Kapina Rasmusta vastaan

Alex pudisti päätään ja käveli edes takaisin hermostuneesti.
- Mutta miks!
Mies huusi vihaisena ja löi lopulta nyrkit pöytään ja jäi nojaamaan käsillään siihen.
- Pitäskö sun puhuu sille?
En edes säikähtänyt Alexin reaktiota. Yritin luottaa siihen, ettei hän tekisi minulle mitään nyt, kun vaikutti taas suht normaalilta.
- Luuletko et se kuuntelee puhetta? Ei todellakaa.
Oliko tilanne oikeasti niin epätoivoinen? En haluaisi olla Alexin kanssa enää samassa tilassa jos tilanne alkaa mennä uhkaavaksi.
- Mennään yhdessä. Laitetaan se kuuntelemaan vaikka väkisin. Ei se voi tehdä näin.
Ehdotin Alexille. Mies näytti hetken mietteliäältä, mutta nyökkäsi lopulta. Lähdinmme aitasta.

Löysimme Rasmuksen sisältä. Olimme pihalla hieman suunnitelleet tilannetta. Alex oli kertonut minun aseen olevan huoneessa josta heräsin. Ihme kyllä Rasmus antoi minun vielä pitää sen kaikesta huolimatta. Olinkin alkujaan ihmetellyt mihin se oli hävinnyt edellisen jupakan jäliltä. Mutta joku oli siis korjannut sen mukaansa. Kipitin äkkiä yläkertaan, vaikka sainkin Rasmukselta oudoksuvan katseen perääni. Alex jäi Rasmuksen kanssa alakertaan. Pengoin huonetta ympäri, enkä millään meinannu löytää eaglea. Lopulta löysin sen. Lipaston laatikosta vaatteideni alla. Otin sen mukaani ja juoksin alakertaan. Alex ja Rasmus istuivat sohvalla.
- Rasmus, meidän pitää puhua. Toivottavasti paremmalla menestyksellä ku viimeks.
Tässä vaiheessa nostin aseeni kohti miestä. Hän ei näytänyt lainkaan hätkähtävän sitä. Siinä vaiheessa jo tajusin jonkin olevan pielessä.
- No anna kuulua vain.
En meinannut saada sanaa suustani. Vilkaisin nopeasti Alexiin ja sitten taas Rasmukseen.
- Tiedän, ettet anna Alexille lääkkeitä. Haluan tietää miks.
Rasmuksen kasvoille nousi pirullinen virne.
- Se asia ei kuulu sinulle. Ajattelin, että hänestä olisi hyötyä ilman lääkkeitä enemmänkin kuin aikaisemmin. Mutta taisin olla väärässä. Joten, voihan hän aloittaa uudelleen lääkkeiden syönnin, mutta sinä.... Olet jättänyt oppitunteja välistä.
Katsoin Rasmusta hetken kysyvästi laskematta asettani. Rasmus kaivoi housujensa taskusta luodin.
- Aseessasihan oli yksi luoti jäljellä?
Rasmus naurahti ja sujautti luodin taskuunsa. Tajusin heti, että aseeni oli tyhjä. Ilmankos Rasmus oli jättänyt sen minulle. Laskin aseeni kädet täristen. Sillä silmän räpäyksellä Rasmus oli jo noussut sohvalta ja työntänyt minut vauhdilla seinää päin. Rytkähdys sattui minua aivan vietävästi. Mies nosti molemmat käteni seinälle ja tarttui voimakkaasti kiinni ranteestani. Kädestäni, jossa pidin asetta. Rasmus löi käteni voimalla seinään niin monta kertaa, että laskin aseesta irti. Kädessäni oli jonkunnäköinen ruhje, joka vuosi verta. Seuraavaksi Rasmus heittikin minut jo voimalla lattialle. Lensin selälleni ja löin pääni lattiaan. Siitä alkoi heti järjetön jomotus. Mies istui lantioni päälle hajareisin ja kiskoi molemmat käteni kylkieni molemmin puolin ja puristi jaloilaan tiukan otteen, etten saanut käsiäni liikutettua. Lopulta hän nojautui käsillään lattiaan pääni molemmin puolin.
- Ja nyt sinä kuuntelet.
Hengitykseni oli kiivas, kun odotin Rasmuksen jatkavan lausettaan.
- Jos nuo sinun tempauksesi eivät lopu, voit olla varma, että katkon raajasi yksi kerrallaan. Mielellään sinun rakkaimpien ihmisiesi nähden. Yksi heistä on varmaan jo matkalla tänne.
Katsoin Rasmusta todella kysyvästi. Ryanhan oli jo täällä. Jossakin päin taloa varmasti. Kuka oli tulossa?
- Onko selvä?
Rasmus kysyi rauhallisesti, vaikka hänenkin hengityksensä oli kiihtynyt.
- On.
Nyökkäsin rauhallisesti. Rasmus nousi pois päältäni, käveli keittiöön ja palasikin sieltä nopeasti takaisin. Hän heitti lääkepurkin Alexille.
- Ja sinä lakkaa pehmoilemasta. Huorille on turha jakaa tunteitaan.
Olisin voinut kuristaa Rasmuksen. Millä nimellä hän minua taas kutsuikaan!? Alex kiskaisi heti pillerin naamaansa ja nielaisi sen kuiviltaan. Makasin yhä lattialla pitkin pituuttani ja annoin ajan kulua.

