Ajoimme
rauhallisesti tietä eteenpäin. Vauhtia oli varmaan 50km/h. Ei sen kovempaa.
Hiekkatiehän tämä oli. Meidän ei kuulemma tarvitsisi ajaa ollenkaan isoja
teitä, joka oli minulle päivän huonoin uutinen. Ei mitään mahdollisuutta päästä
pois, mutta nyt tämä tehtävä oli kaiketi vain hoidettava kunnialla. Matka
tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei hirveästi kulunut.
Kai jännitys teki osansa ja ajoi minut pieneen paniikkiin. Monen mutkan ja tien
haarauman jälkeen päädyimme johonkin lepikon reunaan. Alex pysäytti pyörän ja
sammutti sen.
- Ollaaks me peril?
Kysyin ja nostin jo kypärän pois päästäni. Alex nosti omansa ja nyökkäsi.
- Täst on lyhyt kävelymatka. Mein on todellakin siis parempi kulkea loppumatka
jalan. En halua riskeerata mitään. Saavumme mahdollisimman vaarattomina
paikalle. Kuten oli puhetta, Dimitri on sokea. Voi olla helpompi ettemme pidä
meteliä moottoripyörän ja auton kanssa saapumalla niillä paikalle.
Alexin puheessa oli järkeä.
- Mennään sitten.
Sanoin hiljaa ja nousin pyörän kyydistä. Oloni oli epämukava ja ahdistunut.
Astelin Alexin perässä reippaasti ja Atte minun perässäni. Kävelimme pientä
polkua pitkin aukiolle, jossa oli erittäin suuri rakennus. Miten Rasmus sitä
kuvaili… Varasto? Pikemminkin jättikokoinen halli. Tuijotin rakennusta suu auki
ja säikähdin Attea joka tönäisi minua eteenpäin kun jäin paikalleni
jumittamaan. Varmistelin kokoajan, että ase oli housujeni perstaskun
lähettyvillä vyön alla. Se ei näkynyt mihinkään hieman reilukokoisen hupparini alta.
Alex näytti hieman epävarmalta, kun pääsimme rakennuksen ovelle. Hän vilkaisi
vielä meitä ja koputti oveen. Ovi aukeni oikeastaan saman tien. Avaaja oli
kaljupäinen, pukuun pukeutunut mies, jolla oli aurinkolasit. Varmaan yksin
Dimitrin alaisista.
Yritin olla luomatta katsetta mieheen, sillä aurinkolasit toivat ahdistavan
tunnelman ilmaan ja välttelinkin kontaktia häneen kaikin voimin. Katseeni
harhaili rakennuksen sisällä. Hallimainenhan se sisältä oli. Nurkat olivat
täynnä tosin rojua ja laatikoita, joissa oli jotain epämääräistä tavaraa.
- Saavuittehan se vihdoin.
Kuului ääni jostakin katon rajasta. Oikealla puolella kohosi portaat kohti
kattoa, jotka päättyivät johonkin oven luo. Aivan kuin jokin konehuoneen
tyylinen, josta tarkkailtiin työntekijöitä ylhäältä päin. Hän oli varmaan
Dimitri. Pitkä keppi käsissään, jolla hän tunnusteli portaita astellessaan
niitä alas. Musta lyhyt tukka ja hintelä, kuten Rasmus oli kuvaillut. Meistä
kukaan ei sanonut mitään. Seisoimme vain ja odotimme, että Dimitri astui
Lähemmäs. Viimeisen portaan jälkeen hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosteli
selvästi mitä ympärillä tapahtui. Lakkasin automaattisesti hengittämästä. Mies
asteli meidän luoksemme ja pysähtyi Alexin eteen ja nosti kätensä. Alex tarttui
siihen ja kätteli. Seuraavaksi olin vuorossa minä. Dimitri ojensi minulle
kätensä. Tartuin siihen ja saman tien miehen suupielet kääntyivät pieneen
virneeseen.
- Sinä olet siis Susan.
