Luottamus

- Susan, rauhotu nyt. Haluan puhua.
Painauduin tiukasti seinää vasten ja hengitykseni alkoi hiljalleen kiivastumaan.
- Yhtään lähemmäs et tule.
Sanoin hiljaa samalla kun puristin käteni nyrkkiin uhmakkaasti.
- Valitettavasti minulle on annettu käsky ja sinunkin on nyt toteltava. Joten istupa tuohon sängyn reunalle.
Tiesin hyvin, että Alex kunnioitti Rasmusta ja hänen pyyntöjään ja määräyksiään. En kuitenkaan uskaltanut liikkua senttiäkään. Olin mennyt aivan lukkoon. Alex huokaisi ja asteli rauhallisesti luokseni. Menin vielä enemmän paniikkiin ja olisin varmasti kaivautunut seinästä läpi, jos aikaa olisi ollut tarpeeksi siihen operaatioon. Mies tarrautui äkisti toiseen käsivarteeni ja tönäisi minut sängylle istumaan. Yritin ryömiä sängyn yli toiselle puolelle, mutta kun Alex tajusi sen, hän nappasi toisestakin kädestäni kiinni ja kaatoi selälleen sängylle pitäen yhä tiukasti kiinni.
- Päästä mut pois! Painu helvettiin!
Huusin raivoissani ja peloissani. Alex oli aivan rauhallinen, eikä välittänyt huudoistani. Eikä edes provosoitunut niistä, vaikka yleensä tilanne olikin eri. Oman aikani jaksoin taistella vastaan, mutta kun lopulta väsyin, jäin vain tuijottamaan Alexia silmiin ja uppouduin niihin pidemmäksi aikaan. Niissä paistoi aivan hiljainen häivähdys luottamusta ja jokin käski minun sillä sekunnilla pysähtyä aloilleen.

Hetki jatkoi pitkän tovin, ja tajusin, että olin rentouttanut käteni ja ne olivat nyt täysin velttoina Alexin otteessa. Pääni oli tyynyllä ja osa hiuksistani kasvojeni päällä.
- Mä lasken nyt irti. Lupaatko jäädä siihen?
Kului pitkä aika, ennen kuin nyökkäsin Alexille. Hän päästi otteensa ja laskin käteni vuoteelle katse tiukasti miehessä.
- Susan… Pyydän anteeksi. En muista mitä tapahtui, kuulin vain Rasmukselta mitä olin tehnyt. Ja olen todella pahoillani. Vedin kamaa liialliseen paineeseen ja stressiin. Se vie muistin ja kaiken todellisuuden tajun. Ei se ole puolustus, mutta jos olisin ollut selvä, et olisi koskenut sinuun sillä tavalla.
Kuuntelin tarkkaavaisesti kaikki sanan painot ja koko kertomuksen. Tajusin pitkän mietinnän jälkeen, että uskoin Alexia. Uskoin hänen sanaansa. Kuulosti se miten hölmöltä tahansa, mutta mies puhui totta. Nousin lopulta istumaan tekemättä yhtäkään äkkinäistä liikettä. Alex oli istuutunut jonkin aikaa sitten viereeni. Olin nyt hyvin lähellä miehen kehoa. En enää pelännyt.
- Saat anteeksi.
Sanoin lopulta ja loin miehelle pienen hymyn häiveen, johon tämä vastasi samalla tavalla. Nökötimme sängyllä varmaan puoli tuntia, kun kuulimme askeleita ovelta.
- Uskaltaako teidät laskea ulos?
Kuulin Rasmuksen huutavan.
- Uskaltaa.
Alex vastasi saman tien ja Rasmus avasikin oven lukon ja astui sisään. Katsoin häntä tyyni ilme kasvoillani ja siirsin hiussuortuvani pois kasvoiltani. Kun kumpikaan ei alkanut kyselemään enää mitään, nousin seisoman ja astelin Rasmuksen ohi ulos. Miehet jäivät vielä keskustelemaan jostakin aittaan.