Olin nukahtanut lattialle. Uneksin ajasta, jolloin olin sijaisperheessäni. Ei se aika koskaan helppoa ollut, mutta parempi vaihtoehto sekin kuin tämä. Ainoa laiha lohtuni oli Ryan. Hän oli vähäsanainen ja vahvaluonteinen, mutta rakastin häntä juuri tuollaisena. Mutta koko tämä tilanne ei koskaan antaisi rauhaa meille, jos emme pääse pois. Emme koskaan voisi olla onnellisia. Havahduin viimein unestani todellisuuteen, kun ulko-ovi kävi. Nousin lattialta istumaan ja piteli hetken päätäni. Armoton jomotus. Olinkohan saanut aivotärähdyksen... En voinut oikein hyvin. Ryan istui viereeni. Ilmeisesti hän oli tullut ovesta. Mitään sanomatta mies halasi minua varovasti ja aina ythtä turvallisesti.
- Mitä sinä siinä teet?
Ryan kysyi hieman hämmentyneenä. Kohautin hartioitani kevyesti.
- Taas pieni välikohtaus Rasmuksen kanssa. Nukahdin tähän.
Mieheni ei vastannut minulle mitään. Pyöräytti vain kevyesti päätään.
- Se muuten sano jotain et...
En kerennyt sanoa lausetta loppuun, kun joku koputti oveen. Hätkähdin ja nousin salamana ylös.
- Alex, ota tyttö.
Rasmukselta kävi käsky. Alex nappasi äkkiä kiinni toisella kädellä vyötäröstäni ja toisella hiuksistani.
- Alex päästä irti!
Kivahdin, vaikka tiesin että se oli aivan turhaa vastarintaa. Rasmus käveli ovelle ja otti aseensa esiin jostain hupparin syövereistä. Mies avasi oven ase selän takanaan.
- Ai sinä. Tulitkin näin nopeasti.
Rasmus sanoi rauhallisesti ja laski aseensa. Kirkkaan päivänvalon osuessa silmiini en heti saanut selvää kuka ovellla seisoi. Kun silmäni tottuivat kirkkauteen, tajusin sen olevan Romeo.

Keskustelu

Olimme molemmat vaiti. Minä sekä Ryan. Kuitenkin olisin halunnut sanoa jotakin. Ei vain ollut mitään sanottavaa. Tapahtumat vain pyörivät uudestaan ja uudestaan mielessäni. Lopulta nousin sohvalta ylös, vilkaisin vielä Ryania ja lähdin ulko-ovea kohti. Vilkaisin oven viereisestä ikkunasta ulos. Aurinko paistoi. Kiinnitin hieman huomiota myös talon sisustaan. Ulko-oven oikealla puolella aukeni keittiö ja vasemmalla makuukammari. Suoraan ovelta päädyttiin isohkoon olohuoneeseen, jossa oli sohva, takka ja pari tuolia. Kaikki näyttivät hyvin vanhoilta, eikä talossa oltu siivottu aikoihin. Portaat lähtivät makuukammarin jälkeen ylös. Yläkerrassa oli 2 makuuhuonetta ja aula. Avasin oven ja hengitin heti raikasta ulkoilmaa keuhkoni täyteen. Astuin porrastasanteelle ja suljin oven perässäni. Piha oli pieni, mutta viihtyisä. Pihassa oli aitta, kuten edellisessäkin paikassa ja muutama marjapuska. Nekin rehottivat aivan miten sattuun, joten tuskin niitä oli siistitty moneen vuoteen. Astuin portaat alas ja kävelin yhden marjapuskan luo. Karviaisia. Otin varovasti marjan käteeni ja maistoin. Makeita ne ainakin olivat. Näin sivusilmällä Rasmuksen kävelevän pihan poikki aittaa kohden.
- Rasmus..
Sanoin varovasti, mutta sen verran kuuluvasti, että mie varmasti kuuli. Tarkoitan siis että kuuli, muttei ollut kuulevinaan. Mies katosi aitan sisälle ja kiskaisi oven perässään. Hipsin hänen peräänsä ja kuuntelin hetken oven luona, kuuluiko sieltä mitään.
- Rasmus, voinks mä tulla?
Kysyin varovasti. Ei vastausta. Avasin varovasti oven ja katsoin sisään. Rasmus istui tuolissa pienen pöydän äärellä, eikä vilkaissutkaan minuun päin. Pöydällä lojui Rasmuksen päiväkirjat ja osa valokuvista. Muistan ne ikuisesti edellisestä asutuksesta.
- Mä haluaisin puhua...
Jatkoin, vaikkei mies vieläkään ollut vastannut mitään.
- No niin vähän arvelinkin.
Sanoi hän lopulta ja samassa tajusin oven sulkeutuvan perässäni. Alex oli ollut oven takana ja lukitsi nyt oven. Aitan sisällä oli paljon tilaa, mutta siitä ei ollut minulle hyötyä kun pieni paniikki alkoi nousta sisälläni. Alexin katseessa oli jotain outoa. Jotain, mikä herätti minussa huolta ja hämmennystä. Aivan kuin hän ei olisi juuri nyt tässä maailmassa.

