin täällä äsken, te kuolette molemmat.
Makasin hiljaa sängylläni sanomatta mitään.
- Susan. Vastaa mulle.
Käänsin pääni Rasmusta kohti.
- Mitä väliä sillä on? Dimitri tappaa kuitenkin meidät.
Rasmus laski toisen kätensä toiselle puolelleni ja laskeutui lähemmäs kasvojani.
- Ei tapa. Se on ammattilainen ja sitä seurataan varmasti. Se ei olis niin varomaton. Saattaa se merkkejä antaa pelotteeks mut se ei henkeä kevin perustein vie. Jos sä et oo tässä mukana sä et ikinä pääse Dimitristä eroon.
Kai minun oli vain yritettävä luottaa Rasmukseen.
- Okei. Mä suostun. mä vaan toivon et tää olis pian ohi.
- Mitä paremmin pidät sopimuksesta kiinni, sitä nopeemmin tää on ohi. Ykskin karkausyritys vielä ja mä vien sulta kävelykyvyn iäksi. Muista sen.
Nyökkäsin Rasmukselle, joka nousi tämän jälkeen sängyltä ja lähti huoneesta ulos. Hän ei lukinnut ovea, vaan jätti sen auki. Käänsin kylkeä sängyllä ja jossain vaiheessa nukahdin.
***
Heräsin vasta seuraavana päivänä. Aurinko oli jo korkealla joten kello oli varmasti jo paljon. Nousin istumaan ja venyttelin. Olin väsynyt, vaikka olin nukkunut ties kuinka monta tuntia. Tukkani oli aivan sekaisin ja olo oli hieman kuin tiejyrän alle jäänyt. Olin nähnyt koko yön painajaisia, mutten enää muistanut millaisia. Nousin sängystä ja hipsin alakertaan. Vilkaisin ensimmäisenä kelloa seinällä. Se näytti kahta päivällä. Olin siis nukkunut todella paljon. Yritin selvittää tukastani pahimmat takut pois käsin samalla kun aloin valmistelemaan kahvia. Dean asteli keittiön läpi ja oli ilmeisesti matkalla yläkertaan, kun pysätyin hänet.
- Dean! Oota.
Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua odottavasti.
- Oot sä nähny Rasmusta?
- Se meni varmaa treenaamaan aittaan.
Treenaamaan? Miten hän siellä treenaisi. Kiitin Deania ja odotin kahvin tippumista vielä hetken. Join kupillisen ja lähdin ulos. Astelin suoraan aittaan. Aitassa oli 2 ovea. Oikeanpuoleinen oli auki. Astuin sisään ja näin Rasmuksen katon rajassa. Hänen jalkansa olivat kattoparrun yli koukussa ja hän roikkui siis ylösalaisin ja teki vatsalihaksia kattoa kohti.
- Rasmus?
Rasmus ei lopettanut treenaamistaan.
- No mitä?
En hetkeen sanonut mitään. Nyt oli tilaisuuteni. Vaikka Rasmus antoi minun olla Ryanin kanssa, oli tämä paras tapa korjata luottamusta. Muistan mitä Ryan sanoi. Ja jos halusin Rasmuksesta eroon samoin kuin Dimitristä, minun oli tehtävä myös asioita, joita en halunnut. Koska en vastannut Rasmukselle mitään, hän otti käsillään kiinni kattoparrusta ja laskeutui alas. Hänellä ei ollut paitaa päällään. Rasmuksenkin vartalo alkoi näyttää vähän enemmän treenatulta. Alkujaan hän oli ollut hyvinkin normaalikokoinen. Oli hänellä silti voimaa tallessa.
Astuin lähemmäs Rasmusta ja katsoin häntä päästä varpaisiin muutaman kerran ja joka kerran jälkeen siirryin askeleen lähemmäs. Rasmus ei perääntynyt vaan jäi odottamaan mitä seuraavaksi tekisin. Nostin oikean käteni hänen rintakehälleen ja työnsin Rasmusta seinää kohden. Kun hänen selkänsä osui sileään puuseinään, hän nappasi kiinni minua olkapäistä. Pelkäsin jo, että Rasmus torjuu minut, mutta päin vastoin. Hän käänsi minut selkä seinää vasten ja suuteli. Rasmus oli täysillä mukana, kuten oli tarkoituskin. Suutelin häntä takaisin. Rasmus potkaisi oven kiinni ja se naksahtikin samalla suoraan lukkoon. Rasmus nosti käteni seinää vasten ranteista kiinni pitäen. Olin jättänyt hupparini huoneeseeni, joten toppi päällä yläkropassani oli paljon paljastakin pintaa. Rasmus suuteli kaulaani ja painautui aivan minuun kiinni. Samaan aikaan minusta tuntui niin väärältä ja toisaalta taas tämä oli paras keino päästä lähemmäs Rasmusta ja kauan etsittyä luottamusta. Kun hän lopulta irrotti otteensa ranteistani, kiedoin käteni hänen ympärilleen ja raavin kevyesti hänen selkäänsä. Rasmus otti topin pois päältäni ja avasi rintaliivieni lukon selkäpuolelta ja tiputti nekin pois pelistä. Nahkahousut kiskaisin itse pois jalastani, samoin alushousut. Rasmus jatkoi suutelua kun avasin hänen tummien fakkutyylisten housujen vyön ja napit. Kiskaisin housut alas ja Rasmus astui niistä pois. Nyt oli aivan turhaa enää perääntyä. Miehen kädet kävivät ensin selkäpuolellani ja sen jälkeen hyväilemässä rintojani. Aitassa ei ollut sänkyä, ei tuoleja, ei pöytää... Joten homma hoidettiin seisaaltaan. Nojasin seinään kun Rasmus painautui minua vasten ja työntyi rauhallisesti sisääni. Tuntui oudolta olla Rasmuksen käsissä omasta tahdosta, eikä väkisin vain huumattuna. Rasmus osasi kyllä hommansa vaikka pienessä mielessäni halusinkin tilanteesta pois. Rasmus kiusasi minua tahallaan ja vetäytyi välillä kokonaan pois sisältäni ja suuteli kaulaa. Kun olin lähellä huippua, Rasmuskin lakkasi kiusaamasta.
- Älä... Vaan.. Lopeta..
Sanoin hengästyneenä ja painauduin niin tiukasti kiinni Rasmukseen kuin vain voin. Pääsimme huippuun hyvin samaan aikaan. Rasmus joutui pitelemään minua pystyssä jonkin tovin ennen kuin pysyin pystyssä omin jaloin. Rasmus ei ollut sanonut sanaakaan koko aikana. Ehkä ihan hyvä. En olisi varmaan osannut vastata hänelle mitään. Kun taas palasin takaisin maan päälle, puin alushousut ja nahkahousut jalkaani, sekä laitoin rintaliivit. Rasmus laittoi housut jalkaan ja painautui vielä takaa päin paljasta selkääni vasten omalla paljaalla ylävartalollaan, siirsi hiukset pois korvani luota ja kuiskasi:
- Hyvä tyttö.
Sen sanottuaan Rasmus poistui aitasta. Puin ripeästi loput vaatteet päälleni ja siirryin ulos. Istuuduin aitan rappusille. Rasmus oli juuri astumassa taloon, kun Ryan tuli häntä vastaan. Rasmus hymähti Ryanille voitonriemuisan näköisesti. Esitykseni meni siis täydestä! Ryan käveli luokseni, katsoi minua hetken tajuttuaan mitä oli tapahtunut ja näytti kysyvältä.
- Onnistuiko?
Ryan kysyin kuiskaten. Nyökkäsin hänelle. Minusta tuntui, että petin Ryania. Toisaalta taas Ryan itse ehdotti tätä alunperin, joten en kantanut syyllisyyttä. Ehkä Rasmus alkaisi nyt luottaa minuun täysin ja saisin molemmat projektit etenemään.
- Helvetin hyvä. Se näytti niin omahyväseltä että tajusin heti. Ja Susan. Älä kanna syyllisyyttä. Tää on paras keino.
Ryan puhui edelleen hiljaa. Nyökkäsin hänelle ja nousin seisomaan ja halasin. Rasmus ei välittänyt siitä, vaikka olin Ryanin kanssa. Ehkä hän kuvitteli olevansa minulle ykkönen, tai että Ryan ei tietäisi mitään.
- Mä en kyl käsitä vieläkään ihan et miten tää hyödyttää?
Ryan hymähti minulle ensin vastaukseksi.
- Kun Rasmus luottaa tarpeeks, se saattaa päästää meidät, tai sut yksin käymään jossain. Ja sä voit järjestää kaikki vapaiks. Rasmus kompastuu aina omaan nokkeluuteensa.
Ryan kertoi ja ehkä minun tehtäväni oli nyt luottaa ja uskoa Ryanin sanaan.
- Entä jos se esittää?
Sitä ei Ryankaan ollut ajatellut. Sitähän emme voineet tietää. Kaikki selviäisi varmasti ajallaan. Rasmus oli omalla tavallaan hieman typerän yksinkertainen ja teki outoja ja vaarallisia valintoja, mutta toisinaan hän osasi peittää jälkensä erittäin hyvin.
Kello tuli 18 illalla. Meidän oli lähdettävä Alexin kanssa pian, ettemme varmasti myöhästyisi. Laitoin kaman laukkuuni ja nappasin aseen vyölleni tuttuun tapaan hupparin alle piiloon. Koko porukka oli kokoontunut pihalle kun olimme lähdössä. Vilkaisin ensin Rasmusta ja sitten Ryania. Epäröin lähtöä todella paljon. Dimitri oli kiero, emmekä voineet olla varmoja siitä mitä hän suunnitteli. Rasmuksen kasvoilla oli tyytyväinen virne ja Ryanilla oma totinen itsensä. Nousimme Alexin kanssa pyörän kyytiin. Katsoin kokoajan Ryania, kun laskin mustan visiirin kasvojeni eteen. Enää en voinut perääntyä. Alex ei kysynyt olinko valmis vaan lähti matkaan rauhallisesti. Tarrasin vaistomaisesti kiinni hänen vyötäröstään. Olimme ajaneet jo puoli tuntia. Tosin rauhallisesti, kulutimme vain aikaa.
