Luottamus

- Susan, rauhotu nyt. Haluan puhua.
Painauduin tiukasti seinää vasten ja hengitykseni alkoi hiljalleen kiivastumaan.
- Yhtään lähemmäs et tule.
Sanoin hiljaa samalla kun puristin käteni nyrkkiin uhmakkaasti.
- Valitettavasti minulle on annettu käsky ja sinunkin on nyt toteltava. Joten istupa tuohon sängyn reunalle.
Tiesin hyvin, että Alex kunnioitti Rasmusta ja hänen pyyntöjään ja määräyksiään. En kuitenkaan uskaltanut liikkua senttiäkään. Olin mennyt aivan lukkoon. Alex huokaisi ja asteli rauhallisesti luokseni. Menin vielä enemmän paniikkiin ja olisin varmasti kaivautunut seinästä läpi, jos aikaa olisi ollut tarpeeksi siihen operaatioon. Mies tarrautui äkisti toiseen käsivarteeni ja tönäisi minut sängylle istumaan. Yritin ryömiä sängyn yli toiselle puolelle, mutta kun Alex tajusi sen, hän nappasi toisestakin kädestäni kiinni ja kaatoi selälleen sängylle pitäen yhä tiukasti kiinni.
- Päästä mut pois! Painu helvettiin!
Huusin raivoissani ja peloissani. Alex oli aivan rauhallinen, eikä välittänyt huudoistani. Eikä edes provosoitunut niistä, vaikka yleensä tilanne olikin eri. Oman aikani jaksoin taistella vastaan, mutta kun lopulta väsyin, jäin vain tuijottamaan Alexia silmiin ja uppouduin niihin pidemmäksi aikaan. Niissä paistoi aivan hiljainen häivähdys luottamusta ja jokin käski minun sillä sekunnilla pysähtyä aloilleen.

Hetki jatkoi pitkän tovin, ja tajusin, että olin rentouttanut käteni ja ne olivat nyt täysin velttoina Alexin otteessa. Pääni oli tyynyllä ja osa hiuksistani kasvojeni päällä.
- Mä lasken nyt irti. Lupaatko jäädä siihen?
Kului pitkä aika, ennen kuin nyökkäsin Alexille. Hän päästi otteensa ja laskin käteni vuoteelle katse tiukasti miehessä.
- Susan… Pyydän anteeksi. En muista mitä tapahtui, kuulin vain Rasmukselta mitä olin tehnyt. Ja olen todella pahoillani. Vedin kamaa liialliseen paineeseen ja stressiin. Se vie muistin ja kaiken todellisuuden tajun. Ei se ole puolustus, mutta jos olisin ollut selvä, et olisi koskenut sinuun sillä tavalla.
Kuuntelin tarkkaavaisesti kaikki sanan painot ja koko kertomuksen. Tajusin pitkän mietinnän jälkeen, että uskoin Alexia. Uskoin hänen sanaansa. Kuulosti se miten hölmöltä tahansa, mutta mies puhui totta. Nousin lopulta istumaan tekemättä yhtäkään äkkinäistä liikettä. Alex oli istuutunut jonkin aikaa sitten viereeni. Olin nyt hyvin lähellä miehen kehoa. En enää pelännyt.
- Saat anteeksi.
Sanoin lopulta ja loin miehelle pienen hymyn häiveen, johon tämä vastasi samalla tavalla. Nökötimme sängyllä varmaan puoli tuntia, kun kuulimme askeleita ovelta.
- Uskaltaako teidät laskea ulos?
Kuulin Rasmuksen huutavan.
- Uskaltaa.
Alex vastasi saman tien ja Rasmus avasikin oven lukon ja astui sisään. Katsoin häntä tyyni ilme kasvoillani ja siirsin hiussuortuvani pois kasvoiltani. Kun kumpikaan ei alkanut kyselemään enää mitään, nousin seisoman ja astelin Rasmuksen ohi ulos. Miehet jäivät vielä keskustelemaan jostakin aittaan.