- Tai, puhutaan vaikka myöhemmin.
Sanoin ihan ystävällisesti ja sovittelevasti. Rasmus napsautti sormia, kun olin lähdössä takaisin ulos. Alex siirtyi oven eteen ja lukitsi oven, kiskaisi avaimen pois ja sujautti sen taskuunsa. Hän ei muuten reagoinut läsnäolooni.
- Tiedät kyllä, etten jaksa näitä edestakaisin vatvomisia. Istu alas.
Rasmus nyökkäsi tuolin suuntaan, joka kyhjötti keskellä aittaa, kuin kutsuen minua luokseen. Vilkaisin olkani yli Alexia. Ei vieläkään mitään. Rasmus avasi pienen pöydän ylimmän laatikoston ja otti esiin puukon. Varmasti metsästyspuukon. Hätkähdin jo pelkkää näkyä ja jähmetyin tyystin paikoilleni.
- Kestää vähän turhan kauan.
Mies sanoi ja löi puukon vauhdilla pöytään, johon se jäi pystyyn. Alex tuuppasi minua lopulta eteenpäin ja siirryin rauhallisesti tuoliin istumaan. Alex jäi seisomaan taakseni, muttei koskenutkaan minuun. Rasmus nosti tuolinsa eteeni. Lisäksi hän otti puukon irti pöydästä, istui takaisin tuoliin ja nojasi käsivarsilla polviinsa.
- Pistä se puukko pois tai mä en puhu sun kanssa mitään.
Sanoin hyvin vaisusti ja kuulostin hieman turhankin uhkaavalle.
- Kumman luulet määräävän täällä säännöt? Sinä, vai minä?
En sanonut mitään. Laskin katseeni lattiaan, jonka seurauksena samantien Alex tarttui minua tukasta ja kiskaisi pääni takaisin äskeiseen asentoon.
- Au! Sattuu!
Tiuskaisin Alexille vihaisesti.
- Noniin, alahan puhua. Kärsivällisyyteni on rajamailla.
Rasmus jatkoi ja pyöritteli taitavasti puukkoa käsissään.
- Haluan tunnustaa tekoni poliisille. Haluan kantaa vastuun tapahtumista.
Rasmus naurahti kovaan ääneen mietteelleni.
- Ei täällä kuule homma toimi noin. Fakta on nyt se, että sinä olet osa tätä paskavyyhtiä halusit tai et. Ja loppujen lopuksi päämääräsi olisi vain saada itsesti pois täältä. Kertoa samalla minun ja Alexin osuus ja passittaa meidät takaisin pöpilään. Kuule Susan, olen aina sinua askeleen edellä. Muista se.
- Niin kuin olit viimeksi kun pakenin...
Vittuilin Rasmukselle heti takaisin. Syynä vain se, että mies kielsi ehdotukseni. Rasmus läväytti minua avokämmenellä poskelle. Pääni kääntyi sen mukana. Purin hampaitani yhteen. Lyönti koski aivan jumalattoman kovin, mutta pidin pintani. Alexilla oli silti yhä ote tukastani.
- Eiköhän tämä ollut suoraan tässä. Alex, tee aivan mitä haluat.
Rasmus naurahti ja nosti kätensä ja otti Alexilta vastaan avaimen. Mies poistui aitasta ja kuulin, kun oven eteen laitettiin jotakin.