Rupesin etsimään Akia, mutten nähnyt hänestä pitkään aikaan vilahdustakaan. Käänsin varmaan koko talon, kunnes lopulta löysin hänet kellarista, sieltä missä suihku sijaitsi.
- Oot sä kunnossa?
Kysyin aivan vilpittömästi kun astelin lähemmäs miestä. Hän vilkaisi minua ja aina vain jaksoin ihailla noita silmiä sekä Akilla, että Romeolla.
- Miten se sinua liikuttaa?
Olin ollut Akille töykeä, joten hänen reaktionsa oli ihan ymmärrettävä.
- No totta kai se liikuttaa. Kai sitä ystävästään voi olla huolissaan.
Sana ystävä inhotti minua aluksi suunnattomasti, mutta tottahan se oli. Kaikesta huolimatta. Halusin vain uskoa, että Aki oli joutunut pakon edestä tekemään valintansa.
- Muistan kyllä, jokaisen keikan jossa sinä olet ollut mukana… Ja aina jokin on mennyt vikaan. En usko jumalaan, mutta rukoilen puolestanne… Atte hoitaa asioita tavallaan, mutta toisaalta hyvin kyseenalaisesti. Luottoni on nyt Alexissa. Se mies on sekaisin ja istuisi yhä kakkua hirveistä teoista, jollei olisi karannut, mutta kai hänessä on jotain hyvääkin. Luotan häneen enemmän kuin Rasmukseen.
Aloin vakuuttua Akin sanoista enemmän. Muistan miten kaikki riistäytyi aikanaan käsistä. Miten Rasmus pahoinpiteli minut Akin silmien alla… Tosin kyllähän se Aki ampui minua, en unohtaisi sitäkään koskaan. Nyt kuitenkin Aki oli jo niin sanottu vanha tuttuni tässä porukassa ja osasin laskea hänet ystäväksenikin. Kaiken tämän jälkeen… Olimme pitkän tovin vaiti. Tuijotimme vain toisiamme, mutta ilmapiiri ei ollut lainkaan painostava tai kiusallinen.
- Lähdetäänkö ylös? Alkaa varmaan olla pian aika lähteä.
Kysyin ja Aki nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Otin jo ensimmäisen askeleen portaalle, kun Aki nappasi minua kevyellä otteella ranteesta.
- Susan, anteeksi.
Katsoin Akin erivärisiä silmiä. Tuijotin ja tuijotin. Unohduin kokonaan siihen hetkeen ja luin miehen todellisia mietteitä. Kyllä. Se oli vilpitön.
- Saat anteeksi.
Avasin suuni lopulta ja Aki irrotti otteensa. Jatkoimme matkaa yläkertaan.

- Alex, siirrä se pyörä!
Kuulin Rasmuksen huutavan myöhemmin iltapäivällä. Alex teki työtä käskettyä ja lähti työntämään moottoripyöräänsä mäkeä ylös. Mahtoi olla raskasta. Pyörä painoi kuin synti ja rinne ei ollut helppo kulkuinen. Alexin kropalla tosin ei ollut siinäkään mitään ongelmaa. Minua alkoi vellomaan kun ajattelinkin tulevaa iltaa. En yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Oletettavasti Atte lähtisi edelleenkin mondeolla liikenteeseen, koska pyörän kyytiin mahduimme vain minä ja Alex. Lopulta se koitti. Lähtö. Vapisin kauhusta, kun odotin Alexia ja Attea aitan portailla. Ryan tuli Rasmuksen kanssa luokseni. Ryanin luottavaiset silmät näyttivät tänään huolestuneilta, mutta samaan aikaan erittäin rohkaisevilta. Loin hänelle pienen hymyn ja siirryin lähemmäs, kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painauduin häntä vasten. Ryan painoi poskensa kevyesti päälaelleni ja sanoi lähes ääneti ’rakastan sinua.’ Tiesin, että Rasmus hiiltyisi ennen pitkään ja päästin lopulta Ryanista irti. Nyt oli Rasmuksen vuoro. Häntä en suinkaan halannut. Otin häneltä vastaan aseen.
- Tiedän, että pystyt tähän.
Se olikin varmaan miehen ensimmäinen rohkaiseva lause koko täällä oloni aikana. Kiitin vaimeasti miestä ja lopulta Alex ja Atte ilmestyivätkin paikalle. Alex ojensi minulle kypärän. Katsoin hetken sen visiiriä ja purin hampaani tiukasti yhteen.
- Lähdetään.
Atte sanoi ja lähti nousemaan jo edeltä rinnettä ylös. Nyökkäsin ja seurasimme Alexin kanssa perässä. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuisikaan, sitä ei kukaan osaisi ennustaa. Atella oli varmasti kaikki tarvittava kama mukana, joten minun ei nyt tarvinnut huolehtia kuin siitä, että kestäisin Alexin kyydissä. Pääsimme rinteen tasanteelle. Loin vielä katseen alas ja näin häilyvät hahmot puiden välistä. Rasmuksen ja Ryanin. Tuijotin vain Ryania. Oliko tämä viimeinen kerta kun näin hänet? Vai oliko tämä lupaus tulevalle… Sille, että kaikki vielä jonakin päivänä palaisi ennalleen. No sitä ei tapahtuisi ihan hetkeen, mutta niin kauan, kuin on toivoa, on mahdollisuuskin. Suljin hetkeksi silmäni ja annoin tuulen hivellä kasvojani. Asetin kypärän päähäni ja nousin Alexin taakse moottoripyörän kyytiin.
- Pidä kiinni.
Alex käski ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Atte lähti liikkeelle ja me heti hänen perässään.