Rupesin etsimään Akia, mutten nähnyt hänestä pitkään aikaan vilahdustakaan. Käänsin varmaan koko talon, kunnes lopulta löysin hänet kellarista, sieltä missä suihku sijaitsi.
- Oot sä kunnossa?
Kysyin aivan vilpittömästi kun astelin lähemmäs miestä. Hän vilkaisi minua ja aina vain jaksoin ihailla noita silmiä sekä Akilla, että Romeolla.
- Miten se sinua liikuttaa?
Olin ollut Akille töykeä, joten hänen reaktionsa oli ihan ymmärrettävä.
- No totta kai se liikuttaa. Kai sitä ystävästään voi olla huolissaan.
Sana ystävä inhotti minua aluksi suunnattomasti, mutta tottahan se oli. Kaikesta huolimatta. Halusin vain uskoa, että Aki oli joutunut pakon edestä tekemään valintansa.
- Muistan kyllä, jokaisen keikan jossa sinä olet ollut mukana… Ja aina jokin on mennyt vikaan. En usko jumalaan, mutta rukoilen puolestanne… Atte hoitaa asioita tavallaan, mutta toisaalta hyvin kyseenalaisesti. Luottoni on nyt Alexissa. Se mies on sekaisin ja istuisi yhä kakkua hirveistä teoista, jollei olisi karannut, mutta kai hänessä on jotain hyvääkin. Luotan häneen enemmän kuin Rasmukseen.
Aloin vakuuttua Akin sanoista enemmän. Muistan miten kaikki riistäytyi aikanaan käsistä. Miten Rasmus pahoinpiteli minut Akin silmien alla… Tosin kyllähän se Aki ampui minua, en unohtaisi sitäkään koskaan. Nyt kuitenkin Aki oli jo niin sanottu vanha tuttuni tässä porukassa ja osasin laskea hänet ystäväksenikin. Kaiken tämän jälkeen… Olimme pitkän tovin vaiti. Tuijotimme vain toisiamme, mutta ilmapiiri ei ollut lainkaan painostava tai kiusallinen.
- Lähdetäänkö ylös? Alkaa varmaan olla pian aika lähteä.
Kysyin ja Aki nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Otin jo ensimmäisen askeleen portaalle, kun Aki nappasi minua kevyellä otteella ranteesta.
- Susan, anteeksi.
Katsoin Akin erivärisiä silmiä. Tuijotin ja tuijotin. Unohduin kokonaan siihen hetkeen ja luin miehen todellisia mietteitä. Kyllä. Se oli vilpitön.
- Saat anteeksi.
Avasin suuni lopulta ja Aki irrotti otteensa. Jatkoimme matkaa yläkertaan.

- Alex, siirrä se pyörä!
Kuulin Rasmuksen huutavan myöhemmin iltapäivällä. Alex teki työtä käskettyä ja lähti työntämään moottoripyöräänsä mäkeä ylös. Mahtoi olla raskasta. Pyörä painoi kuin synti ja rinne ei ollut helppo kulkuinen. Alexin kropalla tosin ei ollut siinäkään mitään ongelmaa. Minua alkoi vellomaan kun ajattelinkin tulevaa iltaa. En yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Oletettavasti Atte lähtisi edelleenkin mondeolla liikenteeseen, koska pyörän kyytiin mahduimme vain minä ja Alex. Lopulta se koitti. Lähtö. Vapisin kauhusta, kun odotin Alexia ja Attea aitan portailla. Ryan tuli Rasmuksen kanssa luokseni. Ryanin luottavaiset silmät näyttivät tänään huolestuneilta, mutta samaan aikaan erittäin rohkaisevilta. Loin hänelle pienen hymyn ja siirryin lähemmäs, kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painauduin häntä vasten. Ryan painoi poskensa kevyesti päälaelleni ja sanoi lähes ääneti ’rakastan sinua.’ Tiesin, että Rasmus hiiltyisi ennen pitkään ja päästin lopulta Ryanista irti. Nyt oli Rasmuksen vuoro. Häntä en suinkaan halannut. Otin häneltä vastaan aseen.
- Tiedän, että pystyt tähän.
Se olikin varmaan miehen ensimmäinen rohkaiseva lause koko täällä oloni aikana. Kiitin vaimeasti miestä ja lopulta Alex ja Atte ilmestyivätkin paikalle. Alex ojensi minulle kypärän. Katsoin hetken sen visiiriä ja purin hampaani tiukasti yhteen.
- Lähdetään.
Atte sanoi ja lähti nousemaan jo edeltä rinnettä ylös. Nyökkäsin ja seurasimme Alexin kanssa perässä. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuisikaan, sitä ei kukaan osaisi ennustaa. Atella oli varmasti kaikki tarvittava kama mukana, joten minun ei nyt tarvinnut huolehtia kuin siitä, että kestäisin Alexin kyydissä. Pääsimme rinteen tasanteelle. Loin vielä katseen alas ja näin häilyvät hahmot puiden välistä. Rasmuksen ja Ryanin. Tuijotin vain Ryania. Oliko tämä viimeinen kerta kun näin hänet? Vai oliko tämä lupaus tulevalle… Sille, että kaikki vielä jonakin päivänä palaisi ennalleen. No sitä ei tapahtuisi ihan hetkeen, mutta niin kauan, kuin on toivoa, on mahdollisuuskin. Suljin hetkeksi silmäni ja annoin tuulen hivellä kasvojani. Asetin kypärän päähäni ja nousin Alexin taakse moottoripyörän kyytiin.
- Pidä kiinni.
Alex käski ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Atte lähti liikkeelle ja me heti hänen perässään.