- Mä todella toivon et me selvitään tästä ehjin nahoin.
Alex huusi pyörän pitämän metelin seasta.
- Alex, mein on pakko! Ja me selvitään. Ku uskotaan!
Vastasin hänelle ja yritin valaa luottamusta ja varmuutta molempiin. Kello oli 18.56, kun saavuimme vanhaan satamaan. Jätimme pyörän piiloon pressutetun suuren veneen taakse. Etsimme katseellamme Dimitrin mainitsemaa huvipurtta. Lopulta löysimme sen. Pursi kökötti laiturin päässä. Se oli vanha ja hylätty.
- Ei näy ketään.
Sanoin hiljaa. Ylitsemme lensi lokki, joka päästi kamalan äänen kidastaan. Säikähdin aivan valtavasti ja nappasin Alexin käsivarresta kiinni.
- Noh. Nössö. Se oli lokki.
Alex naurahti.
- Miten sä voit olla noin rento?
Kysyin ja pidin yhä Alexin kädestä kiinni.
- Hei en mä tälläst ekaa kertaa tee. Rauhotu nyt,
Alex pyäshtyi kun olimme purren luona. Kello oli tasan 19.00, kun näimme tummiin pukeutuneen hahmon laiturin toisessa päässä. Pysyin hieman Alexin taka-alalla ja olin yhä tarrautuneena häneen kiinni.
- Alex, Susan?
Hahmo lausui nimemme. Nyökkäsimme samaan aikaan.
- Olen yksi Dimitrin avustajista. Saitte varmaan ohjeet puhelimitse?
Minua helpotti jo se, että henkilö puhui eikä vain olla möllöttänyt.
- Kyllä. Tässä on amfetamiinit.
Sanoin ja otin laukustani paketin ja ojensin sen miehelle. Hänen kasvonsa oli peitetty huivin kanssa. Näimme vain silmät. Mies antoi meille rahat ja kiitti. Hän poistui. Oliko tehtävä oikeasti näin helppo. Odotimme jonkin aikaa, ennen kuin menimme hakemaan pyörän ja lähdimme takaisin piilopaikkaan.
Matka taittui paljon kovempaa vauhtia takaisin. Olimme pienessä hujauksessa taas turvallisesti 'kotona,' Rasmus, Ryan, Romeo ja Dean olivat vastassa.
- Hyvin hoidettu. Dimitri soitti äsken ja kiitti. Ja kehui sinun suoraa asennetta.
- Siis miten..?
Olin kysymässä Rasmukselta kun jäin miettimään.
- Mitä mietit?
Alex kysyi ja kääntyi minua päin.
- Me ajettiin tänne varmaan alta puolen tunnin takasin... Ei ihan nopeusrajotuksien mukaisesti... Oliks Dimitri kuitenkin jossaki satamassa? Jos se on kuullu jotain mun asenteesta.. Tuskin se hyypiö siitä olis mitään kertonut.
- Älä nyt oo vainoharhanen. Dimitrihän sano ettei tuu paikalle.
Rasmus sanoi ja kääntyi lähteäkseen sisälle.
- Mitä jos tää on testi?
Rasmus kääntyi katsomaan minua uudestaan ja näytti mietteliäältä.
- Ei ole mahdottomuus ja jos tää testi oliskin, se selviäis meille kyllä aikanaan. Yritetään nyt vaan jatkaa arkea.
Yritin vain hyväksyä tilanteen ja nyökkäsin Rasmukselle vastahakoisesti.
***
Olin nukkunut yön levottomasti. Vaikka mikään ei varsinaisesti ollut huonosti, olin silti huolissani jostakin koko ajan. Ryan nukkui vieressäni sikeästi, vaikka itse olin ollut hereillä jo tovin. Nousin jalkeille ja hiivin keittiöön. Näin Rasmuksen puhelimen lojuvan apupöydällä. Otin sen käteeni. Se oli päällä. Mieleeni juolahti, ettei Tonille vielä oltu soitettu. Avasin näppäinlukon ja aloin etsiä Tonin numeroa.
- Mitä sä luulet tekeväs?
Säikähdin tavattomasti, kun Rasmus kiskaisi puhelimen kädestäni itselleen ja ilmestyi kuin tyhjästä luokseni.
- Mä ajattelin et soitan Tonille ja kerron eilisestä.
Vastasin mitään kiertelemättä.
- Se asia on jo hoidossa. Hoidin sen eilen kun sä olit jo nukkumassa.
- No nii varmaa...
Sanoin hieman närkästyneesti ja nojasin käsilläni apupöytään. Rasmus siirtyi taakseni. Nyt oli jälleen pysyttävä rauhallisena ja antaa hänen koskea. Rasmus nosti kätensä hartioilleni ja hieroi niitä kevyesti. Se tuntui hyvältä. En ollut koskaan käynyt hierojalla, vaikka varmaan pitäisi. Olin aina hyvin jumissa hartioistani. Pian Rasmus kuitenkin lopetti ja laski kätensä selkääni pitkin takamukselleni puristaen kevyesti. Käännyin ympäri Rasmuksen edessä ja katsoin häntä silmiin nyt noin 20cm päästä. Rasmuksen kädet olivat yhä takamuksellani. Rasmus suuteli minua. En vastustellut. Suutelin häntä takaisin ja esitin mukana. Yläkerrasta kuului kolahdus. Rasmus lopetti heti ja vilkaisi portaiden suuntaan ja irrottautui minusta. Jäin nojaamaan yhä apupöytään, mutta nyt selkäni oli pöytää kohden. Vilkaisin vielä Rasmusta, joka pujahti ulos kun Ryan ja Romeo astelivat alakertaan. Ryan jatkoi matkaa suoraan kahvinkeittimen luo. Romeo näytti hieman salamyhkäiseltä ja hän katselikin ympärilleen muutamaan kertaan.
- Susan... Mä tiedän mitä peliä te pelaatte ja mä oikeesti pelkään et tää ei tuu päättyy hyvin.
Romeo oli kyllä oikeassa. Hän pelkäsi syystä. Mutta nyt oli käytettävä kaikki keinot.
- Jos tää paljastuu ni... Ainakin ollaa yritetty kaikki keinot paeta.
- Mä vaan pelkään että tässä keinossa on sun henkes panttina. Tai Ryanin.
Tiesin senkin, mutten voinut enää perääntyä. Olin jo lähtenyt vaaralliseen leikkiin ja minun oli leikittävä se loppuun.
Sanoin hieman närkästyneesti ja nojasin käsilläni apupöytään. Rasmus siirtyi taakseni. Nyt oli jälleen pysyttävä rauhallisena ja antaa hänen koskea. Rasmus nosti kätensä hartioilleni ja hieroi niitä kevyesti. Se tuntui hyvältä. En ollut koskaan käynyt hierojalla, vaikka varmaan pitäisi. Olin aina hyvin jumissa hartioistani. Pian Rasmus kuitenkin lopetti ja laski kätensä selkääni pitkin takamukselleni puristaen kevyesti. Käännyin ympäri Rasmuksen edessä ja katsoin häntä silmiin nyt noin 20cm päästä. Rasmuksen kädet olivat yhä takamuksellani. Rasmus suuteli minua. En vastustellut. Suutelin häntä takaisin ja esitin mukana. Yläkerrasta kuului kolahdus. Rasmus lopetti heti ja vilkaisi portaiden suuntaan ja irrottautui minusta. Jäin nojaamaan yhä apupöytään, mutta nyt selkäni oli pöytää kohden. Vilkaisin vielä Rasmusta, joka pujahti ulos kun Ryan ja Romeo astelivat alakertaan. Ryan jatkoi matkaa suoraan kahvinkeittimen luo. Romeo näytti hieman salamyhkäiseltä ja hän katselikin ympärilleen muutamaan kertaan.
- Susan... Mä tiedän mitä peliä te pelaatte ja mä oikeesti pelkään et tää ei tuu päättyy hyvin.
Romeo oli kyllä oikeassa. Hän pelkäsi syystä. Mutta nyt oli käytettävä kaikki keinot.
- Jos tää paljastuu ni... Ainakin ollaa yritetty kaikki keinot paeta.
- Mä vaan pelkään että tässä keinossa on sun henkes panttina. Tai Ryanin.
Tiesin senkin, mutten voinut enää perääntyä. Olin jo lähtenyt vaaralliseen leikkiin ja minun oli leikittävä se loppuun.
Siirryimme kaikki ulos hörppimään aamukahvia. Ainoa, joka ei heti ollut seurassamme oli Alex. Myöhemmin hänkin ilmestyi ja toi uutisia.
- Toni tulee tänään taas käymään täällä.
- Mitä miks?
Kysyin heti perään häneltä ja käännyin katsomaankin häntä.
- Toni tulee tänään taas käymään täällä.
- Mitä miks?
Kysyin heti perään häneltä ja käännyin katsomaankin häntä.
- Rasmus oli sopinu. Nii sori Rasmus, vastasin sun luuriis ku näin et Toni soitti. Se kysy vaan et monelt se voi tulla. Se lähti ajaa saman tien.
- Tuleeks Jehu?
Rasmus esitti jatkokysymyksen.
- Ei. Toni tulee täl kertaa yksin.