Erimielisyyksiä

Suunnitelma käytiin huolella läpi. Poistuin muiden lähettyviltä, kun tilanne oli ohi. Siirryin ulos ja istuuduin portaalle. Ilta hämärtyi nopeasti. Hiljainen tuuli humisi ympärilläni. Nojasin käsillä polviini. Istuin varmaan puolituntia ulkona. Missään vaiheessa ulkona ei ollut niin pimeää, etteikö eteensä olisi nähnyt. Olihan kesä. Viileä minulla silti oli. Vaikka päälläni oli huppari. Alkukesän yöt eivät kuitenkaan olleet kaikista lämpimimpiä. Pitkän tovin jälkeen Rasmus astui ulos talosta ja sulki oven perässään. Olin mietteissäni enkä heti katsonut edes häneen päin.
- Sinun kannattaa varmaan mennä nukkumaan. Olisit ainakin nukkunut hyvin huomiseen mennessä.
Rasmus kehotti. Naurettavaa. Ihan kuin edes yöllä nukkuisin.
- En halua lähteä, koska tiedän..
En kerennyt sanoa lausetta loppuun, kun Rasmus nosti minut hupparin hupusta ylös ja kamppasi maahan. Mies painoi polvensa kevyesti selälleni ja kasvoni kosteaan nurmikkoon siirtäen toisen kätensä otteen hiuksiini.
- Sinulla kun ei ole vaihtoehtoja.
Rasmus oli todella äkkipikainen. Se huolestutti minua. En tiennyt oliko edes järkeä jatkaa lausetta loppuun, yritin silti.
- Et antanut minun edes puhua loppuun. Koska tiedän, että jotakin tapahtuu. Niin on käynyt aina, kun olen ollut mukana.
Mies ei hellittänyt otettaan. Makasin rauhallisesti maassa pullikoimatta yhtään vastaan. Kostea nurmikko alkoi kastella vaatteitani.
- Ajat muuttuvat. Ja nyt sinulla on mukana 2 ammattilaista. Atte osaa nämä kuviot ja Alex on tarkka-ampuja. Ei ole mitään syytä pelätä, että jokin menisi vikaan.
Rasmus hellitti otteensa hiuksistani ja siirsi polvensa selkäni päältä.
- Noh, nousehan siitä.
Rasmus sanoi ja taputti minua kevyesti takapuolelle. Nousin maasta ylös ja puistelin vaatteitani. Loin katseen vielä Rasmukseen. Hänen silmissään oli aina pieni pilke. Erotin sen hämärässäkin. Rasmus meni edeltä sisälle, minä vähän hänen jälkeensä.