Minua hämmästytti, mistä mies sen tiesi. No käteni oli varmasti hyvin
naisellinen verraten Alexiin ja Atteen. Meinasin alkuun nyökätä, mutta tajusin,
että eihän mies sitä näe.
- Olen.
Sanoin hiljaa ja tuijotin hänen harmaita silmiään. Miehen katse oli suorastaan
nauliutunut tiettyyn pisteeseen ja harmaankin värin päällä näytti olevan hieman
epämääräinen kalvo. Oliko se sokeudesta johtuvaa? Uskoisin.
- Teillä on varmaan lasti?
Dimitri kysyi vielä, johon Alex nyökkäsi.
- Hyvä. Minun tehtävänäni on maksaa väliraha Rasmukselle ja välitän tämän kaman
eteenpäin.
Alex vilkaisi lauseen jälkeen Atteen, kuin käskeäkseen tämän antaa kama
Dimitrille. Sanaakaan sanomatta Atte laski selästään repun ja kaivoi sieltä
pussin, jonka sisällä oli pillereitä ja ojensi sen Dimitriä kohti. Hänen
alaisistaan 2 astui miehen vierelle ja toinen otti lastin käsiinsä.
- Ja tässä on varmasti kaikki?
Toinen alaisista kysyi, johon Alex nyökkäsi taas.
- Tässä ovat rahat. Jokainen hoitaa oman onnensa. Tiedän, että tapaamme vielä.
Dimitri ojensi kirjekuoren minua kohden. Otin sen käsiini ja Alex tönäisi minua
kevyesti.
- Kiitos.
Sanoin saman tien ja vilkaisin kirjekuoreen. En varmaan ollut eläessäni nähnyt
niin paljon rahaa kerralla. Dimitri vain hymähti ja kääntyi kannoillaan ja palasi
portaat takaisin ylös.
Olin jossain välissä alkanut taas hengittää. Oliko homma todella tässä? Ilmeisesti.
Käännyimme ympäri ja astelimme kohti ovea. Pelkäsin joka askeleella, että joku
hyökkää jostakin, ampuu tai jotain muuta ihan yhtä hullua, mutta ei. Pääsimme
ulos. Astelimme takaisin auton ja moottoripyörän luo. Olisin voinut varmaan
kiljua onnesta, että kaikki meni hyvin. Olimme kuitenkin kaikki hyvin
vaitonaisia. Alex nousi pyörän kyytiin ja käynnisti sen. Istuin hänen taakseen ja
laitoin kypärän päähän. Kiedoin käteni Alexin ympärille ja lähdimmekin saman
tien liikenteeseen. Olimme ajaneet varmaan 5 minuuttia hiekkatietä. Vieressämme
kulki isompi tie, jossa kulki autoja tuhatta ja sataa. Puiden lävitse meistä
näkyi aina vain vilauksia. Hyvä kai niin. Ainoa avarampi kohta, josta jouduimme
ajamaan läpi, oli jonkun sortin levähdyspaikka. Ja kun pääsimme sen kohdalle, en
voinut kuin järkyttyä huonosta tuuristamme. Parkissa oli poliisiauto. Kyydissä
istui 2 miestä. Kun he huomasivat meille, auto käynnistyi ja laittoi pillit
huutamaan ja lähti peräämme.
- ALEX!
Huusin miehelle, joka vilkaisi olkansa yli.
- Pidä kiinni!
Alex sanoi ja sitten mentiin. Eniten minua huoletti se, että ajoimme
hiekkatietä… Tietä, joka oli petollinen jokaisessa kurvissa ja jopa suoralla. Atte
ajoi edellämme Mondeolla. Alex ajoi reippaasti hänen vierelleen ja näytti
Atelle ikkunan läpi jonkun merkin. Tajusin vasta seuraavassa risteyksessä mitä
se tarkoitti. Atte jatkoi matkaa oikealle ja me vasemmalle. Poliisit eivät
hidastaneet risteykseen, vaan kääntyivät minun ja Alexin perään…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti