Likaista peliä

Carl viipyi luonamme jonkin aikaa. Oli vaikea ajatella että hänestä oli todella tulossa lääkäri. Hän kuitenkin välitti aseita ja lääkkeitäkin meille pimeästi. Kunnioitin Carlia tietyllä tapaa ja olin ihan hyvilläni, että hän vieraili luonamme. Siirryin kuitenkin itse tutkimaan saamaani asetta ja hivelin sitä sormillani varoen. Nostin sen ja se oli suht painava, arvioisin 5 kiloiseksi, mutta helppo kannateltava kuitenkin, Nostin sen koholle ja katsoin kiikarista läpi. Tarkkuuskivääri oli upea.
- Ainii, tässä on vielä vaimennin. Veikkaan, että siitäkin on hyötyä teille. Dimitrin herkin aisti on kuulo.
Carl ojensi minulle vaimentimen. Asetin sen paikoilleen. En ladannut asetta turhaan juuri nyt. Rasmus ei näyttänyt huolestuneelta, ihme kyllä. Vaikka hän tiesi että olen hyvä ampuja, ja tarkka. Tosiasia oli, että minä voisin hyvin ampua Rasmuksen, mutta kun muistin mitä tapahtui Atelle... Sitä syyllisyyden taakkaa. Ja mitä jos tämä joskus tuleekin ilmi? Minä istun linnassa Rasmuksen ja Alexin kanssa.
- Susan, sinun kannattaa harjoitella, vaikka oletkin mestari. Ase on sinulle uusi ja sen mukaan sinun kannattaa toimia. Minusta olisi ehkä jopa viisainta, että harjoittelet katolla. Mitä korkeammalla olet, sen parempi. Jos me muut kohtaamme Dimitrin lähietäisyydeltä, voit sinä toimia kauempaa.
Nyökkäsin Rasmukselle ja vilkaisin muita. Ryanin kasvoista näin haikeuden ja surun. Minulla oli samanlainen tunne.
- Minun on nyt jatkettava matkaani. Toivottavasti saan poiketa täällä silloin tällöin. Olisi hyvä nähdä miten Susan voi ja jaksaa.
Carl toivoi ja osoitti siis toivomuksensa Rasmukselle.
- Olkoon. Voithan sinä täällä silloin tällöin pyörähtää. Ehkä helpompikin jos tuot meille patruunoita tänne. Meidän liikkumisemme on välillä haasteellista. Ja vaarallista.
- Selvä. Piilopaikkanne pysyy salassa. Voitte luottaa minuun.

Kun Carl oli lähtenyt, minä otin aseen mukaani ja vilkaisin Rasmusta. Sanaakaan sanomatta mies nousi ylös tuolista ja lähti ulos. Minä nostin aseen hihnasta olalleni ja siirryin talon toiselle puolelle ja nousin katolle. Katsoin katon reunan ylitse ja nielaisin. Korkea pudotus. Olinhan kerran hypännyt katolta, Rasmus perässäni. Lare menetti silloin henkensä. Muistin sen päivän edelleen, enkä varmasti koskaan unohtaisi. Nyt oli kuitenkin keskityttävä aseeseen. Laskin toisen polveni maahan ja nojasin hetken reiteeni odotellessani, että Rasmus saa maalin paikallee. Nostin lopulta aseen kohti maalia ja katsoin kiikarin läpi. Maalitauluun oli piirretty ihmisen muotoinen ääriviiva. Varmaan Rasmuksen käden jälki. Ei mikään taideteos, mutta sai siitä selvän. Hengitin syvään. Nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Kun olin valmis, jännitin jokaisen lihakseni, latasin aseeni ja otin varmistimen pois päältä. Ammuin. Luoti osui varmasti tauluun. Rasmus antaisi pian merkin mihin kohtaan. Matkaa ei tietenkään ihan hirveästi ollut. Piha oli suht iso, muttei kantaman mittaa täyttävä. Rasmus käveli taulun luo ja katsoi katolle. Mies näytti otsaansa, eli olin osunut täysin samaan kohtaan mihin olin tähdännytkin. Loistavaa. Luoteja ei ollut liikaa tuhlattavaksi, joten laskeuduin katolta alas ja menin etupihalle.
- Hyvin ammuttu.
Rasmus sanoi tyytyväisenä ja taputti minua olalle. Jokainen Rasmuksen kosketus raivostutti minua. Mutta sain sentään jotain kehuja. Onneksi.

Istuin talon portailla ase seinään nojaten. Olin pyytänyt Romeon kanssani ulos ja pian hän tulikin istumaan viereeni.
- Mitä sun ja Ryanin väleille tapahtu?
Romeo kysyi äkisti ihmetellen.
- Rasmus tapahtu. Se ois varmaan tappanu Ryanin jos me ei oltais erottu. Rasmuksella on päämäärä. Minä. Eikä hän kai koskaan luovuta ennen kuin itse annan periksi. En kyllä ajatellut tehdä niin.
Romeo oli pitkään vaiti. Hän nosti kätensä hartioideni yli. Nojasin Romeon olkapäähän. Romeo painoi poskensa hiuksiani vasten ja sanoi hiljaa, ettei ole mitään hätää. Romeo oli elämäni valopiste. Ryankin oli, mutten voinut näyttää sitä hänelle.
- Romeo, kiitos, että sä oot olemassa. En selviäis täällä ilman sua.
Mies hymähti minulle ja pörrötti vähän hiuksiani. Olin menettänyt niin paljon, että oli pakko etsiä pieniäkin hyviä asioita elämästä. Olin väkisin tehnyt itsestäni vahvan näiden pitkien kuukausien ja vuosien aikan. Silti välillä tuntui, että romahtaminen oli lähempänä kuin uskoinkaan.

Rasmus, Alex ja Dean suunnittelivat jotakin keittiössä. Romeo jäi ulos istuskelemaan ja minä kapusin yläkertaan. Törmäsin heti yläkerrassa Ryaniin. Säpsähdin ensin. Olin vain kävelemässä hänen ohitseen, mutten voinut. Käännyimme samaan aikaan toisiamme kohden. Ryan kiskaisi minut hupparini liepeistä suuteluun. En vastustellut yhtään. Äänemme tuskin kuuluivat edes alakertaan. Ryan hyväili kaulaani, rintojani, takapuoltani. Se oli se sama tuttu Ryan, kuin aina ennenkin. Ehkä meillä oli pieniä tilaisuuksia kun emme kokoaikaa pyörineet isolla porukalle. Heti kun kuuluin ensimmäinen askel portailla. Lopetimme suutelun ja irtaannuin välittömästi Ryanista. Ryan jatkoi matkaansa alakertaan ja minä astelin ikkunan luo seisokelemaan. Yläkertaan tulija oli Alex. Hän katsoi minua hetken oudoksuvasti. En sanonut hänelle mitään, tuijotin vain takaisin.
- Oks kaikki okei?
Alex kysyi ja asteli lähemmäs.
- Tietysti. Miksei olis?
Esitin vastakysymyksen ja odotin Alexin naljailevan jotain, mutta ei. Hän tuli ikkunan viereen vierelleni seisomaan.
- Olet mestariampuja. Näin tämän päivän suorituksesi.
Kiitin vaimeasti ja vilkaisin olkani yli ettei ketään muuta ollut tulossa yläkertaan.