Alex irrotti otteensa tukastani. Hänen katse oli suorastaan lasittunut. Katsoin miestä pitkään kysyvästi. Lopulta hänen katseensa siirtyi minun silmiini ja samalla mies nosti minut tuolista ylös ja talutti suoraan käsivarsista kiinni pitäen seinää vasten.
- Alex sä et voi tehdä tätä mulle!
Alexin katse harhaili taas missä sattuun. Mies alkoi suudella kaulaani varmoin ottein, enkä mahtanut mitään hänelle. Alex oli vahva ja minua muutenkin pidempi. En pärjäisi hänelle millään. Suurin epäilyni oli, että Alex ei ollut syönyt lääkkeitään.
- Alex! LOPETA!
Otin seinästä hieman vauhtia ja potkaisin polvellani Alexia kulkusille. Samassa miehen ote irtosi minusta ja tämä putosi polvilleen lattialle.
- Ymmärrä nyt hemmeti soikoon et se olen minä! Lopeta tuo touhu!
Huusin minkä ääntäni sain. En tiedä osuiko potkuni oikeasti niin tarkalleen oikeen kohtaan, että Alex menetti tajuntansa, mutta siinä se mies makasi. Tajuttomana ja lyötynä.
- No voi vittu...
Sanahdin itsekseni ja polvituin Alexin vierelle. Tönäisin miestä muutaman kerran ja huusin nimeä. Jatkoin tätä pari minuuttia, kunnea Alex tuli taas tajuihinsa. Hänen katseensa oli taas tuttu ja ihme kyllä luotettava.
- No luojan kiitos!
Tuhahdin helpottuneesti. Alex katsoi minua hölmösti.
- Vittu että koskee kulkusiin. Voisiks kertoo mitä tässä tapahtuu?
- Etkö oikeesti muista?
Kysyin Alexin ihmetellessä asiaa.
- No en...
- Ehkä hyvä niin. Ootko syöny lääkkees?
Alex pyöräytti kevyesti päätään. Ja vilkuili ympärilleen.
- Rasmus ei anna niitä mulle. En tiedä miks. Miks me ollaan aitassa?
Aloin olla Rasmukselle äärimmäisen vihainen. Olin suorastaan pois tolaltani kun mietin mitä Rasmuksen päässä oikeasti taas liikkui. Jos Alex ei saisis lääkkeitään, se voisi olla vaaraksi myös Rasmukselle.

Kohtalo

Pinkaisin juoksuun ja tähtäimessäni oli vain päästä talolta pois. Hiljaa mielessäni toistin lausetta: anteeksi Ryan. Pääsin jyrkänteen ylös asti ja ketään ei näkynyt pihalla. Otin jalat jälleen alleni ja juoksin minkä jaloistani pääsin. Annoin ilmavirran hyväillä kasvojani. En kuullut mitään huutoja, joten kukaan tuskin oli edes tajunnut lähtöäni. En kuitenkaan löytänyt mitään tietä, vaan harhailin pitkin metsää varmaan edes takaisin.

Pari tuntia myöhemmin talon luona Rasmus käveli hermostuneesti ympäri pihaa.
- Atte, Ryan, Dean, Aki, Alex? Ootteko nähny Susania?!
Kukaan ei vastannut mitään. Ryan ei edes vilkaissut Rasmusta.
- Tiedätkö tästä jotain?
Rasmus tenttasi Ryanilta, joka oli yhä vaiti. Rasmus alkoi hermostua tilanteesta ja antoi Ryanille viimeisen mahdollisuuden vastata ennen voimakeinoja. Kun mitään ei kuulunut. Rasmus nyökkäsi Alexille, joka salamannopeasti siirtyi Ryanin eteen ja kiskaisi tätä olan takaa turpaan.
- PUHU!
Rasmus huusi, eikä itse vaivautunut tekemään ns. likaista työtä. Ryan ei sanonut sanaakaan, vaikka tämän huuli vuosi verta ja puolta naamaa jomotti.
- Helvetti! Atte, Alex... Nyt vauhtia. Mennään hakemaan se narttu takasin...
Rasmus oli aivan raivon partaalla. Miehet lähtivät matkaan. Ihme kyllä Rasmus luotti vielä Akiin, että tämä pitää huolen Deanin ja Ryanin talossa pysymisestä.