Olin jo päässyt nukkumaan asti, mutten saanut unta.
- Ryan..?
Tönäisin vähän miestä, mutta tämä oli aivan umpiunessa. Nousin sängystä ja astelin keittiöön. Alex istui keittiöpöydän ääressä. Istuin hänen vastapäätä tuoliin.
- Oot sä kunnossa?
Kysyin, kun Alex ei reagoinut mitenkään. Hänen katseensa nousi pöydästä kohti minua.
- Voi ei..
Sanoin lähes kuiskaten. Nousin vaistomaisesti tuolista ylös. Miehen silmissä oli selälleen levinneet pupillit. Alex nousi ylös tuolilta ja asteli minua kohden. Peruutin vaistomaisesti selän seinää vasten.
- Alex, älä tule lähemmäs.
Sanoin rauhallisesti, kun mies asteli vain lähemmäs. Siirryin seinää myöten kauemmas, mutta Alex nappasi ranteestani kiinni.
- Lopeta, en muuten takaa mitä teen.
Tuhahdin jo oikeasti vihaisena. Alex nappasi toisestakin ranteestani kiinni ja painautui minua vasten. Miehen kasvot olivat aivan liian lähellä omiani. Käänsin katseeni kokonaan pois Alexista. Tärisin pelosta, kun miehen kasvot lähestyivät kaulaani. Tunsin hänen huuliensa koskettavan kaulaani…
- Lopeta! Alex!
Huusin ja kuulin samalla jonkun kolauksen. Heräsikö joku, toivottavasti? Yritin irrottautua Alexin otteesta, mutta aivan turhaan. Mies alkoi siirtymään rintojeni lähettyville. Samassa keittiöön syttyi valo. Aikaisemmin vain liedenvalo oli päällä. Rasmus seisoi ovella. Katsoin Rasmusta apua anovalla katseella. Mies otti kylmän lieden päältä paistinpannun, asteli luoksemme ja kalautti Alexia pannulla takaraivoon. Alexin ote irtosi saman tien ja mies lysähti tajuttomana jalkojeni juureen maahan. Mikä helpotus. Loin Rasmukseen pitkän ja hyväksyvän katseen.
- Kiitos.
Sanoin selkeällä äänellä.
- Mitä tääl tapahtuu?
Aki oli ilmestynyt ovelle, samoin Ryan… Emme sanoneet mitään, eiköhän heidän näkemänsä ollut suora vastaus kaikkeen. Ryanin katse oli vihainen. Hän oli varmasti astelemassa Alexin luo, mutta Rasmus nosti kätensä pystyyn hänen eteensä.
- Tilanne ohi. Painukaa nukkumaan.
Mies sanoi ja loi olkansa yli katseen Ryaniin. Ryan, eikä Aki kumpikaan uhmannut käskyä. Molemmat tiesivät, että se saattaisi aiheuttaa vaaran minulle, sekä heille. Seisoin pitkää paikoillani aivan hiljaa. Vilkaisin ajoittain nopeasti Rasmusta, mutta mieskään ei sanonut mitään.
- Miksi sinä..?
Aloitin, mutten osannut muodostaa lauseen loppua sanoiksi.
- Pidän huolen siitä, ettei Alex tee typeryyksiä ainepäissään. On erittäin todennäköistä, ettei hän muista tapahtumaa kun virkoaa joskus aamulla. Puhun hänelle kyllä.
Tieto kyllä helpotti oloani. Tiesin kokoajan, että tämä riski on olemassa. Luojan kiitos tajusin huutaa, enkä mennyt vain totaaliseen lukkoon Alexin kanssa, muutenhan kukaan ei varmaan olisi herännyt ja huomannut tilannetta. Harppasin lopulta Alexin yli ja astelin hiljaa Rasmuksen vierelle. Vilkaisin vielä Alexia ja sitten Rasmusta, joka katsoi minua takaisin. En osannut sen enempää tulkita hänen ilmettään ja jatkoinkin lopulta matkaani takaisin Ryanin viereen.

- Mitä siel oikein tapahtu?
Ryan kysyi kun asetuin hänen viereensä makaamaan.
- Alex oli… Se vain… Ei kerennyt tapahtua mitään. Alex oli vetänyt varmasti aineita…
Ryan ei vastannut mitään. Hän tuijotti hetken minua, kuin kysyäkseen oliko kaikki varmasti kunnossa. Annoin suukon suoraan Ryanin huulille ja toivotin hyvää yötä. Tapahtuma jäi varmasti vaivaamaan miestä, vaikka kuinka muuta väittäisi. Nukahdin Ryanin viereen ja nukuin lopulta yllättävän sikeästi aamuun asti. Heräsin vasta, kun aurinko alkoi porottaa huoneeseen kirkkaalta taivaalta. Ryanin käsi kulki ylitseni. Selkäni oli hänen rintakehäänsä vasten. Nousin istumaan sängylle ja nojasin käsiini samalla haukotellen. Ryankin havahtui ja jäi silmiä siristellen tuijottamaan minua pidemmäksi aikaa.
- Tänään on rankka päivä…
Mies sanoi samalla kun itsekin haukotteli. Nyökkäsin vastauksena ja tunsin pienen kuumotuksen kasvoillani ja pelon väristyksen sisälläni.

Nousin sängystä ja astelin keittiöön. Siellä istui pöydän ääressä jälleen Alex. Kun näin miehen, pyöräytin silmiäni ja käännyin saman tien lähteäkseni.
- Susan, odota!
Alex huusi perääni, mutta minä pakenin paikalta mahdollisimman nopeasti. Kuulin tuolin siirtyvän, eli Alex nousi siltä ylös. Juoksin suoraan ulko-ovelle, päämääräni oli siis päästä ulos, ja kun avasin oven, törmäsin Rasmukseen, joka horjahti hieman taakse päin.
- Mihin sinä pingot?
Rasmus nappasi käsivarsistani kiinni napakasti ja katsoi pitkään minua kysyvästi, kunnes huomasi lähelle saapuneen Alexin.
- Jaaha. Kuule Susan, ei se pakeneminen auta mitään, keskustelisit nyt Alexin kanssa.
Pudistin vain päätäni.
- No en varmana keskustele!
Kivahdin Rasmuksen otteessa vihaisesti, enkä edes vilkaissut olkani yli, kun tiesin nyt jo, että Alex oli aivan liian lähellä.
- No… Jos ei hyvällä niin sitten pahalla.
Rasmus nosti minut ilmaan ja kantoi mukanaan ulos. Lähenimme uhkaavaa tahtia kohti aittaa.
- Et voi olla tosissas!
Huusin vihaisesti ja tein Rasmuksen olosta mahdollisimman hankalaa potkimalla ja riuhtomalla. Eihän se tietenkään mitään auttanut, mutta aina kannatti yrittää.
- Alex, tiedät mitä tehdä.
Rasmus sanoi ja nousi aitan portaat ylös ja vei minut huoneeseen, jossa olin aikaisemminkin yöpynyt ja viettänyt aikaa.
- Ja nyt Susan vähän yhteistyöhalua. En päästä teitä täältä ennen kuin asia on selvitetty.
Tiesin jo siinä vaiheessa, ettei vastaväitteet auttaneet yhtään mitään. Suorastaan pakenin aitan perimmäiseen nurkkaan kun Alex astui sinne ja Rasmus lukitsi oven hänen perässään. Kuulin Rasmuksen lähtevän aitan lähettyviltä. Kauhu silmissäni tuijotin vain Alexia, joka seisoi oven lähettyvillä tyynen rauhallisesti.

Suunnittelua

- Ymmärrätkö? Älä koske.
Sanoin Alexille ja tyrkkäsin tyhjän aseen miehen käsiin. Kukaan ei seurannut minua, ei edes Ryan kun kävelin aitan rappusille istumaan. Seurasin kolmikon touhuja. He vain keskustelivat, enkä onneksi kuullut mistä. Linnut lauloivat ja aurinko lämmitti minua kauttaaltaan sen paistaessa kirkkaalla taivaalla. Kesä oli viimein tullut ja pystyin olemaan ilman huppariakin ulkona. Olin herkkä toisinaan palelemaan. Jos en olisi ollut tässä porukassa, olisin voinut hyvin vain vaihtaa bikinit päälle ja lötköttää nurmella ottamassa aurinkoa. Mietin kyllä yhä äskeistä suoritustani. Oliko viisasta näyttää taidot Rasmukselle ja Alexille? Olisiko ollut viisaampaa esittää surkeaa ja olisin saanut vapautuksen hommasta. Toisaalta Rasmus olisi saattanut keksiä jotain vielä hieman viisaampaa pääni menoksi.