- Siitä taidosta on kyllä hyötyä. Ahdistaa vain toisinaan, kun en tiedä miksi teen tätä Rasmuksen hyväksi.
- Kyl mä sinällään ymmärrän. Olin aikaisemmin meidän paras ampuja. Sinä muutit sen käsityksen. Sinä olet sitä nyt. Olen ehkä jopa hieman kateellinen. Olet nainen. Ja niin loistava ampuja.
Hymähdin. Ainahan kehut tuntuivat kivalle. Varsinkin kun niitä ei kovin usein täällä saanut. Kai se oli vahvuuteni.
- Miksi olen Rasmukselle pakkomielle? Miksei hän luovuta vieläkään?
Alex näytti hieman vaivaantuneelta.
- Oletan, että Rasmus tuntee jotain tunnetta, joka on hänelle uhka. Hänhän on aina saanut tahtonsa läpi. Ja nyt kun sinä pullikoit vastaan, hän saattaa hyvin tuntea olonsa uhatuksi. Kukaan ei ole ennen inttänyt hänelle vastaan. Ehkä se myös jollakin tavalla saa hänet syttymään.
Pyörittelin päätäni.
- Ihme tapaus. Odotan innolla miten tämä tulee päättymään. En kuitenkaan aio tappaa ketään.
Sanoin päättäväisesti.
- Susan, sä tapoit Aten joten..
- Vahingossa! Mulla ei ollu mitään tarkotusta tappaa sitä! Osuin vahingossa sitä valtimoon.
Alex hieman säpsähti reaktiotani.
- Joo mä ymmärrän, mut Rasmus ei jätä sitä kertomatta jos se jää kiinni. Kyllä se osaa pelata likasta peliä. Joten toisaalta se on ihan sama vaikka saisit Dimitrin hengiltä. Kaikilla olisi yksi huoli vähemmän. Mieti jos se tekee meille jollekin saman kuin Carlille.
Alex oli kyllä oikeassa. Ryania tai Romeotakin voisi sattua.
- Ja täytyy muistaa, et Dimitrillä on varmasti seuraaja. Mut ei oo mitään takeita et se kävin ryhmän kimppuun, jonka tietää teurastaneen Dimitrin. Fakta on se, että sä olet tässä mukana. Ja syvällä. Sä oot käyttäny huumeita, välittänyt niitä ja ottanu maksunkin. Oot tappanu ihmisen ja seurannut useamman ihmisen kuoleman vierestä. Sä olet yks meistä, halusit tai et.
Totuus satutti. En voinut kutsua itseäni narkkariksi, mutta olin kyllä diileri siinä missä muutkin. Aivan kuten Rasmus alkujaan sen oli suunnitellut.
- Ehkä sä oot oikeessa, mut mun on pakko miettiä. Miettiä mun elämää...
Alex oli vaiti ja katsoi ikkunasta ulos. Olipa toisaalta avartava juttutuokio hetkeen.