Jäin heti miettimään syytä. Ehkä se ei kuulunut minulle.
- Tuleeks Jehu?
Rasmus esitti jatkokysymyksen.
- Ei. Toni tulee täl kertaa yksin.
Jäin heti miettimään syytä. Ehkä se ei kuulunut minulle.
Aikaa oli kulunut tunnin verran, kun Toni lopulta ilmestyi paikalle.
- Kertosiksä heti alkuun, miks Jehu ei tullu?
Rasmus uteli heti alkuun. Totta puhuen se tieto kiinnosti minuakin.
- Se pelkää Dimitriä. Kuten Akikin ja jättäytyi pois. Olemme kyllä yhteyksissä, mutta Jehu ei halua Dimitristä vihollistaan.
Jokainen tuntui pelkäävän Dimitriä jollakin lailla ja kaikki pakenivat häntä omalla tavallaan.
- No entä sä sitten?
Alex kysyi ja varmaan oletti, että Tonikin pelkäisi.
- Minulla ei ole syytä pelätä. Sain nimittäin tietooni, että muutama vanha tuttuni ja alaiseni voivat auttaa. Lisäksi yksi heistä tuntee Skyn. Sky on kaikkien kaartien ylipäällikkö. Alemmat kaartit eivät varsinaisesti palvele häntä, mutta kunnioittavat ja pitävät arvossa. Sky asuu vielä kuukauden verran Englannissa ja muuttaa sitten takaisin tänne. En tiedä miksi hän lähti ulkomaille. Saan varmaan lisätietoja kun tapaan tuttavani.
- Montako sait avuksi?
- 4.
Toni vastasi Rasmuksen kysymykseen.
- Työtä pelkäämättömiä. He tietävät kyllä kuka Dimitri on, mutta tulevat silti avuksi.
Muutamakin apujoukkoon liittyvä henkilö auttoi tässä kohtaan. Ehkä meillä paloi taas pieni toivon kipinä.
- Voinks mä jutella hetken Tonin kanssa kahden?
Kysyin äkisti ja vilkaisin Rasmukseen. Hän sen varmaan päättäisi. Hetken hän näytti mietteliäältä ja tuijotti minua pidemmän tovin. Lopulta hän vilkaisi muuhun porukaan ja nyökkäsi taloa kohti. Kaikki menivät sisälle, paitsi minä ja Toni. Nappasin Tonia kädestä kiinni ja kiskoin tämän mukanani aitan portaille. Varmistin vielä ettei ketään varmasti näkynyt missään.
- Toni, mä oon tehny jotain tosi typerää.
Toni kääntyi katsomaan minua heti kun oli istuutunut portaille.
- Mä oon antanut Rasmukselle sen mitä se haluaa. Eli huijaan sitä suoraan sanoen. Valehtelen. Siinä toivossa että pääsisin pakoon, jos hän luottaa minuun tarpeeksi.
Toni oli vaikean näköinen eikä osannut hetkeen sanoa mitään. Hän näytti hyvin mietteliäältä.
- Siis sä.. Susan, kai sä tajuat et jos sä jäät kiinni jotakin kautta... Rasmus voi tehdä susta silppua. Tai jostakin sun läheisestä. Ihan vaan kostoks.
- Se oli oikeastaan alunperin Ryanin idea.
- Miksei Ryan tajunnut kertoa riskejä silloin? Todella ajattelematonta.
Olihan Toni tavallaan oikeassa. Olin todella syvässä suossa ja vajosin kokoajan kohti pohjamutia.
- Ja nyt sä et voi jättää tätä leikkiä kesken. Sä oot kyllä saanut ittes sellaseen soppaan et en ole ihan hetkeen toista samanlaista nähnyt.
- Toi lohdutti tosi paljon...
Sasnoin sarkastisesti.
- Kunhan se Dimitri saadaan hitoille tästä kuviosta, autan sut seuraavaks pakoon.
- Ei ole ihan helppo homma. Tapoin vahingossa Aten ja yhden Dimitrin alaisen.
- Siis mit..?
Toni keskeytti lauseensa. Eikö hän ollut kuullut kummastakaan tapauksesta. En muistanut kerroinko edes Aten kohtalosta.
- Sillä lailla. Seuraava ongelma onkin jos saan sut pois täältä, Rasmus vielä antautuu ja paljastaa sun osuuden asiaan ja istut kakkua Rasmuksen kanssa.
Tuotakin olin miettinyt. Kukaan ei tiennyt miten tämä tulisi päättymään.
- Yritetään silti pitää lippu korkeella.
Mies jatkoi vielä ja silitti poskeani rauhallisessti ja hymyili minulle.
- Kiitos, Toni.
Sanoin ja jaksoin jopa hieman hymyillä Tonille takaisin. Lopulta hurmuri poistui taas luotamme ja arki jatkui.
Myöhemmin iltapäivällä pelasimme Alexin kanssa korttia keittiössä. Hän oli löytänyt kortit jostakin huoneen lipastosta. Eihän piilopaikassa hirveästi ollut tekemistä, joten tämä oli hyvää ajanvietettä. Pelasimme paskahousua. Olin jo voittanut 4 peliä ja Alex yhden. Kuudes oli kesken ja minä olin taas voitolla.
- Oot sä pelannu paljonkin korttia? Must tuntuu et en millään meinaa pärjätä.
Alex naurahti ja iski ässän kurkon päälle ja kaatoi pöydän kortit.
- Tää peli on ihan arpapeliä. Tottakai taktiikka vähän auttaa, mutta loppujen lopuksi kortit ratkasee.
- Ne tuntuu ratkasevan nykyään aika paljon.
Rasmus keskeytti keskustelumme ja istui pöydän ääreen.
- Ottakaa mut mukaan seuraavalle kierrokselle.
Alex vain nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoimme pelin loppuun. Minä voitin taas. Jaoin kortit meille kolmelle ja sain hyvät aloituskortit. Lätkimme vuoron perään kortteja pöytään. Käytin kaiken mahdollisen taktiikkani, mitä nyt tässä pelissä sitä pystyi ylipäätään käyttämään. Loput porukasta käveli keittiöön seuraamaan peliä. Voitin jälleen. Toisena pelistä pääsi ulos Rasmus ja Alex hävisi.
- Gah. Mä en kyllä enää pelaa.
- Oot huono häviäjä.
Naurahdin Alexille, joka kyllä naurahti takaisinkin.
- Voi olla, mut sut on mahdotonta voittaa!
Minulla oli ollut tuuria matkassa.
- Riippuu kai vähän lajista. Ammunta ja korttipelit ainakin menee, mutta entä kaikki muu?
Rasmus vihjaili ja käännyin katsomaan häntä.
- Mikä muu..?
Rasmus oli vastaamassa, mutta hänen puhelimensa alkoi soida ja tilanne keskeytyi.
- Dimitri.
Rasmus sanoi meille ja vastasi puhelimeen tervehtimällä.
- Kamaa ei ollut tarpeeksi. Luulitteko saastaiset nulikat, että kanssani voi lähteä soitellen sotaan ja vielä pelleillä? Olen varoittanut teitä muutamaan otteeseen ja nyt mittani on täysi.
- Hei venaaha nyt! Kai tästä voi neuvotella!
Rasmus yritti jotenkin hyvitellä ja rauhoitella.
- Älkää unta nähkö. Pelailkaa vain korttia, kun vielä voitte.
Puhelu sulkeutui.
- Mistä helvetistä se ties...?
Rasmus aloitti ja vilkaisi porukkaan. Minäkin tajusin heti mitä Rasmus ihmetteli.
- Missä Dean on?
Alex hämmästeli ja etsi katseellaan miestä, mutta Dean oli kadonnut.
- Ei jumalauta..
Rasmus nousi pöydästä ja hyökkäsi suoraan Ryanin kimppuun. Ryan kaatui selälleen maahan ja löi kovan kuuloisesti päänsä lattiaan. Rasmuksen polvi oli Ryanin rintakehällä. Ryan näytti siitäkin huolimatta rauhalliselta.
- Tiedätkö sä tästä jotain!?
Rasmus huusi minkä ääntään sai.
- Kuulen vähemmälläkin, en tiedä.
Minä menin tönimään Rasmusta pois Ryanin kimpusta, mutta turhaan. Rasmus ei tuntunut liikkuvan mihinkään suuntaan.
- Alex, ota Susan ja vie se pois.
Vilkaisin olkani yli Alexia, joka asteli luokseni ja nappasi minua molemmista käsivarsista kiinni.
- Ei! Lopeta! Päästä!
Huusin ja yritin potkia Alexia. Tämän jälkeen Alex kaatoi minutkin lattialle selälleen, istui lantioni päälle kevyesti ja tukki toisella kädellä suuni.
- Nyt rauhotut. Ja lopetat sen huutamisen ja meuhkaamisen.
Tilanne oli kääntynyt aivan päälaelleen ja mitä ilmeisimmin Dean oli jo häipynyt koko tontilta.
Yritin vain irrottautua Alexin otteesta, enkä edes kuullut Rasmuksen ja Ryanin keskustelua.
- Susan nyt jumalauta rauhotu!
Alex ärähti todella vihaisesti. Pysähdyin niille sijoilleni ja tuijtoin Alexia kauhu silmissäni.
- ... Ja mä luulen et Dean on voinut kokoajan työskennellä Dimitrille. En oo koskaan luottanu siihen.
Kuulin Ryanin sanovatn Rasmukselle.
- Eikä sulle tullu pieneen mieleen kertoa tätä meille? Jumalauta Dean tietää tän paikan ja se voi johdattaa Dimitrin tänne!
Rasmus huusi ja minä todellakin pelkäsin. Inhosin huutamista muutenkin.
- Se on riski nyt.