- Susan..
Havahduin Rasmuksen ääneen aatteistani. Mies oli siirtynyt luokseni ja istui nyt vierelleni. Siirryin vaistomaisesti pari senttiä kauemmas.
- Ampumataitosi on… Sanoinkuvaamaton. En käsitä missä olet tuon oppinut?
Rasmus hämmästeli. Sainko häneltä oikeasti kehuja? Ihmeiden aika ei ole ohi.
- En tiedä. Olen osannut ampua koko ikäni. Tai sitten on tuuria liikaakin matkassa.
Vastasin, ja se oli totuus. En tiennyt mistä sen opin. Osasiko oikea isäni ampua samalla tavalla? En tiedä sitäkään. Oliko se lahja?
- Sinä ainakin osaat hommasi, kun tosi paikka tulee. Ammut paremmin kuin Alex.
Olihan se myönnettävä että kehut välillä tuntuivat hyvälle, mutta tässä aiheessa ei. En pitänyt ajatuksesta, että ampuisin oikeasti jotakuta.
- En aio ampua ketään. En voi.
Sanoin hiljaa hieman pää painuksissa. Rasmus tarrasi äkisti käsillään olkapäihini. Säpsähdin.
- Sinä ammut uhrilta vaikka aivot pellolle jos se on meidän eduksemme. Sinä toimit, kuten käsketään tässä porukassa.
Rasmus sanoi napakasti ja tuijotin kerrankin häntä silmästä silmään käskemättäkin.
- En voi leimata koko loppu elämääni tämän takia. Teen kyllä, mitä haluat, mutta tähän en lähde mukaan. En vain yksinkertaisesti voi!
Kivahdin, mutta istuin yhä Rasmuksen vieressä.
- Sehän nähdään.
Miehen kasvot kääntyivät pirulliseen virneeseen. Onneksi hän kuitenkin nousi ylös ja meni jatkamaan keskusteluaan Aten, Akin ja Alexin kanssa.

Myöhemmin iltapäivällä liityin itse kolmikon seuraan. Ryania en hetkeen nähnyt missään.
- Minun on aivan pakko kysyä, mutta miten ihmeessä luulette Aten ja minun pärjäävän kahdestaan sillä reissulla?
Yllätyin hieman omaa kysymystäni, koska puhuin jo oikeastaan myöntyvästi tehtävään.
- Olemme harkinneet tässä koko ajan, että lähteekö Alex teidän mukaanne. Iso riskihän se on, mutta saataisiin varmasti tämä keikka hoidettua ja teidätkin yhtenä kappaleena takaisin.
Rasmus varmaan pilaili… Alex oli varmasti mestari aseen kanssa, mutta minua huoletti edelleen hänen lääkityksensä. Tai ei niissä lääkkeissä varsinaisesti mitään, vaan Alexin aineiden käytössä siinä samalla. Kaikesta päätellen hän oli kyllä ollut pidemmän aikaa ilman.
- Oletko tosissasi? Alex on etsintäkuulutettu.
Pitkästä aikaan se oli Atte joka avasi suunsa tämän asian suhteen. Rasmus näytti hieman närkästyneeltä.
- Kuten minäkin… Alex osaa varoa. Ja paikkaan, jossa tämä asia hoidetaan, ei tarvitse ajaa kaupungin läpi. Sivutiet ovat varsin riittäviä.
Oli päivän selvää, että Rasmus tiesi mistä puhui. Ja kerta paikka oli tiedossa, kaikki oli ilmeisesti jo sovittu.
- Entä se mondeo? Se tunnistetaan jo.
Atte jatkoi ja odotti Rasmukselta vastausta.
- Susan lähteköön kanssani Ninjalla. Sinä voit keksiä peitetarinan jos joku pysäyttää.
Yllätyksekseni Alex liittyi keskusteluun. Kuulostihan se järkevältä.
- Missä muuten Ryan on?
Kukaan ei vastannut kysymykseeni. Kaikki vain kohauttelivat hartioitaan. Lähdin etsimään Ryania. Kukaan ei onnekseni estellyt. Kävin läpi aitan, koko talon ja jopa kellarin, mutten löytänyt häntä. Rupesin huhuilemaan miestä ja lopulta törmäsin häneen talon takaterassilla.
- Mikset vastannut?
Kysyin oudoksuvasti mieheltä ja katsoin tätä tovin.
- En tiedä, pitäisikö minun yrittää lähteä mukaanne. Kuulin keskustelun.
Ryan sanoi yllättäen.