Etsin Rasmuksen myöhemmin illalla käsiini. Hän oli odottanut jo tuloani ja istui keittiöpöydän ääressä.
- Soittiks Dimitri uudestaan?
Kysyin ja istuin Rasmusta vastapäätä.
- Ei. Sovimme, että minä soitan. Kiinnostais tietää mitä se haluaa. Voisimme toki ottaa siitä selvää, jos sinä soitat hänelle. Oletan, että hän kertoo sinulle helpommin tietoja kuin minulle.
- Vaarannan henkeni todennäköisesti sen takia. Sekö on tarkoitus?
- Ei. Me suojaamme sinua kyllä, vaikka se utopiselta korvaasi kuulostaisi. En anna sinulle tapahtua mitään. Minä olen ainut, joka sinulle voi tapahtua. Olen jo paljon tehnytkin, ja teen vielä lisää. Mutta Dimitri ei sinuun koske.
Minua inhotti. Toisaalta Rasmus halusi siis suojella minua. Oliko se hyvä asia? En jaksanut punnita sitä nyt.
- Soita Dimitrille. Katsotaan mitä se haluaa.
Nyökkäsin epäröiden Rasmukselle. Rasmus iski kännykänsä nenäni eteen pöydälle.

Otin hieman epäröiden puhelimen käteeni.
- Mitä mä sanon sille?
Kysyin Rasmukselta ja katsoin tätä kysyvästi kun avasin puhelimen näppäinlukkoa.
- Kyllä sä keksit kun alat keskustelemaan.
Nyökkäsin, vaikka sitä liikettä tuskin edes huomasi. Etsin Dimitrin numeron ja painoin vihreää luuria. Puhelu lähti etenemään ja varovasti nostin luurin korvalleni.
- Dimitri.
Miehellä ei varmaan ollut mitään salailtavaa, kun vastasi omalla nimellään.
- Täs on Susan.
Painoin samalla kaiuttimen päälle.
- Aaa. Susan. Mukava kuulla sinustakin. Soitit varmaan kysyäksesi Rasmuksen asioita.
- No tavallaan.
- Lastinne on jo myyty. Sain siitä hyvät rahat. Voisin huolia lisääkin.
Vilkaisin Rasmusta, enkä heti vastannut mitään. Rasmus näytti kädellään kaulan katkaisumerkin pantomiimina.
- Meillä ei ole tällä hetkellä enempää.
Sanoin Dimitrille. Oli toimittava varoen.
- Kyllä te sitä saatta lisää kun pistätte tuulemaan. Minä en odottele kauan.
- Toki, mutta tarvitsemme silti aikaa.
- Minä määrään ajan, älkää turhaan sitä miettikö. Keskittykää sen kaman hankintaan ja minä hoidan loput.
Yritin olla nielaisematta kovaan ääneen puhelimeen.
- Ymmärrän. Milloin haluat tavaran?
Kysyin ja Rasmus katsoi minua jotenkin hölmistyneenä.
- Kolmen päivän päästä. Samalla varastolla kuin viimeksi. Tällä kertaa Rasmus tulee sinun kanssasi paikalle.
Rasmus pyöräytti päätään minulle kuullessaan Dimitrin ehtoja.
- Rasmus ei pääse. Ymmärrät varmaan.
Yritin sovitella, mutta turhaan.
- Minua ei pätkääkään kiinnosta Rasmuksen tilanne. Sinä tulet tänne hänen kanssaan, sillä selvä. Ja jos ette, voit olla varma että minä kyllä löydän teidät ja hoitelen omin käsin jos on pakko. Ehdot ovat nyt selvät. Älkää töpeksikö.
- Selvä.
Sanoin ja suljin puhelun.

Rasmus katsoi ikkunasta ulos ja naputteli hermostuneesti sormilla pöytään.
- Voi helvetti. Tää tästä puuttu.
Rasmus murahti.
- Anteeks mut mä en voinu muuta.
Sanoin rauhallisesti ja laskin puhelimen pöydälle.
- Kyl mä ymmärrän mut... Helvetti. Ei ois ikinä pitänyt jatkaa Sergein rästejä. Tiesin et täst ei tuu ku ruumiita.
- No ehkä tilanne ei viel oo niin huono?
Lähestyin Rasmusta varovasti kysyen.
- Se nähdään vasta kolmen päivän päästä. Siihen asti meidän on vaan pakko odottaa. Ja toivoa parasta.
Alex oli kävelemässä ulos, mutta Rasmus pyysi häntä keittiön.
- Mikä meno?
Alex kysyi huolettomasti.
- No ei nyt mikään loistava. Lainaatko Ninjaas?
- No en!
Alexilta tuli suora vastaus. Ninja oli hänelle henki ja elämä.
- Muistat kai että ajoin ennen paljonkin. Ja autolla emme pääse pakoon jos hätä tulee. Sitä paitsi bensaakaan siinä ei paljoa ole.
- No... Hemmetti. Hyvä on mut kattokaaki et se tulee ehjänä takasi!
Alex sanoi ja heitti avaimet Rasmukselle.
- Susan, tule.
- Mihi me mennää?
Rasmus mulkaisi minua vihaisesti.
- Älä kysele. Vaan ala tulla.
En kysellyt enää vaan kävelin Rasmuksen perässä ulos. Menimme suoraan Kawasakin luo. Rasmus antoi minulle kypärän, joka asetin päähäni. Rasmus laittoi omansa ja nousi pyörän kyytiin. En halunnut keitoa käsiäni Rasmuksen ympärille. Pidin kiinni hänen olkapäistään. Piti vain toivoa etten putoa kyydistä.