Aamu valkeni. Olin istahtanut olevinaan hetkeksi kallionkoloon huilaamaan ja olinkin nukahtanut koko yöksi. Nousin ylös ja katselin varuillani ympärille. Ketään ei näkynyt missään. Otin muutaman askeleen sammaleen päällä ja pinkaisin taas juoksuun. Verensokerini oli heikoilla. En ollut syönyt mitään. Kuulin pusikosta rasahduksen ja piilouduin heti toisen pusikon alle ryömien.
- Rasmus, me ollaa etitty koko yö. Susan voi olla jo kaupungissa, mein pitäs varmaa jo lähteä takas etkeretään edes pakoon virkavaltaa.
Atte ehdotti. Rasmus tuhahti vihaisesti ja tarpoi mättäiden päällä eteen päin.
- Kato. Tos on painunutta sammalta. Seuraa noita jälkiä. Ne voi hyvin olla Susanin.
Rasmus sanoi ja osoitti jälkiä maassa. Tajusin, että olin jo viittä vaille kiinni jäämistä. He olivat todella lähellä. Voisin vain odottaa, että he tajuaisivat jäljet puskikon vieressä, tai voisin yrittää päästä pakoon. Kun porukka oli hieman kauempana minusta, siirryin ryömien puskan alla toiselle puolelle ja yritin toimia mahdollisimman hiljaa. Pääsin lopulta toiselle puolelle. Nousin varovasti ylös ja lähdin juoksuun. Ennen kuin olin kerennyt muutamaa kymmentä metriä pidemmälle. Törmäsin vauhdilla Rasmukseen.
- Kato, siinähän sinä. Ollaan etitty sua koko yö ja voit olla varma, että tästä et selviä pelkällä pään taputtelulla.
Kaivoin samassa aseen vyötäröltäni ja selällään maatessani tähtäsin Rasmusta suoraan päähän. Jostain syystä mies ei vieläkään hätääntynyt. Pian oikealta ja vasemmalta puolelta pimennosta astui valoon Alex ja Atte. Sen verran, että kerkesin molempia vilkaista, oli jo Rasmus kaivanut aseen vyöltään ja tähtäsi nyt minua. Osoitimme molemmat toisiamme aseilla vihan polte sisällämme. Alex oli jähmettynyt paikoilleen, kuin odottaakseen Rasmuksen käskyä. Atte otti askeleen kohti minua.
- Pysy siinä!
Huusin Atelle, vaikka katseeni oli kokoana Rasmuksessa. Atte ei välittänyt huudostani, vaan otti askeleen vielä eteenpäin. Käännyin miestä kohti ja ammuin. Sillä samaisella hetkellä, kun tajusin miten tarkkaan olin osunut keskelle Aten reittä, menin pieneen paniikkiin viitä veren määrästä joka miehestä purkautui.
- Ei..
Sanoin hiljaa mielessäni. Millä todennäköisyydellä olisin osunut valtimoon epätarkalla laukauksella. Laskin aseen kädestäni sammaleelle ja ryömin vauhdilla Aten luo. Rasmus tähtäsi edelleen minua aseella. Atte oli kaatunut maahan ja hänen tajunnantasonsa selvästi heikkeni kokoajan.
- Atte jumalauta pysy hereillä!
Yritin painaa haavaa, mutta turhaan. Veri pulppusi sormieni välistä voimakkaina tirskauksina.
- Pois sen miehen luota.
Rasmus käski ja vasta nyt latasi aseensa. En ottanut kuuleville korville Rasmuksen sanoja. Yritin vain epätoivoisesti painaa haavaa tiukemmin ja tiukemmin. Atte katsoi hetken minua yrittäen nostaa hieman päätään. Lopulta hän luovutti ja pää retkahti sammaleelle Aten vaipuessa ikuiseen uneen. Yritin vieläkin huutaa Aten nimeä. Rasmus sai lopulta tarpeekseen. Kuulin aseen laukeavan ja sillä samaisella sekunnilla tunsin polttavan, lävistävän tunteen käsivarressani hieman kyynärtaipeen alapuolella. Yritin huutaa vaikkei ääntä enää lähtenyt. Alex oli saapunut luokseni ja kaatoi minut väkivalloin Aten viereen sammaleelle. Mies istui hajareisin lantioni päällä ja tukki suuni tiiviisti kädellään. Itkin. Aivan valtoimenaan kyyneleet virtasivat poskillani kun yritin pysyä tajuissani. Viimeinen muistikuvani on Aten kalpeat kasvot vierelläni. Menetin kai lopulta itsekin tajuntani.