Tuijotin Ryania todella ällistyneenä.
- En voi antaa sinun tulla mukaan. En voi asettaa sinua sielläkin vaaraan. Toivon, että ampumataitoni riittää suojelemaan itseäni.
Mies kääntyi katsomaan minua.
- Niillä taidoilla sinun on suojeltava myös Attea. Alex ja sinä saatatte olla samalla tasolla aseiden käytön suhteen, mutta Atte ei. Rasmus väittää kyllä muuta, varmasti siksi että saisi olosi turvallisemmaksi. Tosi paikan tullen Atte on aika heikoilla.
Ryanin sanoissa saattoi hyvin olla perääkin.
- Sitten se on niin. Et saa tulla mukaan. Kiellän sen.  Minulla ei ole varaa menettää enää ketään, etenkään ihmistä, jota oikeasti rakastan.
Sanoinko sen ensikertaa ääneen? Tuijotin Ryanin ihania vihreitä silmiä ja odotin kai hänen sanovan jotain. Mies otti askeleen lähemmäs minua ja kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni.
- Minäkin rakastan sinua.
Itkin, mutta nyt onnesta. Vaikka tilanne oli mitä oli, Ryan oli vierelläni.  Eikä varmasti katoaisi siitä.

Palasimme yhdessä Ryanin kanssa muiden seuraan. He olivat etupihalla. Itse asiassa aitan rappusilla.
- Milloin keikka on hoidettava?
Kysyin vaimealla äänellä. En tiedä kenelle kysymykseni osoitin, mutta oletin saavani vastauksen Rasmukselta.
- Tuota.. Huomen illalla.
Rasmushan minulle vastasikin. Käännyin katsomaan muualle ja olin varmasti vähän vaikean näköinen.
- Älä huoli, tässä on vielä aikaa käydä koko homma läpi.
Yllättäen Alex liittyi keskusteluun. Omalla tavallani luotin Alexiin. Ehkä siinä, että hän toimittaisi minut ehjänä takaisin. Se muu olikin sitten pelkkää epäluuloa.
- Mennään kattoo se suunnitelma saman tien niin ei jää ainakaan käymättä läpi.
Alex jatkoi ja koko porukka nousi ylös. Aki loi vaivihkaa hieman epäilevän katseen minuun, mutten osannut lukea sitä tarkemmin.

Keräännyimme keittiönpöydän ympärille, kun Rasmus levitti jonkun rakennuksen, todennäköisesti varasto pohjapiirroksen pöydälle. Kaikki muut istuivat, paitsi minä ja Rasmus. Olin pöydän toisella puolella hänen vastapäätään. Alexin ja Ryanin välissä.
- Menette tästä sisään, porukka odottaa tämän nurkan takana. Varasto rakennus on muuten autio, joten ette voi erehtyä.
Rasmus selitti ja nyökkäilin pariin kertaan.
- Kuka tämä muuten on kontakteistasi?
Aten uteliaisuus heräsi. Rasmus oli hetken vaiti ja vilkaisi ensin minua ja sitten Attea.
- Se viimeisin, joka jäi Sergeiltä. Dimitri Ivanov. Mies on venäläinen, mutta puhuu täysin suomea.
Olin jo totaalisesti uppoutunut Sergein nimen jälkeen muistelemaan menneitä. Miten kaikki kaatui hetkessä. Pirstoutui palasiksi. Muistan, miten Sergei oli pelastanut henkeni. Miten Rasmus oli tappanut hänet. Vahingossa, mutta tappanut kuitenkin. Kyynel vierähti poskelleni kun mietin sen illan tapahtumia… Rasmus yritti ilmeisesti tarttua käteeni, joka nojasi keittiönpöytään. Kun hän hipaisikaan kättäni, kiskaisin sen automaattisesti pois.
- Älä jumalauta koske!
Huusin vihaisena. Minua huimasi taas. Nojauduin uudestaan pöytään, etten menettäisi tajuntaani. Alex tarrasi vaistomaisesti toiseen käsivarteeni varmistaakseen että kestin todella pystyssä.
- Ja montako alaista hänellä on?
Atte uteli vielä Dimitristä.
- 7. Dimitri itse on täysin sokea, jonka vuoksi hänellä on useampi alainen. Ikää muistaakseni 29. Mustat aika lyhyet hiukset, harmaat silmät… Aika hintelä.
Rasmus kuvaili. Ei hyvältä kuulostanut. Sinne kuitenkin lähti meitä vain 3. Yritin sopeutua ajatukseen, mutta jokin tuttuun tapaan kalvasi mieltäni. Ei ole ollut sellaista keikkaa, joka olisi mennyt ilman mitään ongelmia. Ei ainakaan sellaista, jossa minä olin mukana.