Pelastus

Rukoilin hiljaa mielessäni apua. Jotakin pelastusta pois tästä helvetin kierteestä. Rasmus hyväili minua aivan kuten tahtoi ja jos tekisin vastarintaa, saisin varmasti kuulla kunniani sen takia. Ehkä saisin taas turpaan ja Rasmus vain ylpeilisi silläkin?
- Rasmus...
Olin kieltämässä häntä, kun aivan yllättäen ulko-oveen koputettiin. Rasmus keskeytti ja katsoi minua todella kysyvästi. Oveen koputettiin udelleen ja minua alkoi jo koko tilanne häiritsemään.
- Ja odottaakohan joku täällä vieraita?
Rasmus siirtyi muutaman sentin kauemmas minusta ja laskeuduin heti lattialle. Olin lähdössä ovelle ilman huolen häivää ja ajattelin että minä kyllä hoidan homman. Rasmus nappasi kiinni olkapäästäni ja kiskaisi housujen vyöltä eaglen käteensä. Mies asteli ovelle ja vilkaisi vielä minua. En uskaltanut huutaa apuakaan. Rasmuksella oli aseeni kädessään, ja hän varmasti käyttäisi sitä pakon edestä. Talossa ei ollut edes ovisilmää. Nykyään ne oli joka paikassa, mutta ei täällä. Rasmus oli hiipinyt koko matkan ovelle ja avasi sen nyt nopeasti ja osoitti aseella sisälle tulijaa. Carl. Pelastus!
- Ai sinä. Alex varmaan neuvoi sut tänne?
Carl nyökkäsi Rasmukselle.
- Ymmärrän nyt miksi Susan haki skitsofreniaan lääkkeet. Rasmus, sun kannattas lopettaa tää touhu ennen kun on liian myöhästä.
- Älä sinä nyt ala moralisoimaan siinä. Eiks susta pitäny tulla kunniallinen lääkäri?
Carl vaikeni Rasmuksen lauseen jälkeen. Jokaisessa meissä oli siis pimeäpuoli.
- Tulin tuomaan Susanin aseen. Carl kantoi painavan aseen suoraan sisälle. Rasmus vilkaisi minua kysyvästi.
- Saatatte tarvitakin Dimitrin kanssa tätä.
- Voitko kertoa mitä jalallesi tapahtui?
Kysyin viattomasti kun Carl oli kantanut aseen tänne. Mies vilkaisi minua ja Rasmusta.
- Odotetaanko, että kaikki tulee?
Nyökkäsin Carlille hyväksyvästi. Rasmus ei pullikoinut lainkaan vastaan vaan antoi aseeni takaisin minulle ja siirtyi takaisin keittiöön. Carl seurasi minuakin keittiöön ja istuutui pöydän ääreen. Juttelimme niitä väitä maan ja taivaan välillä kun odotimme loppuporukkaa takaisin.

Pari tuntia oli kulunut ja koko kaarti rymisteli sisälle vauhdilla. Heidän mukanaan oli useampi kassillinen tavaraa. Juuri nyt minua ei niiden sisällöt kiinnostaneet vaan halusin kuulla Carlin tarinan. Porukka katsoi meitä hetken hieman hämmentyneesti, mutta jakautuivat sitten kuka mihinkin istumaan. Ryan katsoi minua epätoivoisesti. Vatsaani koski. Epätoivon aalto vyöryi ylitseni. Rasmus teki elämästäni kokoajan vaikempaa ja halusi varmasti tuhota myös Ryanin. Rakstin yhä Ryania, Olisin halunnut sanoa tai huutaa sen ääneen, mutten uskaltanut ottaa riskiä. Olimme tekemisissä mielipuolen kanssa.
- Alex ja Susan kävivät luonani. Haluaisin kertoa teille nyt jotain Dimitristä ja hänen kaartistaan.
Carl nosti lahjettaan niin että muutkin näkivät amputoidun jalan. Porukka näytti vähän hämmentyneeltä. Kaikki istuivat hiljaa valmiina kuuntelemaan.