Availin varovasti silmiäni. Kaikki näytti kovin samealta ja äänet tuntuivat tuskaisen kovilta. Minä liikuin, tai joku liikutti minua. Katseeni osui Alexin kasvoihin, joka kantoi minua rinnettä alas. Taas se sama saatanan rinne.
- A-alex..
Sanoin, vaikken tiennyt edes mitä asiaa minulla oli. Mies ei katsonut minuun päin vaan jatkoi kävelyä.
- Mitä helvettiä on oikei tapahtunu!?
Se oli varmasti Aki. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääni oli tuttu.
- Susan leikki sankaria ja päästi Aten hengiltä.
Rasmus tokaisi kylmän rauhallisesti ja tarpoi taloon sisälle ohittaen Akin vauhdilla. Dean ja Ryan vilkaisivat toisiaan ja juoksivat lopulta Alexin ja minun luo. Alex laski minut maahan ja vilkaisi Akia.
- Hae sidetarpeet. Ja puhdistusainetta.
Aki totteli heti ja lähti etsimään tarvikkeita. Pysyin hädin tuskin tajuissani. Kättäni koski aivan vietävästi, mutta tajunnantasoni oli aivan rajamailla. En jaksanut enää välittää kivustakaan. Nostin tervettä, mutta veristä kättäni Ryania kohti. Mies tarttui heti käteeni. Hänen kätensä tuntui niin lämpimiltä omaani vasten. Rasmus tuli takaisin ulos. Hän oli hakenut puhdistusaineen ja samalla Aki toi sidetarpeita.
- Pitele kiinni.
Alex totteli heti Rasmuksen käskyä ja nojasi hieman päälleni ja piti käteni paikallaan. Rasmus alkoi puhdistaa molempia haavoja. Luoti oli lävistänyt käteni, ihme kyllä vaurioittamatta luuta. Molemmin puolin oli siis vain siistit luodin reiät. Tämä oli jo toinen kerta kun saan luodista. Aki ei pystynyt katsomaan edes minuun päin putsauksen ajan. Kipu oli jotain sanoinkuvaamatonta, mutten inahtanutkaan, enkä jaksanut tehdä vastarintaa Alexin maatessa puoliksi rintakehäni päällä.
- Se on aivan kalpea. Se kuolee...
Dean sanoi hiljaa vierestä. Vastaukseksi mies sai vihaisen katseen Rasmukselta.
- Luuletko, että se nyt luovuttaa? Se selviää kyllä, tiesin tasan mihin ammun.
Sen lauseen jälkeen Ryanin sisällä kiehahti. Rasmus ei lainkaan peitellyt tekoaan, vaan kertoi suoraan että oli itse ampunut minua. Ryan ei kuitenkaan aloittanut sotaa, vaan piteli kiinni kädestäni. Ryanilla oli aivan uskomaton itsehillintä. Se purkautuisi vielä jonakin päivänä. Kesken käteni puhdistamisen, menetin uudelleen tajuntani, enkä herännyt enää sinä päivänä.

Äänet olivat tuttuja. Haju outo. Pidin silmiäni kiinni, vaikka tunsin olevain hereillä. Odotin pitkän aikaa, liikkuisiko kukaan lähettyvilläni, mutta kun en havainnut liikettä, avasin silmäni. Näin ensimmäisenä Rasmuksen ja Alexin sängyn vierellä. Kumpikaan ei sanonut mitään, Rasmus ei edes katsonut minuun päin.
- Kauanko olen nukkunut?
- Kolme päivää.
Alex vastasi kysymykseeni. Olin todellä hämmentynyt. Muistin vihlovasta kivusta mitä oli tapahtunut. Vilkaisin kättäni, jossa oli puhdas side ympärillä.
- Missä olen? Onko Atte...?
En pystynyt edes sanomaan lausetta loppuun asti. Alex nyökkäsi.
- Atte on kuollut. Olemme Deanin löytämässä hylätyssä talossa.
Alex jatkoi, jonka jälkeen lopulta Rasmus kääntyi katsomaan minua. Nousin istumaan. Käsissäni oli yhä kuivunutta verta. Kyyneleet tulvivat silmiini. Olinko todella tappanut ihmisen? Minä? Minua heikotti, mutta nousin silti ylös. Kävelin lipaston luo, joka lojui huoneen nurkassa. Siihen oli liitetty myös peili. Nojasin käsilläni lipastoon ja tuijotin kuvajaistani peilistä. Laskin katseeni lipastoon ja annoin kyynelten valua. Hätkähdin, kun Rasmus tarttui minua olkkapäistä. Katsoin häntä peilin kautta tyyni ilme kasvoillani.
- Sinä olet nyt yksi meistä. Rikoslain tällä puolella.
Rasmus hymyili, jopa ehkä naurahti. Mies ei selvästikään välittänyt, vaikka hänen yksi alaisistaan menetti henkensä. En uskaltanut sanoa Rasmukselle mitään takaisin. Laskin hetkeksi katseeni, nielin kyyneleeni ja katsoin taas Rasmusta. Minun ei tarvinnut kysyä kysymystäni kun Rasmus jo vastasi:
- Ryan, Dean ja Aki on alakerrassa.
Nyökkäsin todella vaisusti ja kävelin pois Rasmuksen otteesta. Menin ovelle, vilkaisinv ielä olkani yli Alexia ja Rasmusta ja poistuin alakertaa kohden. Minua heikotti ja päätäni särki. Astuin muutaman askeleen puisessa portaikossa, kun minun piti jo levätä. Kuulin parin askeleen alakerrasta ja näinkin pian portaikon alapäässä Ryanin. Hänen kasvoiltaan paistoi pieni hymy. Se oli oikeasti harvinaista. Astelin varovasti portaat alas ja Ryan ottikin minut lopulta avosylin vastaan.
- Luulin, ettet enää herää koskaan. Minua ei päästetty luoksesi.
Ne harvat sanat olivat aitoa välittämistä. Halasin Ryania ja oli aivan ihanaa tuntea hänen läsnäolonsa, haistaa hänen tuoksunsa ja suukottaa miestä.
- Ryan... En halunnut... En halunnut tappaa Attea. Osuin...
- Valtimoon, vaikka et varsinaisesti siihen tähdännyt. Rasmus väittää muuta, mutta uskon Alexin sanaa. En voi käskeä sinua unohtamaan asiaa, mutta yritä elää sen kanssa. Mennyttä ei saa tekemättömäksi.
Kyyneleet tulvivat taas silmiini. Annoin niiden tulla kun halasin Ryania ja itkin miehen sylissä.

