Shokki

Adrenaliini alkoi virrata voimakkaasti suonissani kun puristin otetta tiukemmin Alexista. Olisin voinut vannoa, että tunsin heti sen jälkeen Alexin värähtävän hieman. En tiedä olinko peloissani, ahdistunut vai yritinkö vain taas kerran sopeutua tilanteeseen. Puristin silmäni tiukasti kiinni kun Alex viiletti tietä eteenpäin. Poliisit eivät millään pysyneet Kawasaki ninjan perässä, mutta he eivät silti luovuttaneet. Mutta miksi meidän peräämme ylipäätään lähdettiin, vai oliko meissä joku selvä tuntomerkki? Mondeohan se oli ilmoitettu kadonneeksi, luulisivat, että poliisitkin olisivat lähteneet ennemmin Aten perään. Alex osasi selvästi hommansa, mutta tie huoletti minua. Alex hidasti kyllä joka kurviin, mutta maaperä muuttui kokoajan huonommaksi. Kerkesin juuri ajatella tien pintaa, kun etupyörä osui isoon töyssyyn, jonka seurauksena Alex menetti pyörän hallinnan. Vauhtia oli vähintään 80km/h ja siinä vauhdissa moottoripyörä kaatui kumoon töyssyn takia. Tajusin, että otteeni irtosi Alexista. Iskeydyin kovalla voimalla maahan lyöden pääni ja heitin vielä monta kuperkeikkaa ennen kuin iskeydyin puuta vasten. Siihen jäin makaamaan, nojaamaan puuhun tajuttomana. Minulla ei ollut mitään aavistusta missä Alex oli, mihin poliisit menivät ja mitä ympärilläni tapahtui.

Ajasta minulla ei ollut mitään tajua. Raottelin silmiäni. Siristelin niitä, vaikka oli hämärää. Säpsähdin kun muutama vesipisara tipahti kypärän visiirille. Yritin kääntää päätäni, mutta niskaani koski aivan vietävästi. Aloin muistaa mitä oli tapahtunut ja käännyin vatsalleni. Pääni painoi kuin lyijy. Nousin polvilleen kosteaan sammalikkoon ja otin kypärän päästäni. Päätäkin jomotti. Muualle minua ei erityisemmin koskenut. Oliko minulla shokki? En tuntenut mitään. Hädin tuskin omia jalkojani… Konttasin sammalikossa eteenpäin. Samoja jälkiä pitkin, joita pitkin aiemmin olin tänne pyörinyt. Pääsin tielle. Olin yhä nelinkontin maassa kun katselin ympärilleni. Heitin kypärän suutuspäissäni tielle. Kun katseeni hetken harhaili, näin poliisiauton. Hetken jo ajattelin, että he ovat saaneet Alexin kiinni, mutta ei… Poliisiauton nokka nojasi vasten puuta ja sen konepellin alta nousi lieskat. Tiedän, ettei palavan auton lähettyville ole asiaa, mutta uhmasin muistisääntöä ja nousin haparoiden seisomaan ja otin varovaisia askelia kohti autoa. Kun pääsin tarpeeksi lähelle, kurkistin auton sisään ja näin 2 poliisimiestä kyydissä. Tosin molemmat olivat kuolleita. Kuskin kasvoissa törrötti lasinsiruja ja kurkku oli leikkautunut auki. En tiedä mikä sen oli leikannut, mutta verta oli niin paljon, että aloin voimaan pahoin. Pelkääjän paikalla olijan oli lävistänyt paksu puun oksa vatsan kohdilta. Molemmat olivat kasvoistaan aivan valkoisia. En ikinä unohda sitä näkyä. Olin pyörtyä uudestaan, mutta sain tuke poliisiauton ovesta, joka oli lennähtänyt varmaan törmäyksessä auki.

Paniikki alkoi kasaantua hiljalleen, kun tajusin, etten ollut nähnyt Alexia vielä lainkaan. Astelin varovasti taas tielle. Tosin välillä horjahdin nurin sammalikkoon. Käsiini oli tullut jostakin verta, en jaksanut välittää nyt mistä. Alex oli löydettävä. Seurasin jälkiä, jotka kulkivat tiessä. Ne olivat varmasti moottoripyörästä, joka on varmaankin raahautunut tietä pitkin johonkin. Jälkiä jatkui varmaan useamman kymmentä metriä, kunnes näin Alexin. Mies makasi puun ja moottoripyörän välissä. Olin heti aikeissa ottaa juoksuaskelia kohti miestä, mutta jalkani pettivät alta ja rojahdin maahan naama tietä vasten. Sylkäisin vihaisena hiekkaa suustani ja nousin ylös ja ryhdistäydyin, jotta pysyisin pystyssä. Lopulta jalkani kantoivat ja kykenin juoksemaan Alexin luo. Polvistuin hänen vierelleen ja katsoin, mitä vahinkoa oli aiheutunut. Alexin takki oli repeytynyt ja sen alta paistoi paita, jossa oli myös repeämä, sekä verta… En tiennyt uskaltaisinko liikuttaa miestä, tai oliko hän ylipäätään hengissä. Hänellä oli kuitenkin väri vielä kasvoillaan. Kokeilin pulssia ja yritin olla kiinnittämättä huomiota hänen verisiin kasvoihinsa. Pulssi tuntui… Mies oli elossa. Moottoripyörä painoi aivan tuhottomasti, enkä saisi sitä millään yksin siirrettyä… Ja mitä jos Alexilla olikin pahempia vaurioita? Aiheuttaisin ehkä pahempaa jälkeä. Käteni tärisivät pahoin, enkä enää tiennyt mitä tehdä. Ei minulla ollut edes puhelinta mukanani… Ja mihin soittaisin? Alex oli etsintäkuulutettu… Ja lisäksi ehkä hieman välitin hänestä ja siitä mitä miehelle tapahtuisi. Kaiken tämän jälkeen tuo välittämisen tunne tosin oli todella ristiriitainen. Silittelin tajuttoman miehen poskea. Tunsin kuinka poskilleni valui kyyneleet hiljaisen sateen keskellä. En voinut muuta, kuin odottaa ihmettä. Odottaa, että Atte löytäisi meidät ennen kuin on liian myöhäistä… Istuin sammalikossa ja annoin voimistuvan sateen kastella vaatteeni läpimäriksi. Istuin ja odotin ihmettä. Toivoin, että Alex vain jaksaisi taistella siihen asti. En pystyisi millään auttamaan häntä nyt, jos mies lakkaisikin hengittämästä. Olimme keskellä metsää. Keskellä ei mitään.. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja annoin ääneni kaikua metsässä:
- Auttakaa!
En ollut ikinä huutanut yhtä kovaa ja toivoin vain, että huuto kantautuisi niiden korviin, jotka eivät halua meille pahaa.