Ryan pysyi täysin rauhallisena. Minä itkin, mutta olin rauhoittunut Alexin alla. Alex oli ottanut kätensä pois suuni edestä ja odotti Rasmukselta käskyä. Romeo pysyi erossa koko kahakasta ja seurasi sivusta. Olin kiitollinen, ettei hän puuttunut asiaan. Häntä olisi vain satutettu.
- Rasmus, mitä me tehdään?
Alex kysyi ja vilkaisi häneen.
- Mä en todellakaan tiedä. Porukkaa voi olla jo matkalla tänne... Me ei päästä pakoon.
Rasmus kuulosti ahdistuneelta ja huolestuneelta.
- Ja nyt sun on aika valita, kenen puolella sä oot.
Rasmus kääntyi taas Ryanin puoleen ja jäi odottamaan tältä vastausta.
***
- Älä ole typerä. Tietysti teidän puolella. En koskaan kääntyisi rakastamaani naista vastaan.
Ryan sanoi vain kaiken tarvittavan ja vaikeni. Rasmus nousi pois hänen päältään ja vilkaisi minua kun makasin yhä lattialla Alexin alla.
- Päästä se.
Alex totteli heti käskyä ja päästi minutkin vapauteen. Nousimme Ryanin kanssa suht samaan aikaan ylös.
- Mitä me nyt tehdään?
Kysyin rauhallisesti ja olin hieman varautunut jos Rasmus hyökkää vaikka uudestaan.
- Jos me paetaan, me kuollaan... Jos me jäädään tänne me varmaan kuollaan...
- Entä Toni? Ja Sky?
Kysyin ja Rasmus pysyi yhä yllättävän rauhallisena.
- Sky on ulkomailla emmekä tunne häntä. Tonille voimme kyllä soittaa.
Rasmus otti sen heti asiakseen ja lähti puhelin kourassa ulos.
Olimme odottaneet Alexin, Romeon ja Ryanin kanssa puoli tuntia kun Rasmus tuli takaisin sisälle.
- Toni tulee tänne, mut yksin. Tää käänne tapahtu niin nopeesti ettei ollu mitään jakoa saada niitä apujoukkoja mukaan. Me kuollaan kaikki.
Rasmus oli ehkä pessimistinen, mutta toisaalta hän ajatteli tilannetta realistisesti.
- Kai se Tonikin on tyhjää parempi.
Sanoin hiljaa enkä edes vilkaissut enää Rasmukseen.
- On tietysti. Susan, sä oot tarkka-ampuja...
- Joo mut hei älä ees kuvittele. Mä en tapa ketään enää.
Sanoin heti Rasmukselle vastaan.
- Sul ei taida olla vaihtoehtoja. Sä teet niinku sulle sanotaan.
- No ihan yks hailee.
Sanoin vihaisesti ja lähdin hakemaan Dragunov sniperiä. En muistanut edes minne sen jätin, mutta löysin sen pitkän etisnnän jälkeen aitasta. Kiipesin sen kanssa katolle ja asetin sen sinne odottamaan savupiipun katveeseen, ettei kukaan näkisi sitä.
- Susan, tuutko alas mul on asiaa.
Ryan huhuili ja nostin käteni merkiksi, että tulisin kyllä hetimiten alas. Laskeuduin varovasti tikkaat ja Ryan oli minua vastassa.
- Valitettavasti mä vähän pelkäsin tätä... Dean ei ikinä ole kovin vilpitön. Enkä anna hänelle tätä ikinä anteeksi. Jos sinun on pakko, ammu Dean jos hän on Dimitrin mukana. Ja jos ne ylipäätään tulee tänne.
Olin pitkään vaiti. Lopulta nyökkäsin hänelle, vaikka mielummin Ryan saisi hoitaa itse sotkunsa. Kuljetin nyt asetta kokoajan mukanani ja olin varautunut aivan kaikkeen. Jokainen meistä oli hermostunut ja varuillaan. Rasmus yritti puhelimitse tavoittaa vuoroin Deania ja Dimitriä. En tiedä, halusiko Rasmus vielä keskustella asioista ja haukkua Deanin pystyyn vai oliko hän vain muuten hädissään. Olimme siirtyneet sisätiloihin miettimään jatkosuunnitelmaa.
Pari tuntia Dimitrin puhelun jälkeen, joku koputti oveen. Otin vaistomaisesti aseeni esille.
- Avataaks me?
Kuiskasin niin hiljaa kun osasin.
- Sen on oltava Toni. Dimitri ei koputtais.
Rasmus sanoi huolettomasti ja meni avaamaan oven. Seurasin häntä ja olin nostanut aseen jo tähtäämään ovea. Rasmus avasi sen ja Tonihan sieltä tuli. Huokaisin syvään ja laskin aseeni.
- Pakko sanoo, vaikka tiedättekin jo... Te ootte isossa kusessa.
Toni sanoi ensimmäisenä astuessaan sisään.
- Kiitos kannustuksesta. Sinuna laittaisin vaan vaihtoehtoja pöytään.
Rasmus murahti takaisin ja sulki oven Tonin jälkeen.
- Ei teil oo oikein vaihtoehtoja. Pakeneminen on nyt typerin vaihtoehtonne. Odottaisin Dimitriä. Se on ainoa keino, jolla voitte ehkä vielä neuvotella lisää aikaa. Mut siis mulla meni nyt ohi et miten Dean liittyy tähän?
Toni kääntyi katsomaan vuoroin minua ja Rasmusta.
- Dean katos, ku Dimitri soitti. Ja joltakin se kai oli tietoja meistä saanut. Ja vielä hyvin tuoreina. Joten...
- Dean on petturi. Ja jokainen tietää mitä pettureille tehdään.
Rasmus keskeytti minut ja vaikutti vihaiselta jo mainitessaan Deanin nimen. Dean oli aina ollut vähän omissa oloissaan elävä ja hyvin hiljainen, huomaamaton. Kukaan ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota hänen toimiinsa, vaikka selvästi olisi pitänyt. Elimme pitkään valheessa ja siinä uskossa että olimme turvassa, vaikka Dean oli varmasti tiennyt Dimitristä ja meistä alusta asti.
- Miten Dean edes päätyi teidän seuraan?
- Se oli kuulemma ite kusisessa tilanteessa ja lupas näyttää meille uuden turvapaikan jos sai tulla mukaan..
Vastasin Tonille hieman apeasti.
- Ja te pölvästit ette yhtään enempää kysyneet taustoja?
Toni tuskasteli. Rasmus oli hykkäämässä Tonia kohti, mutta minä menin väliin. Molemmat käteni olivat Rasmuksen rintakehällä. Rasmus nojasi käsiini jonkin verran, mutta jaksoin pidellä hänet niillä sijoillaan.
- Pois tieltä.
Rasmus ärähti minulle. Pyöräytin päätäni kielteisesti, mutten sanonut mitään. Rasmus tuijotti vain minua kun puolustin Tonia.
- Toni haluu vaan auttaa... Älä tee mitään typerää.
Sanoin rauhallisesti Rasmukselle, joka siirtyi lopulta askeleen taaemmas.
- Dimitri saattaa suostua neuvotteluun kun mä oon paikalla. Mut en oo tietenkään varma. Painotan sanaa saattaa.
- Miks hitossa sä vaikuttaisit millään tavalla sen tekemisiin?
Rasmus oli pinna kireällä. Kuulin sen hänen äänensävystään.
- Koska se tietää mun kontakteja. Ja koska en suostunut työskentelemään sille.
Dimitri oli siis yrittänyt myös Tonia alaisekseen.
Toni ja Rasmus jatkoivat keskustelua yllättävän asiallisesti. Istuin Alexin ja Ryanin kanssa pöydän ääreen. Romeo nojasi apupöytään ja tuijotti ikkunasta ulos.
- Millon se Dimitri siis soitti teille? Kauanko täst on aikaa?
Sen kerkesi Toni kysymään, kun Romeo irrottautui ikkunasta.
- Dean laskeutuu pihatietä tänne päin. Kävellen.
Romeo sanoi kovaan ääneen, jotta kaikki varmasti kuulivat.
- Nyt se petturi saa maksaa tästä.
Rasmus sanoi ja oli jo lähdössä ulos. Alex nousi äkkiä tuolista ja meni ystävänsä esteeksi.
- Älä helvetissä mene sinne. Mä luulen, et se ei todellakaan ole yksin.
Alex sai Rasmuksen pysäytettyä. Romeo seurasi ikkunasta Deanin liikkeitä. Ketään muuta ei näkynyt missään.
- Miks hitossa se tulee takasin..?
Toni hämmästeli ja siirtyi Romeon luo ikkunan äärelle.
- Alex, ota sun ase. Mennään ulos.
Alex haki aseensa omasta huoneestaan ja latasi sen valmiiksi. Minä menin Alexin ja Rasmuksen mukana ovelle. Rasmus avasi oven ja astuimme kaikki ulko-oven porrastasanteelle. Omakin aseeni oli ladattu. Lopulta koko porukka tuli ulos ja kaikki odottivat mitä Deanilla oli sanottavaa.
- Rasmus, sun on nyt parempi totella.
Dean aloitti keskustelun hyvin uhkaavasti. Rasmus ei pitänyt hänen hyökkäävästä tyylistään.
- Ja mitähän sä luulet mahtavas meille?
Rasmus vastasi uhkauksella uhkaukseen.
- Antakaa Susan Dimitrille niin te saatte mennä.
Dean varmaan vitsaili. Ajattelin. Katsoimme Rasmuksen kanssa toisiamme hetken.
- Miks Dimitri haluais Susanin?
- Koska se on asia, jolla sua voi satuttaa kaikista eniten.