Istuin Ryanin kanssa sohvalla. Olin käpertynyt tiukasti kiinni häneen ja tuijotimme molemmat vain ulos ikkunasta. Tapahtumat pyörivät mielessäni. Ampumavälikohtaus puolin ja toisin... Pienet pätkät muistoja tapahtumien välistä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja sekavasti. Olimme jo uudessa piilopaikassa, enkä ollut vaivautunut katsomaan taloa tarkemmin. Olin edelleen varmaan lievässä shokissa. Ainoa asia, johon kiinnitin huomiota, oli taustalla hiljaa pauhaava radioa.
"Ja sitten uutisiin. Pari päivää sitten metsästä löydettiin ruumis. Miestä oli ammuttu jalkaan, jonka seurauksena valtimo oli katkennut ja aiheuttanut suuren veren hukan. Mies on tunnistettu Atte Hirvisaareksi. Toistaiseksi tekijöistä ei ole havaintoja. Atella oli kuitenkin rikostausta, jonka vuoksi on todennäköistä, että tapaukseen liittyy piirin jäseniä. Rasmus ja Alex ovat yhä etsintäkuulutettuja. Lisäksi aikaisemmin tässä kuussa oli ilmoitettu kadonneeksi Susan Rastas. On erittäin todennäköstä, että tapahtumat liittyvät toisiinsa. Kaikki näköhavainnot pyydetään ilmoittamaan suoraan poliisille numeroon..."
- Sillä lailla.
Rasmus oli ilmestynyt sohvan taakse. Vilkaisin häntä olkani yli mutten sanonut mitään.
- Voi kuule olla, että aiheutit meille isompia ongelmia kuin oli tarkoitus.
Mies jatkoi ja tuijotti yhä minua. Tunsin hänen katseensa porautuvan takaraivooni.
- Jos meidät löydetään, voit olla varma että istut kanssani samassa sellissä sen jälkeen. Ja Alex... Haha. Alex saa tehdä mitä ikinä vain sinulle haluaa. Sinulla on ikuisesti pallo jalassasi. Etenkin minun kanssani.
Rasmus naurahti ja hiveli kädellään tukkaani. Ryan tiukensi minusta hieman otettaan, kun aloin hieman vapisemaan pelosta. Luulin jo aikaisemmin, että kaikki tapahtuneet olisivat riittäneet. Kaikki ne mielipuolet joihin olin törmännyt. Jehu, Aki, Sergei... Ja aina toisensa jälkeen vain saatoin rakastua uuteen mielipuoleen. Ryan oli toista maata, vaikka alkuun pääseminen oli vaikeinta. Rasmus oli kuitenkin ihminen, jota tavallaan pelkäsin, tavallaan vain vihasin. Joskus siedin ja joskus halusin vain tappaa. En koskaan ottanut miehestä mitään selkoa. Ainoa päämääräni olisi päästä pois. Päästä pois Rasmuksen otteesta.