- Dimitri on koko alueemme suurimpia kaartin johtajia nappikaupassa. Hänellä on vakituisesti 7 alaista mukanaan, mutta tiedettävästi hänen todellinen kaartin kokonsa on 120 jäsentä. Rasmuksella oli aikanaan 20. Ihan noin vertauksena. Dimitri näki vielä silloin omilla silmillään kun tapasimme ensimmäisiä kertoja. Hän oli kuullut, että välitän järeämpiäkin aseita ja patruunoita edullisesti kaarteille. Olin jo silloin miettinyt, että lopettaisin koko touhun. Dimitri teki kuitenkin hyvän tarjouksen, jopa hieman paremman, kuin mitä alkuun olin tehnyt muille. Miehellä ei ollut rahasta puutetta. Otin tarjouksen vastaan ja aloin välittää Dimitrille aseita ja patruunoita. Hän yritti saada minut mukaan amfetamiinin välittäjiin, mutten suostunut lähtemään mukaan. Sitkeästi hän joka kerta kysyi uudestaan ja uudestaan käydessään luonani. En edelleenkään suostunut. Dimitri kuului niihin ihmisiin, jotka tuppasivat saada aina sen mitä he halusivat. Olin välittänyt aseita hänelle jo monta kuukautta, vuosi oli tulossa täyteen. Dimitri kutsui minut piilopaikkaansa viettämään iltaa koko kaartin voimin. Kieltäytyminen juhlista olisi ollut kunnianloukkaus miestä kohtaan. Lähdin siis juhliin. Paikan päällä oli silloin kaikki 120. Dimitrillä on jättikokoinen huvila jonne kaikki mahtuivat ilman mitään ongelmia. Vietimme yllättävän mukavaa iltaa ja siirryimme myöhemmin illalla huvilan takapihalle. Siellä oli kaikkea mitä ihminen vain toivoa saattoi. Uima-altaasta auringonottotuoleihin. Kesä oli ihanaa aikaa. Dimitri tuli luokseni, kun otin grillin hiilloksen päällä lämmenneitä herkkuja lautaselleni. Hän näytti minulle paperin, jossa minua pyydettiin viralliseksi kaartin jäseneksi. En vieläkään aikonut suostua, ja sanoin sen myös Dimitrille. Mies katsoi minua hetken ja hymähti. Hän sanoi, että nyt on viimeinen tilaisuus miettiä tarkkaan mitä haluan ja mitä aion tehdä. Kieltäydyin. Dimitri nosti hiillosgrillin vierestä kirveen ja kohotti sen olkansa yli ja ilman mitään sen suurempaa varoitusta tai kommentointia hän löi vasemman jalkani polven kohdalta paskaksi. Luu katkesi heti. DImitrillä oli valtava määrä voimaa vaikka hän näyttää hintelältä. Huusin kuin hyena ja kaikki vieraat olivat kerääntyneet paikalle. Dimitri kertoi minulle, miten hänen epäilyksensä minua kohtaan kasvoi. Hän oletti, että välitän tietoja hänestä eteenpäin, koska kieltäydyin liittymästä kaartiin. Vaikka niin ei todellakaan ollut. Jalkani jäi tilanteen jälkeen vielä vähän kiinni ihostani, vaikka se oli muuten irti. Vastareaktiona kuitenkin huitaisin automaattisesti hiillosta paniikissa halolla, joka oli jätetty grillin viereen. Minä vein silloin Dimitriltä näön. Dimitri sokeutui heti kun siillos oli päässyt kosketukseen hänen silmiensä kanssa. Vieraat huusivat. Osa oli naisia. 7 Dimitrin alaista auttoi venäläisen miehen sisälle. Minulla olisi hetki aikaa paeta, mutta vain jos pääsisin jalastani eroon. Leikkasin itse maahan pudonneella kirveellä loput jalastani pois ja työnsin tyngän samantien hiillokseen. Ihoni paloi umpeen ja selvisin verenhukalta. Pakenin keskellä yötä Dimitrin huvilalta. Olin kuitenkin pyörtynyt jossakin välissä keskelle katua. En tiedä, kuka minut sieltä korjasi, mutta heräsin myöhemmin sairaalassa, jossa jalkani odotti amputointia. On ihme, että olen hengissä. Dimitrin vieraat antoivat minun mennä. Jokainen tiesi, että se, joka asettuu Dimitriä vastaan tai koskee hänen alueeseensa, pääsee hengestään. Kun minut oli amputoitu, siirsin piilopaikkani sinne, missä Susan ja Alex kävivät. Dimitri on vaarallinen. Ja jos kieltäydytte jostakin, mitä hän rohkenee pyytää, saatatte hyvin saada saman kohtalon.

Carl lopetti kertomusen. Minua puistatti. Millaisen mielipuolen kanssa olimmekaan taas tekemisissä. Rasmus ja Dimitri olivatkin loistava yhdistelmä. Jokainen vilkuili vuoroin toisiaan ja miettivät varmaan seuraavaa siirtoa.
- Voitko auttaa meitä Dimitrin kanssa?
Rasmus kysyi yllättäen.
- Valitan, mitä kauempana pysyn hänestä, sen parempi. Minulla on vielä elämä edessäni. Olen pahoillani.
Yllätyksekseni Rasmus kunnioitti päätöstä ja nyökkäsi hyväksyvästi Carlille. Tarina oli saanut meidät kaikki todella vaivautuneiksi ja hiljaisiksi. Ja varmasti miettimään, mitä nyt? Ja miten toimimme. Mitä Dimitri halusi?