Rasmus vaikeni. Hän ei enää edes vilkaissut minuun. Toinen puoli minusta olisi halunnut huutaa Deanin sanojen pitävän paikkansa, toinen, viisaampi puoleni oli hiljaa.
- Miks Dimitri laittoi asialle juoksupoikansa, eikä tullut itse?
Toni kysyi hieman ivaillen. Dean napsautti sormiaan, jonka jälkeen metsän pimennosta ilmestyi miehiä näkyviin. Jokaisella heistä oli ase mukanaan. Olisin voinut pyörtyä siihen paikkaan. Elin keskellä elämäni pahinta painajaista. Ryan asettui taakseni seisomaan ja kietoi kätensä ympärilleni. Lopulta Dimitri astui itsekin näkyviin ja laskeutui kaikessa rauhassa pihatietä alas. Hänellä oli pitkä valkoinen keppi mukanaan, jolla hän tunnusteli maata jalkojensa alla.
- Luulin, että tämä olisi ollut haasteellisempaa, mutta tämähän kävi kuin tanssi.
Max ja Adam olivat Dimitrin molemmin puolin ja hänen takanaan oli vielä neljä miestä. Dimitri puhui taas.
- Piilopaikkanne on nyt paljastunut. Ja teidän tienne pää on tässä, jollette toimi juuri kuten minä sanon. Viimeinen varoitus on annettu.
***
- Dimitri. Sinä olet fiksu liikemies. Jos et neuvottele Rasmuksen kanssa, neuvottele minun kanssani.
- Tunnistan äänesi. Sehän on Toni. Siitä on kauan aikaa. Mitä sinulle muka olisi minulle tarjottavana?
Dimitri hymähti mielipuolisesti.
- En aio vieläkään työskennellä sinulle, mutta jos maksan sinut kuiville, annatko heidän mennä?
- Toni, edes sinä et saa minua maksetuksi ulos näistä ohjaksista ja sotkuista joita minulla on nieltävänä. Olet työssäsi hyvä, mutta rahalla ei saa kaikkea. Ei edes minun luottamustani.
Toni näytti apaattiselta ja hieman pettyneeltä. Tonin keino oli ilmeisesti käytetty.
- Annoin ehtoni. Susan tänne niin muut voivat mennä.
Minä olin oikeastaan jo valmis menemään Dimitrin luokse, koska keksisin vielä joskus keinon kaataa hänet, mutta Ryan esti. Hän piteli minusta lujasti kiinni.
- Me ei suostuta sun ehtoihin. Sä oot vähän turhan herkkä. Kyse oli varmaan vain mutamasta grammasta amfetamiinia.
Olisin voinut lyödä Tonia. Hän selvästi ärsytti tahallaan Dimitriä.
- Katotaanko?
Dimitri hymyili ja nyökkäsi päällään pienen liikkeen meitä kohti. Adam ja Max nostivat aseensa meitä kohti.
- Tappakaa ne.
- Ei!
Huusin Dimitrille vastaan ja irrottauduin väkisin Ryanin otteesta.
- Dimitri mä suostun! Jos sä lupaat, että sä jätät muut henkiin!
- Susan, helvetti sä et suostu nyt yhtää mihinkään.
- Oo hiljaa! Jos tää on ainoo keino.
Kivahdin Rasmukselle vastaan ja loikkasin portaat alas ja astelin Dimitrin luo. Tärisin pelosta. Pysyttelin parin metrin etäisyydellä miehestä.
- Lähemmäs.
Dimitrin äänenpaino oli niin käskevä, että kehoni totteli jo automattisesti vaikka kuinka olisin kieltäytynyt. Astuin lähemmäs pari askelta. Samassa Dimitri nappasi minut otteeseensa. Dimitri nosti apukeppinsä kurkulleni ja painoi minua sen avulla itseään vasten ja tukki hengitysteitäni hyvää tahtia. Yskin ja yritin rimpuilla itseäni vapaaksi. Ilma kulki todella huonosti keuhkoihini ja takaisin.
- Dimitri lopeta!
Kuulin Rasmuksen huutavan.
- Haha! En todellakaan!
Dimitri nauroi voiton riemuisesti.
- Noniin, me ei tehdä noilla enää mitään. Antakaa palaa.
- Dimitri... Sä.. Et oo edes... Sanojes mittanen mies... Miten kukaan.. Voi koskaan... Kunnioittaa sellasta... Kusipäätä...
Sanoin lauseen monessa osassa ja pysyin hädin tuskin tajuissani enää. Dimitri löysäsi otettaan.
- Odottakaa!
Kaikki olivat juuri aloittamassa tulittamista, kun Dimitri keskeytti. Dean kääntyi katsomaan Dimitriä. Ryan sai tilaisuutensa. Hän kiskaisi Alexin käsistä aseen ja osoitti sillä nyt Deania. Dean kääntyi katsomaan veljeään.
- Ryan.. Mähän oon sun veljes, mitä sä nyt..?
Ryanin kasvoilla oli täyin tyyni ilme.
- Olit. Et ole ollut sitä enää moneen vuoteen. Ja on yksi asia, jota en koskaan hyväksy. Se on veriveljen petos. Hyvästi.
Sen sanottuaan Ryan laukaisi aseen. Luoti upposi Deanin otsaan ja tuli ulos takaraivosta. Mies putosi niille sijoilleen kuolleena maahan. Ryan ei näyttänyt lainkaan katuvalta tai surulliselta. Rasmus, Alex, Toni eikä Romeo kommentoineet mitään.
Dimitri piteli minua yhä kiinni, mutta antoi minun taas hengittää.
- Sinä olet kuule Susan vähän paha suustasi.
- Haista sinä vittu.
Tiuskaisin Dimitrille törkeän vastauksen. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt vaan pysyi tyynen rauhallisena. Rasmus otti askeleen meitä kohden. Dimitri toimi nopeasti. Hän pudotti keppinsä maahan ja kaivoi vyöltään oman aseensa ja nosti sen ohimolleni.
- Askelkin vielä niin Susan saa saman kohtalon kuin Dean.
Dimitri nauroi ja latasi samalla aseensa. Rasmus näytti toivottomalta ja epäröivältä.
- Dimitri, mulle on aivan sama mitä teet mulle, kunhan säästät muut.
- Toivot aika paljon roskasakin vuoksi.
Tilanne oli toivoton ja Dimitri täysin tunteeton. Mietin jälleen hetken sijaisperhettäni... Olisiko ollut helpompaa jäädä sinne. Missä olisin nyt jos en olisi lähtenyt Jehun mukaan?
- Eiköhän lähdetä.
Dimitri sanoi ja lähti taluttamaan minua kohti pihatietä ase ohimollani. Adam sanoi välillä Dimitrille, jos oli tarvetta väistää tai varoa jotakin maassa olevaa.
- Ryan!
Huusin ja yritin päästä Dimitrin otteesta.
- Susan!
Ryan huusi minulle takaisin, mutta pysytteli paikoillaan. Hän tiesi että Dimitri voi tehdä mitä tahansa. Pihatien päässä oli pakettiauto. Dimitri pyysi Maxia avaamaan sen takaosan oven ja työnsi minut lopulta sisään. Pakettiauton lisäksi vieressä oli 2 muuta autoa, joihin nousi loput aseistetuista miehistä. Dimitri nousi kanssasi pakettiautoon. Max ja Adam menivät etuosaan. Adam ilmeisesti ajoi.
- Miks sä et voi päästää mua menemään?
- Koska mä aion ilmiantaa Rasmuksen ja Alexin. Ryankin saisi kivan palan kakkua kun kertoisin mitä tapahtui. Tiedän että hän ampui Deanin, vaikken mitään nähnytkään.
- Saatanan kusipää!
Huusin ja hyökkäsin sokeaa miestä kohti. Dimitri oli uskomaton, hän väisti minut todella nopeasti ja minä törmäsin pakettiauton seinään. En kovalla vauhdilla, mutta törmäsin kuitenkin. Dimitri tähtäsi minua taas aseellaan. Yritin siirtyä täysin ääneti sivummalle, mutta Dimitrin ase vain seurasi minua.
- Älä turhaan hiihtele karkuun. Aistin kun liikut.
Dimitri hymähti. Istuin paikoilleni pakettiauton seinää vasten ja huokaisin syvään. Dimitri istuutui minua vastapäätä ja piteli asetta kädessään, muttei enää tähdännyt sillä minua. Minun ei tarvinnut hirveästi arvailla minne olimme menossa. Dimitrin asumukselle.
- Miks sä haluat ilmiantaa Rasmuksen ja Alexin?
Kysyin äkisti. Dimitri näytti hieman hämmentyneeltä.
- He ovat saaneet jo tarpeeksi armon aikaa hiihdellä vaapaalla jalalla. Sitä paitsi saan heidän loputkin kontaktinsa kun he ovat poissa.
Dimitri nauroi taas. Minun oli keksittävä jotakin.
- Sitä paitsi saan itseni kuiville kun paljastan sen kaksikon.
- Kyllä sä oot ja yks kusipää. Munaton paskiainen.
Ivailin Dimitrille, mutta hän ei välittänyt. Dimitri oli siinäkin suhteessa haastavampi tapaus, ettei hän välittänyt herjasta kuten Rasmus. Ei ainakaan samalla tavalla.
- Mä muuten kuulin että sullakin vois olla sanottavaa poliiseille. Vaikka eräästäkin raiskauksesta.
Menin vaikean näköiseski, vaikkei Dimitri minua nähnytkään, mutta olin ahdistunut.
- Että mäkö lähtisin sun kans poliisiasemalle?
Dimitri vain nyökkäsi. Sillä punaisella sekunnilla sain loistavan päähän piston.