Siirtyminen

- Ja mä haluan ninjan mukaan. Korjaan sen ku päästään perille.
Alex liittyi keskusteluun ja nojasi oven karmiin.
- Eiks ketään oikeesti kiinnosta mun mielipide asiasta? Alkaa pikkuhiljaa risomaan  tää ainainen vatvominen edes takasin. Ja se että roikun väkisin mukana vaikka haluan pois.
Rasmus vilkaisi minua jälleen kulmien alta, muttei reagoinut vihamieliseen lauseeseeni ollenkaan.  Kyhjötin yhä maassa, minua ei juuri asia kiinnostanut. Istuisin siinä varmaan loppu päivän kun nämä muut pohtivat mitä tehdä seuraavaksi.
- Mulla on myös pyörä.
Dean jatkoi keskustelua. Pitäisimme siis ainakin meteliä kun lähdemme. Oliko se hyvä? Ehkä. Joku saattaisi löytää meidät.
- Lisäks mä löysin sinne syrjäsen reitin. Se kulkee ton rytelikön läpi. Siellä on vanha tie jota ei oo pidetty kunnossa, mut oon varma et mondeollakin pääsee sieltä. Ja meitä tuskin huomataan. Alue on täysin hylätty.
Ryanin veli jatkoi. Ryan ei vieläkään kiinnittänyt mitään huomiota veljeensä. Katseli vain muualle ja vaikutti apealta. En uskaltanut ottaa nyt häneenkään kontaktia. Koko porukka oli koossa ja se hirvitti minua.
- Meidän on lähdettävä tänään. Heti kun mahdollista. Pakatkaa kaikki tarpeellinen mukaanne.
Rasmus jatkoi ja poistui talon sisälle. Muutkin alkoivat hajaantua ja kerätä tavaroitaan. Ryan istui portailla pää painuksissa.
- Ryan? Miksi et siedä veljeäsi?
Ryan vilkaisi minuun hieman hämmentyneesti, mutta käänsi katseensa nopeasti taas pois.
- Se on pitkä juttu. En haluaisi puhua siitä nyt.
Hyväksyin miehen tahdon ja laskin käteni hänen olkapäälleen ja istuin hänen viereensä portaalle. Nojasin päälläni mieheen. Ryan antoi suukon hiuksieni sekaan ja otti toisesta kädestäni kiinni. En selviäisi tästä hullunmyllystä ilman Ryania.

Noin tuntia myöhemmin kävelin ympäri taloa ja etsin omia vähäisiä tavaroitani ja pakkasin ne laukkuun. Satuin kulkemaan keittokomeron ohi, jossa Rasmus piti outoa huonettaan. Vilkaisin sinne ja siellähän mies oli. Rasmus napsi kuvia seiniltä ja nakkasi muutaman päiväkirjan reppuun.
- Älä ota noita mukaan. Oikeesti...
Sanoin varovasti ovelta. Rasmus säpsähti selvästi paikalle tuloani. Mies lopetti hetkeksi ja tuijotti vain minua.
- Niin kauan. Niin monta kuukautta... En todellakaan jätä niitä tänne. Tärkein omaisuuteni, on sinun elämäni seuraaminen.
Rasmus siis todella oli mielipuoli. Huokasin ovella epätoivoisena ja pyöritin päätäni. Käännyin lähteäkseni, kun Rasmus tarrasi hupparini niskapuolelta kiinni ja kiskaisi takaisin ja sulki oven. Mies painoi minut seinää vasten voimalla. Rasmuksen oikea käsi oli siirtynyt pitämään hiuksistani kiinni ja vasen piti hupparin liepeistä kiinni. Rasmuksen ote oli vahva ja määrätietoinen. Tuijotin miestä peloissani, mutten näyttänyt sitä. Odotin vain. Rasmus painautui minuun kiinni ja suuteli, väkisin. Yritin irttottautua hänen otteestaan ja saada tilaisuuden paeta, mutta ei. Rasmus piti kiinni. Toistusiko pelkoni taas?
- Rasmus.. Lopeta.. Hyvissä ajoin!
Sain sanottua hänen suudellessaan väksiin minua. Kuulin kolauksen ovelta. Samassa Rasmus irrottautui kuin salama minusta.
- Ja nyt ulos täältä.
Mies sanoi ja leukani varmaan oikeasti putosi lattialle asti. Rasmus toimi salamannopeasti. Alex oli ilmestynyt ovelle, eikä selvästikään ollut kerennyt näkemään mitään.
- Sä et..
- Ja nyt, turpa kiinni ja ulos täältä.
Rasmus keskeytti minut tyynesti ja vihaisesti. Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin pois vilkaisemattakaan Alexia päin. Marssin suoraan aittaan ja kiskaisin oven vihaisesti kiinni perässäni. Istuin sängyn reunalle ja nojain käsilläni patjaan. Peiton alla oli jotain kovaa. Siirsin peittoa ja näin aseen. Se oli varmasti se sama desert eagle jolla olin aiemmin ampunut. En tosin muistanut, milloin olin sen tuonut aittaan vai oliko joku muu siirtänyt sitä. Aseen sisällä oli 2 luotia. Laitoin aseen housujeni vyötärölle ja kiskaisin hupparin helman sen yli. Menin takaisin ulos.

Ilma oli yllättävän hyvä. Pouta, vaikka vähän viileä. Sillä hetkellä tein elämäni kohtalokkaimpia virheitä. Niitä siirtoja, jota muuttavat koko elämän. Kaikki olivat pakkaamassa tavaroitaan, eikä kenelläkään ollut aikaa vahtia minua. Katsoin jyrkännettä, jota olin kiivennyt jo tuhat kertaa. Kiipeäisinkö sen viimeisen kerran, viimein vapauteen. Minulla oli kaksi luotia turvanani. Nyt tai ei koskaan...