- Ainakin Rasmus joutuisi vastuuseen teoistaan. Ehkä minä.. Suostun.
Kuulostin tarkoituksella epävarmalta, vaikka päähäni oli juuri muodostunut täydellinen suunnitelma.
- Kertosiksä heti alkuun, miks Jehu ei tullu?
Rasmus uteli heti alkuun. Totta puhuen se tieto kiinnosti minuakin.
- Se pelkää Dimitriä. Kuten Akikin ja jättäytyi pois. Olemme kyllä yhteyksissä, mutta Jehu ei halua Dimitristä vihollistaan.
Jokainen tuntui pelkäävän Dimitriä jollakin lailla ja kaikki pakenivat häntä omalla tavallaan.
- No entä sä sitten?
Alex kysyi ja varmaan oletti, että Tonikin pelkäisi.
- Minulla ei ole syytä pelätä. Sain nimittäin tietooni, että muutama vanha tuttuni ja alaiseni voivat auttaa. Lisäksi yksi heistä tuntee Skyn. Sky on kaikkien kaartien ylipäällikkö. Alemmat kaartit eivät varsinaisesti palvele häntä, mutta kunnioittavat ja pitävät arvossa. Sky asuu vielä kuukauden verran Englannissa ja muuttaa sitten takaisin tänne. En tiedä miksi hän lähti ulkomaille. Saan varmaan lisätietoja kun tapaan tuttavani.
- Montako sait avuksi?
- 4.
Toni vastasi Rasmuksen kysymykseen.
- Työtä pelkäämättömiä. He tietävät kyllä kuka Dimitri on, mutta tulevat silti avuksi.
Muutamakin apujoukkoon liittyvä henkilö auttoi tässä kohtaan. Ehkä meillä paloi taas pieni toivon kipinä.
- Voinks mä jutella hetken Tonin kanssa kahden?
Kysyin äkisti ja vilkaisin Rasmukseen. Hän sen varmaan päättäisi. Hetken hän näytti mietteliäältä ja tuijotti minua pidemmän tovin. Lopulta hän vilkaisi muuhun porukaan ja nyökkäsi taloa kohti. Kaikki menivät sisälle, paitsi minä ja Toni. Nappasin Tonia kädestä kiinni ja kiskoin tämän mukanani aitan portaille. Varmistin vielä ettei ketään varmasti näkynyt missään.
- Toni, mä oon tehny jotain tosi typerää.
Toni kääntyi katsomaan minua heti kun oli istuutunut portaille.
- Mä oon antanut Rasmukselle sen mitä se haluaa. Eli huijaan sitä suoraan sanoen. Valehtelen. Siinä toivossa että pääsisin pakoon, jos hän luottaa minuun tarpeeksi.
Toni oli vaikean näköinen eikä osannut hetkeen sanoa mitään. Hän näytti hyvin mietteliäältä.
- Siis sä.. Susan, kai sä tajuat et jos sä jäät kiinni jotakin kautta... Rasmus voi tehdä susta silppua. Tai jostakin sun läheisestä. Ihan vaan kostoks.
- Se oli oikeastaan alunperin Ryanin idea.
- Miksei Ryan tajunnut kertoa riskejä silloin? Todella ajattelematonta.
Olihan Toni tavallaan oikeassa. Olin todella syvässä suossa ja vajosin kokoajan kohti pohjamutia.
- Ja nyt sä et voi jättää tätä leikkiä kesken. Sä oot kyllä saanut ittes sellaseen soppaan et en ole ihan hetkeen toista samanlaista nähnyt.
- Toi lohdutti tosi paljon...
Sasnoin sarkastisesti.
- Kunhan se Dimitri saadaan hitoille tästä kuviosta, autan sut seuraavaks pakoon.
- Ei ole ihan helppo homma. Tapoin vahingossa Aten ja yhden Dimitrin alaisen.
- Siis mit..?
Toni keskeytti lauseensa. Eikö hän ollut kuullut kummastakaan tapauksesta. En muistanut kerroinko edes Aten kohtalosta.
- Sillä lailla. Seuraava ongelma onkin jos saan sut pois täältä, Rasmus vielä antautuu ja paljastaa sun osuuden asiaan ja istut kakkua Rasmuksen kanssa.
Tuotakin olin miettinyt. Kukaan ei tiennyt miten tämä tulisi päättymään.
- Yritetään silti pitää lippu korkeella.
Mies jatkoi vielä ja silitti poskeani rauhallisessti ja hymyili minulle.
- Kiitos, Toni.
Sanoin ja jaksoin jopa hieman hymyillä Tonille takaisin. Lopulta hurmuri poistui taas luotamme ja arki jatkui.
Myöhemmin iltapäivällä pelasimme Alexin kanssa korttia keittiössä. Hän oli löytänyt kortit jostakin huoneen lipastosta. Eihän piilopaikassa hirveästi ollut tekemistä, joten tämä oli hyvää ajanvietettä. Pelasimme paskahousua. Olin jo voittanut 4 peliä ja Alex yhden. Kuudes oli kesken ja minä olin taas voitolla.
- Oot sä pelannu paljonkin korttia? Must tuntuu et en millään meinaa pärjätä.
Alex naurahti ja iski ässän kurkon päälle ja kaatoi pöydän kortit.
- Tää peli on ihan arpapeliä. Tottakai taktiikka vähän auttaa, mutta loppujen lopuksi kortit ratkasee.
- Ne tuntuu ratkasevan nykyään aika paljon.
Rasmus keskeytti keskustelumme ja istui pöydän ääreen.
- Ottakaa mut mukaan seuraavalle kierrokselle.
Alex vain nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoimme pelin loppuun. Minä voitin taas. Jaoin kortit meille kolmelle ja sain hyvät aloituskortit. Lätkimme vuoron perään kortteja pöytään. Käytin kaiken mahdollisen taktiikkani, mitä nyt tässä pelissä sitä pystyi ylipäätään käyttämään. Loput porukasta käveli keittiöön seuraamaan peliä. Voitin jälleen. Toisena pelistä pääsi ulos Rasmus ja Alex hävisi.
- Gah. Mä en kyllä enää pelaa.
- Oot huono häviäjä.
Naurahdin Alexille, joka kyllä naurahti takaisinkin.
- Voi olla, mut sut on mahdotonta voittaa!
Minulla oli ollut tuuria matkassa.
- Riippuu kai vähän lajista. Ammunta ja korttipelit ainakin menee, mutta entä kaikki muu?
Rasmus vihjaili ja käännyin katsomaan häntä.
- Mikä muu..?
Rasmus oli vastaamassa, mutta hänen puhelimensa alkoi soida ja tilanne keskeytyi.
- Dimitri.
Rasmus sanoi meille ja vastasi puhelimeen tervehtimällä.
- Kamaa ei ollut tarpeeksi. Luulitteko saastaiset nulikat, että kanssani voi lähteä soitellen sotaan ja vielä pelleillä? Olen varoittanut teitä muutamaan otteeseen ja nyt mittani on täysi.
- Hei venaaha nyt! Kai tästä voi neuvotella!
Rasmus yritti jotenkin hyvitellä ja rauhoitella.
- Älkää unta nähkö. Pelailkaa vain korttia, kun vielä voitte.
Puhelu sulkeutui.
- Mistä helvetistä se ties...?
Rasmus aloitti ja vilkaisi porukkaan. Minäkin tajusin heti mitä Rasmus ihmetteli.
- Missä Dean on?
Alex hämmästeli ja etsi katseellaan miestä, mutta Dean oli kadonnut.
- Ei jumalauta..
Rasmus nousi pöydästä ja hyökkäsi suoraan Ryanin kimppuun. Ryan kaatui selälleen maahan ja löi kovan kuuloisesti päänsä lattiaan. Rasmuksen polvi oli Ryanin rintakehällä. Ryan näytti siitäkin huolimatta rauhalliselta.
- Tiedätkö sä tästä jotain!?
Rasmus huusi minkä ääntään sai.
- Kuulen vähemmälläkin, en tiedä.
Minä menin tönimään Rasmusta pois Ryanin kimpusta, mutta turhaan. Rasmus ei tuntunut liikkuvan mihinkään suuntaan.
- Alex, ota Susan ja vie se pois.
Vilkaisin olkani yli Alexia, joka asteli luokseni ja nappasi minua molemmista käsivarsista kiinni.
- Ei! Lopeta! Päästä!
Huusin ja yritin potkia Alexia. Tämän jälkeen Alex kaatoi minutkin lattialle selälleen, istui lantioni päälle kevyesti ja tukki toisella kädellä suuni.
- Nyt rauhotut. Ja lopetat sen huutamisen ja meuhkaamisen.
Tilanne oli kääntynyt aivan päälaelleen ja mitä ilmeisimmin Dean oli jo häipynyt koko tontilta.
Yritin vain irrottautua Alexin otteesta, enkä edes kuullut Rasmuksen ja Ryanin keskustelua.
- Susan nyt jumalauta rauhotu!
Alex ärähti todella vihaisesti. Pysähdyin niille sijoilleni ja tuijtoin Alexia kauhu silmissäni.
- ... Ja mä luulen et Dean on voinut kokoajan työskennellä Dimitrille. En oo koskaan luottanu siihen.
Kuulin Ryanin sanovatn Rasmukselle.
- Eikä sulle tullu pieneen mieleen kertoa tätä meille? Jumalauta Dean tietää tän paikan ja se voi johdattaa Dimitrin tänne!
Rasmus huusi ja minä todellakin pelkäsin. Inhosin huutamista muutenkin.
- Se on riski nyt.
Ryan pysyi täysin rauhallisena. Minä itkin, mutta olin rauhoittunut Alexin alla. Alex oli ottanut kätensä pois suuni edestä ja odotti Rasmukselta käskyä. Romeo pysyi erossa koko kahakasta ja seurasi sivusta. Olin kiitollinen, ettei hän puuttunut asiaan. Häntä olisi vain satutettu.
- Rasmus, mitä me tehdään?
Alex kysyi ja vilkaisi häneen.
- Mä en todellakaan tiedä. Porukkaa voi olla jo matkalla tänne... Me ei päästä pakoon.
Rasmus kuulosti ahdistuneelta ja huolestuneelta.
- Ja nyt sun on aika valita, kenen puolella sä oot.
Rasmus kääntyi taas Ryanin puoleen ja jäi odottamaan tältä vastausta.
***
- Älä ole typerä. Tietysti teidän puolella. En koskaan kääntyisi rakastamaani naista vastaan.
Ryan sanoi vain kaiken tarvittavan ja vaikeni. Rasmus nousi pois hänen päältään ja vilkaisi minua kun makasin yhä lattialla Alexin alla.
- Päästä se.
Alex totteli heti käskyä ja päästi minutkin vapauteen. Nousimme Ryanin kanssa suht samaan aikaan ylös.
- Mitä me nyt tehdään?
Kysyin rauhallisesti ja olin hieman varautunut jos Rasmus hyökkää vaikka uudestaan.
- Jos me paetaan, me kuollaan... Jos me jäädään tänne me varmaan kuollaan...
- Entä Toni? Ja Sky?
Kysyin ja Rasmus pysyi yhä yllättävän rauhallisena.
- Sky on ulkomailla emmekä tunne häntä. Tonille voimme kyllä soittaa.
Rasmus otti sen heti asiakseen ja lähti puhelin kourassa ulos.
Olimme odottaneet Alexin, Romeon ja Ryanin kanssa puoli tuntia kun Rasmus tuli takaisin sisälle.
- Toni tulee tänne, mut yksin. Tää käänne tapahtu niin nopeesti ettei ollu mitään jakoa saada niitä apujoukkoja mukaan. Me kuollaan kaikki.
Rasmus oli ehkä pessimistinen, mutta toisaalta hän ajatteli tilannetta realistisesti.
- Kai se Tonikin on tyhjää parempi.
Sanoin hiljaa enkä edes vilkaissut enää Rasmukseen.
- On tietysti. Susan, sä oot tarkka-ampuja...
- Joo mut hei älä ees kuvittele. Mä en tapa ketään enää.
Sanoin heti Rasmukselle vastaan.
- Sul ei taida olla vaihtoehtoja. Sä teet niinku sulle sanotaan.
- No ihan yks hailee.
Sanoin vihaisesti ja lähdin hakemaan Dragunov sniperiä. En muistanut edes minne sen jätin, mutta löysin sen pitkän etisnnän jälkeen aitasta. Kiipesin sen kanssa katolle ja asetin sen sinne odottamaan savupiipun katveeseen, ettei kukaan näkisi sitä.
- Susan, tuutko alas mul on asiaa.
Ryan huhuili ja nostin käteni merkiksi, että tulisin kyllä hetimiten alas. Laskeuduin varovasti tikkaat ja Ryan oli minua vastassa.
- Valitettavasti mä vähän pelkäsin tätä... Dean ei ikinä ole kovin vilpitön. Enkä anna hänelle tätä ikinä anteeksi. Jos sinun on pakko, ammu Dean jos hän on Dimitrin mukana. Ja jos ne ylipäätään tulee tänne.
Olin pitkään vaiti. Lopulta nyökkäsin hänelle, vaikka mielummin Ryan saisi hoitaa itse sotkunsa. Kuljetin nyt asetta kokoajan mukanani ja olin varautunut aivan kaikkeen. Jokainen meistä oli hermostunut ja varuillaan. Rasmus yritti puhelimitse tavoittaa vuoroin Deania ja Dimitriä. En tiedä, halusiko Rasmus vielä keskustella asioista ja haukkua Deanin pystyyn vai oliko hän vain muuten hädissään. Olimme siirtyneet sisätiloihin miettimään jatkosuunnitelmaa.
Pari tuntia Dimitrin puhelun jälkeen, joku koputti oveen. Otin vaistomaisesti aseeni esille.
- Avataaks me?
Kuiskasin niin hiljaa kun osasin.
- Sen on oltava Toni. Dimitri ei koputtais.
Rasmus sanoi huolettomasti ja meni avaamaan oven. Seurasin häntä ja olin nostanut aseen jo tähtäämään ovea. Rasmus avasi sen ja Tonihan sieltä tuli. Huokaisin syvään ja laskin aseeni.
- Pakko sanoo, vaikka tiedättekin jo... Te ootte isossa kusessa.
Toni sanoi ensimmäisenä astuessaan sisään.
- Kiitos kannustuksesta. Sinuna laittaisin vaan vaihtoehtoja pöytään.
Rasmus murahti takaisin ja sulki oven Tonin jälkeen.
- Ei teil oo oikein vaihtoehtoja. Pakeneminen on nyt typerin vaihtoehtonne. Odottaisin Dimitriä. Se on ainoa keino, jolla voitte ehkä vielä neuvotella lisää aikaa. Mut siis mulla meni nyt ohi et miten Dean liittyy tähän?
Toni kääntyi katsomaan vuoroin minua ja Rasmusta.
- Dean katos, ku Dimitri soitti. Ja joltakin se kai oli tietoja meistä saanut. Ja vielä hyvin tuoreina. Joten...
- Dean on petturi. Ja jokainen tietää mitä pettureille tehdään.
Rasmus keskeytti minut ja vaikutti vihaiselta jo mainitessaan Deanin nimen. Dean oli aina ollut vähän omissa oloissaan elävä ja hyvin hiljainen, huomaamaton. Kukaan ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota hänen toimiinsa, vaikka selvästi olisi pitänyt. Elimme pitkään valheessa ja siinä uskossa että olimme turvassa, vaikka Dean oli varmasti tiennyt Dimitristä ja meistä alusta asti.
- Miten Dean edes päätyi teidän seuraan?
- Se oli kuulemma ite kusisessa tilanteessa ja lupas näyttää meille uuden turvapaikan jos sai tulla mukaan..
Vastasin Tonille hieman apeasti.
- Ja te pölvästit ette yhtään enempää kysyneet taustoja?
Toni tuskasteli. Rasmus oli hykkäämässä Tonia kohti, mutta minä menin väliin. Molemmat käteni olivat Rasmuksen rintakehällä. Rasmus nojasi käsiini jonkin verran, mutta jaksoin pidellä hänet niillä sijoillaan.
- Pois tieltä.
Rasmus ärähti minulle. Pyöräytin päätäni kielteisesti, mutten sanonut mitään. Rasmus tuijotti vain minua kun puolustin Tonia.
- Toni haluu vaan auttaa... Älä tee mitään typerää.
Sanoin rauhallisesti Rasmukselle, joka siirtyi lopulta askeleen taaemmas.
- Dimitri saattaa suostua neuvotteluun kun mä oon paikalla. Mut en oo tietenkään varma. Painotan sanaa saattaa.
- Miks hitossa sä vaikuttaisit millään tavalla sen tekemisiin?
Rasmus oli pinna kireällä. Kuulin sen hänen äänensävystään.
- Koska se tietää mun kontakteja. Ja koska en suostunut työskentelemään sille.
Dimitri oli siis yrittänyt myös Tonia alaisekseen.
Toni ja Rasmus jatkoivat keskustelua yllättävän asiallisesti. Istuin Alexin ja Ryanin kanssa pöydän ääreen. Romeo nojasi apupöytään ja tuijotti ikkunasta ulos.
- Millon se Dimitri siis soitti teille? Kauanko täst on aikaa?
Sen kerkesi Toni kysymään, kun Romeo irrottautui ikkunasta.
- Dean laskeutuu pihatietä tänne päin. Kävellen.
Romeo sanoi kovaan ääneen, jotta kaikki varmasti kuulivat.
- Nyt se petturi saa maksaa tästä.
Rasmus sanoi ja oli jo lähdössä ulos. Alex nousi äkkiä tuolista ja meni ystävänsä esteeksi.
- Älä helvetissä mene sinne. Mä luulen, et se ei todellakaan ole yksin.
Alex sai Rasmuksen pysäytettyä. Romeo seurasi ikkunasta Deanin liikkeitä. Ketään muuta ei näkynyt missään.
- Miks hitossa se tulee takasin..?
Toni hämmästeli ja siirtyi Romeon luo ikkunan äärelle.
- Alex, ota sun ase. Mennään ulos.
Alex haki aseensa omasta huoneestaan ja latasi sen valmiiksi. Minä menin Alexin ja Rasmuksen mukana ovelle. Rasmus avasi oven ja astuimme kaikki ulko-oven porrastasanteelle. Omakin aseeni oli ladattu. Lopulta koko porukka tuli ulos ja kaikki odottivat mitä Deanilla oli sanottavaa.
- Rasmus, sun on nyt parempi totella.
Dean aloitti keskustelun hyvin uhkaavasti. Rasmus ei pitänyt hänen hyökkäävästä tyylistään.
- Ja mitähän sä luulet mahtavas meille?
Rasmus vastasi uhkauksella uhkaukseen.
- Antakaa Susan Dimitrille niin te saatte mennä.
Dean varmaan vitsaili. Ajattelin. Katsoimme Rasmuksen kanssa toisiamme hetken.
- Miks Dimitri haluais Susanin?
- Koska se on asia, jolla sua voi satuttaa kaikista eniten.
Rasmus vaikeni. Hän ei enää edes vilkaissut minuun. Toinen puoli minusta olisi halunnut huutaa Deanin sanojen pitävän paikkansa, toinen, viisaampi puoleni oli hiljaa.
- Miks Dimitri laittoi asialle juoksupoikansa, eikä tullut itse?
Toni kysyi hieman ivaillen. Dean napsautti sormiaan, jonka jälkeen metsän pimennosta ilmestyi miehiä näkyviin. Jokaisella heistä oli ase mukanaan. Olisin voinut pyörtyä siihen paikkaan. Elin keskellä elämäni pahinta painajaista. Ryan asettui taakseni seisomaan ja kietoi kätensä ympärilleni. Lopulta Dimitri astui itsekin näkyviin ja laskeutui kaikessa rauhassa pihatietä alas. Hänellä oli pitkä valkoinen keppi mukanaan, jolla hän tunnusteli maata jalkojensa alla.
- Luulin, että tämä olisi ollut haasteellisempaa, mutta tämähän kävi kuin tanssi.
Max ja Adam olivat Dimitrin molemmin puolin ja hänen takanaan oli vielä neljä miestä. Dimitri puhui taas.
- Piilopaikkanne on nyt paljastunut. Ja teidän tienne pää on tässä, jollette toimi juuri kuten minä sanon. Viimeinen varoitus on annettu.
***
- Dimitri. Sinä olet fiksu liikemies. Jos et neuvottele Rasmuksen kanssa, neuvottele minun kanssani.
- Tunnistan äänesi. Sehän on Toni. Siitä on kauan aikaa. Mitä sinulle muka olisi minulle tarjottavana?
Dimitri hymähti mielipuolisesti.
- En aio vieläkään työskennellä sinulle, mutta jos maksan sinut kuiville, annatko heidän mennä?
- Toni, edes sinä et saa minua maksetuksi ulos näistä ohjaksista ja sotkuista joita minulla on nieltävänä. Olet työssäsi hyvä, mutta rahalla ei saa kaikkea. Ei edes minun luottamustani.
Toni näytti apaattiselta ja hieman pettyneeltä. Tonin keino oli ilmeisesti käytetty.
- Annoin ehtoni. Susan tänne niin muut voivat mennä.
Minä olin oikeastaan jo valmis menemään Dimitrin luokse, koska keksisin vielä joskus keinon kaataa hänet, mutta Ryan esti. Hän piteli minusta lujasti kiinni.
- Me ei suostuta sun ehtoihin. Sä oot vähän turhan herkkä. Kyse oli varmaan vain mutamasta grammasta amfetamiinia.
Olisin voinut lyödä Tonia. Hän selvästi ärsytti tahallaan Dimitriä.
- Katotaanko?
Dimitri hymyili ja nyökkäsi päällään pienen liikkeen meitä kohti. Adam ja Max nostivat aseensa meitä kohti.
- Tappakaa ne.
- Ei!
Huusin Dimitrille vastaan ja irrottauduin väkisin Ryanin otteesta.
- Dimitri mä suostun! Jos sä lupaat, että sä jätät muut henkiin!
- Susan, helvetti sä et suostu nyt yhtää mihinkään.
- Oo hiljaa! Jos tää on ainoo keino.
Kivahdin Rasmukselle vastaan ja loikkasin portaat alas ja astelin Dimitrin luo. Tärisin pelosta. Pysyttelin parin metrin etäisyydellä miehestä.
- Lähemmäs.
Dimitrin äänenpaino oli niin käskevä, että kehoni totteli jo automattisesti vaikka kuinka olisin kieltäytynyt. Astuin lähemmäs pari askelta. Samassa Dimitri nappasi minut otteeseensa. Dimitri nosti apukeppinsä kurkulleni ja painoi minua sen avulla itseään vasten ja tukki hengitysteitäni hyvää tahtia. Yskin ja yritin rimpuilla itseäni vapaaksi. Ilma kulki todella huonosti keuhkoihini ja takaisin.
- Dimitri lopeta!
Kuulin Rasmuksen huutavan.
- Haha! En todellakaan!
Dimitri nauroi voiton riemuisesti.
- Noniin, me ei tehdä noilla enää mitään. Antakaa palaa.
- Dimitri... Sä.. Et oo edes... Sanojes mittanen mies... Miten kukaan.. Voi koskaan... Kunnioittaa sellasta... Kusipäätä...
Sanoin lauseen monessa osassa ja pysyin hädin tuskin tajuissani enää. Dimitri löysäsi otettaan.
- Odottakaa!
Kaikki olivat juuri aloittamassa tulittamista, kun Dimitri keskeytti. Dean kääntyi katsomaan Dimitriä. Ryan sai tilaisuutensa. Hän kiskaisi Alexin käsistä aseen ja osoitti sillä nyt Deania. Dean kääntyi katsomaan veljeään.
- Ryan.. Mähän oon sun veljes, mitä sä nyt..?
Ryanin kasvoilla oli täyin tyyni ilme.
- Olit. Et ole ollut sitä enää moneen vuoteen. Ja on yksi asia, jota en koskaan hyväksy. Se on veriveljen petos. Hyvästi.
Sen sanottuaan Ryan laukaisi aseen. Luoti upposi Deanin otsaan ja tuli ulos takaraivosta. Mies putosi niille sijoilleen kuolleena maahan. Ryan ei näyttänyt lainkaan katuvalta tai surulliselta. Rasmus, Alex, Toni eikä Romeo kommentoineet mitään.
Dimitri piteli minua yhä kiinni, mutta antoi minun taas hengittää.
- Sinä olet kuule Susan vähän paha suustasi.
- Haista sinä vittu.
Tiuskaisin Dimitrille törkeän vastauksen. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt vaan pysyi tyynen rauhallisena. Rasmus otti askeleen meitä kohden. Dimitri toimi nopeasti. Hän pudotti keppinsä maahan ja kaivoi vyöltään oman aseensa ja nosti sen ohimolleni.
- Askelkin vielä niin Susan saa saman kohtalon kuin Dean.
Dimitri nauroi ja latasi samalla aseensa. Rasmus näytti toivottomalta ja epäröivältä.
- Dimitri, mulle on aivan sama mitä teet mulle, kunhan säästät muut.
- Toivot aika paljon roskasakin vuoksi.
Tilanne oli toivoton ja Dimitri täysin tunteeton. Mietin jälleen hetken sijaisperhettäni... Olisiko ollut helpompaa jäädä sinne. Missä olisin nyt jos en olisi lähtenyt Jehun mukaan?
- Eiköhän lähdetä.
Dimitri sanoi ja lähti taluttamaan minua kohti pihatietä ase ohimollani. Adam sanoi välillä Dimitrille, jos oli tarvetta väistää tai varoa jotakin maassa olevaa.
- Ryan!
Huusin ja yritin päästä Dimitrin otteesta.
- Susan!
Ryan huusi minulle takaisin, mutta pysytteli paikoillaan. Hän tiesi että Dimitri voi tehdä mitä tahansa. Pihatien päässä oli pakettiauto. Dimitri pyysi Maxia avaamaan sen takaosan oven ja työnsi minut lopulta sisään. Pakettiauton lisäksi vieressä oli 2 muuta autoa, joihin nousi loput aseistetuista miehistä. Dimitri nousi kanssasi pakettiautoon. Max ja Adam menivät etuosaan. Adam ilmeisesti ajoi.
- Miks sä et voi päästää mua menemään?
- Koska mä aion ilmiantaa Rasmuksen ja Alexin. Ryankin saisi kivan palan kakkua kun kertoisin mitä tapahtui. Tiedän että hän ampui Deanin, vaikken mitään nähnytkään.
- Saatanan kusipää!
Huusin ja hyökkäsin sokeaa miestä kohti. Dimitri oli uskomaton, hän väisti minut todella nopeasti ja minä törmäsin pakettiauton seinään. En kovalla vauhdilla, mutta törmäsin kuitenkin. Dimitri tähtäsi minua taas aseellaan. Yritin siirtyä täysin ääneti sivummalle, mutta Dimitrin ase vain seurasi minua.
- Älä turhaan hiihtele karkuun. Aistin kun liikut.
Dimitri hymähti. Istuin paikoilleni pakettiauton seinää vasten ja huokaisin syvään. Dimitri istuutui minua vastapäätä ja piteli asetta kädessään, muttei enää tähdännyt sillä minua. Minun ei tarvinnut hirveästi arvailla minne olimme menossa. Dimitrin asumukselle.
- Miks sä haluat ilmiantaa Rasmuksen ja Alexin?
Kysyin äkisti. Dimitri näytti hieman hämmentyneeltä.
- He ovat saaneet jo tarpeeksi armon aikaa hiihdellä vaapaalla jalalla. Sitä paitsi saan heidän loputkin kontaktinsa kun he ovat poissa.
Dimitri nauroi taas. Minun oli keksittävä jotakin.
- Sitä paitsi saan itseni kuiville kun paljastan sen kaksikon.
- Kyllä sä oot ja yks kusipää. Munaton paskiainen.
Ivailin Dimitrille, mutta hän ei välittänyt. Dimitri oli siinäkin suhteessa haastavampi tapaus, ettei hän välittänyt herjasta kuten Rasmus. Ei ainakaan samalla tavalla.
- Mä muuten kuulin että sullakin vois olla sanottavaa poliiseille. Vaikka eräästäkin raiskauksesta.
Menin vaikean näköiseski, vaikkei Dimitri minua nähnytkään, mutta olin ahdistunut.
- Että mäkö lähtisin sun kans poliisiasemalle?
Dimitri vain nyökkäsi. Sillä punaisella sekunnilla sain loistavan päähän piston.
- Ainakin Rasmus joutuisi vastuuseen teoistaan. Ehkä minä.. Suostun.
Kuulostin tarkoituksella epävarmalta, vaikka päähäni oli juuri muodostunut täydellinen suunnitelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti