Likaista peliä

Carl viipyi luonamme jonkin aikaa. Oli vaikea ajatella että hänestä oli todella tulossa lääkäri. Hän kuitenkin välitti aseita ja lääkkeitäkin meille pimeästi. Kunnioitin Carlia tietyllä tapaa ja olin ihan hyvilläni, että hän vieraili luonamme. Siirryin kuitenkin itse tutkimaan saamaani asetta ja hivelin sitä sormillani varoen. Nostin sen ja se oli suht painava, arvioisin 5 kiloiseksi, mutta helppo kannateltava kuitenkin, Nostin sen koholle ja katsoin kiikarista läpi. Tarkkuuskivääri oli upea.
- Ainii, tässä on vielä vaimennin. Veikkaan, että siitäkin on hyötyä teille. Dimitrin herkin aisti on kuulo.
Carl ojensi minulle vaimentimen. Asetin sen paikoilleen. En ladannut asetta turhaan juuri nyt. Rasmus ei näyttänyt huolestuneelta, ihme kyllä. Vaikka hän tiesi että olen hyvä ampuja, ja tarkka. Tosiasia oli, että minä voisin hyvin ampua Rasmuksen, mutta kun muistin mitä tapahtui Atelle... Sitä syyllisyyden taakkaa. Ja mitä jos tämä joskus tuleekin ilmi? Minä istun linnassa Rasmuksen ja Alexin kanssa.
- Susan, sinun kannattaa harjoitella, vaikka oletkin mestari. Ase on sinulle uusi ja sen mukaan sinun kannattaa toimia. Minusta olisi ehkä jopa viisainta, että harjoittelet katolla. Mitä korkeammalla olet, sen parempi. Jos me muut kohtaamme Dimitrin lähietäisyydeltä, voit sinä toimia kauempaa.
Nyökkäsin Rasmukselle ja vilkaisin muita. Ryanin kasvoista näin haikeuden ja surun. Minulla oli samanlainen tunne.
- Minun on nyt jatkettava matkaani. Toivottavasti saan poiketa täällä silloin tällöin. Olisi hyvä nähdä miten Susan voi ja jaksaa.
Carl toivoi ja osoitti siis toivomuksensa Rasmukselle.
- Olkoon. Voithan sinä täällä silloin tällöin pyörähtää. Ehkä helpompikin jos tuot meille patruunoita tänne. Meidän liikkumisemme on välillä haasteellista. Ja vaarallista.
- Selvä. Piilopaikkanne pysyy salassa. Voitte luottaa minuun.

Kun Carl oli lähtenyt, minä otin aseen mukaani ja vilkaisin Rasmusta. Sanaakaan sanomatta mies nousi ylös tuolista ja lähti ulos. Minä nostin aseen hihnasta olalleni ja siirryin talon toiselle puolelle ja nousin katolle. Katsoin katon reunan ylitse ja nielaisin. Korkea pudotus. Olinhan kerran hypännyt katolta, Rasmus perässäni. Lare menetti silloin henkensä. Muistin sen päivän edelleen, enkä varmasti koskaan unohtaisi. Nyt oli kuitenkin keskityttävä aseeseen. Laskin toisen polveni maahan ja nojasin hetken reiteeni odotellessani, että Rasmus saa maalin paikallee. Nostin lopulta aseen kohti maalia ja katsoin kiikarin läpi. Maalitauluun oli piirretty ihmisen muotoinen ääriviiva. Varmaan Rasmuksen käden jälki. Ei mikään taideteos, mutta sai siitä selvän. Hengitin syvään. Nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Kun olin valmis, jännitin jokaisen lihakseni, latasin aseeni ja otin varmistimen pois päältä. Ammuin. Luoti osui varmasti tauluun. Rasmus antaisi pian merkin mihin kohtaan. Matkaa ei tietenkään ihan hirveästi ollut. Piha oli suht iso, muttei kantaman mittaa täyttävä. Rasmus käveli taulun luo ja katsoi katolle. Mies näytti otsaansa, eli olin osunut täysin samaan kohtaan mihin olin tähdännytkin. Loistavaa. Luoteja ei ollut liikaa tuhlattavaksi, joten laskeuduin katolta alas ja menin etupihalle.
- Hyvin ammuttu.
Rasmus sanoi tyytyväisenä ja taputti minua olalle. Jokainen Rasmuksen kosketus raivostutti minua. Mutta sain sentään jotain kehuja. Onneksi.

Istuin talon portailla ase seinään nojaten. Olin pyytänyt Romeon kanssani ulos ja pian hän tulikin istumaan viereeni.
- Mitä sun ja Ryanin väleille tapahtu?
Romeo kysyi äkisti ihmetellen.
- Rasmus tapahtu. Se ois varmaan tappanu Ryanin jos me ei oltais erottu. Rasmuksella on päämäärä. Minä. Eikä hän kai koskaan luovuta ennen kuin itse annan periksi. En kyllä ajatellut tehdä niin.
Romeo oli pitkään vaiti. Hän nosti kätensä hartioideni yli. Nojasin Romeon olkapäähän. Romeo painoi poskensa hiuksiani vasten ja sanoi hiljaa, ettei ole mitään hätää. Romeo oli elämäni valopiste. Ryankin oli, mutten voinut näyttää sitä hänelle.
- Romeo, kiitos, että sä oot olemassa. En selviäis täällä ilman sua.
Mies hymähti minulle ja pörrötti vähän hiuksiani. Olin menettänyt niin paljon, että oli pakko etsiä pieniäkin hyviä asioita elämästä. Olin väkisin tehnyt itsestäni vahvan näiden pitkien kuukausien ja vuosien aikan. Silti välillä tuntui, että romahtaminen oli lähempänä kuin uskoinkaan.

Rasmus, Alex ja Dean suunnittelivat jotakin keittiössä. Romeo jäi ulos istuskelemaan ja minä kapusin yläkertaan. Törmäsin heti yläkerrassa Ryaniin. Säpsähdin ensin. Olin vain kävelemässä hänen ohitseen, mutten voinut. Käännyimme samaan aikaan toisiamme kohden. Ryan kiskaisi minut hupparini liepeistä suuteluun. En vastustellut yhtään. Äänemme tuskin kuuluivat edes alakertaan. Ryan hyväili kaulaani, rintojani, takapuoltani. Se oli se sama tuttu Ryan, kuin aina ennenkin. Ehkä meillä oli pieniä tilaisuuksia kun emme kokoaikaa pyörineet isolla porukalle. Heti kun kuuluin ensimmäinen askel portailla. Lopetimme suutelun ja irtaannuin välittömästi Ryanista. Ryan jatkoi matkaansa alakertaan ja minä astelin ikkunan luo seisokelemaan. Yläkertaan tulija oli Alex. Hän katsoi minua hetken oudoksuvasti. En sanonut hänelle mitään, tuijotin vain takaisin.
- Oks kaikki okei?
Alex kysyi ja asteli lähemmäs.
- Tietysti. Miksei olis?
Esitin vastakysymyksen ja odotin Alexin naljailevan jotain, mutta ei. Hän tuli ikkunan viereen vierelleni seisomaan.
- Olet mestariampuja. Näin tämän päivän suorituksesi.
Kiitin vaimeasti ja vilkaisin olkani yli ettei ketään muuta ollut tulossa yläkertaan.
- Siitä taidosta on kyllä hyötyä. Ahdistaa vain toisinaan, kun en tiedä miksi teen tätä Rasmuksen hyväksi.
- Kyl mä sinällään ymmärrän. Olin aikaisemmin meidän paras ampuja. Sinä muutit sen käsityksen. Sinä olet sitä nyt. Olen ehkä jopa hieman kateellinen. Olet nainen. Ja niin loistava ampuja.
Hymähdin. Ainahan kehut tuntuivat kivalle. Varsinkin kun niitä ei kovin usein täällä saanut. Kai se oli vahvuuteni.
- Miksi olen Rasmukselle pakkomielle? Miksei hän luovuta vieläkään?
Alex näytti hieman vaivaantuneelta.
- Oletan, että Rasmus tuntee jotain tunnetta, joka on hänelle uhka. Hänhän on aina saanut tahtonsa läpi. Ja nyt kun sinä pullikoit vastaan, hän saattaa hyvin tuntea olonsa uhatuksi. Kukaan ei ole ennen inttänyt hänelle vastaan. Ehkä se myös jollakin tavalla saa hänet syttymään.
Pyörittelin päätäni.
- Ihme tapaus. Odotan innolla miten tämä tulee päättymään. En kuitenkaan aio tappaa ketään.
Sanoin päättäväisesti.
- Susan, sä tapoit Aten joten..
- Vahingossa! Mulla ei ollu mitään tarkotusta tappaa sitä! Osuin vahingossa sitä valtimoon.
Alex hieman säpsähti reaktiotani.
- Joo mä ymmärrän, mut Rasmus ei jätä sitä kertomatta jos se jää kiinni. Kyllä se osaa pelata likasta peliä. Joten toisaalta se on ihan sama vaikka saisit Dimitrin hengiltä. Kaikilla olisi yksi huoli vähemmän. Mieti jos se tekee meille jollekin saman kuin Carlille.
Alex oli kyllä oikeassa. Ryania tai Romeotakin voisi sattua.
- Ja täytyy muistaa, et Dimitrillä on varmasti seuraaja. Mut ei oo mitään takeita et se kävin ryhmän kimppuun, jonka tietää teurastaneen Dimitrin. Fakta on se, että sä olet tässä mukana. Ja syvällä. Sä oot käyttäny huumeita, välittänyt niitä ja ottanu maksunkin. Oot tappanu ihmisen ja seurannut useamman ihmisen kuoleman vierestä. Sä olet yks meistä, halusit tai et.
Totuus satutti. En voinut kutsua itseäni narkkariksi, mutta olin kyllä diileri siinä missä muutkin. Aivan kuten Rasmus alkujaan sen oli suunnitellut.
- Ehkä sä oot oikeessa, mut mun on pakko miettiä. Miettiä mun elämää...
Alex oli vaiti ja katsoi ikkunasta ulos. Olipa toisaalta avartava juttutuokio hetkeen.

Etsin Rasmuksen myöhemmin illalla käsiini. Hän oli odottanut jo tuloani ja istui keittiöpöydän ääressä.
- Soittiks Dimitri uudestaan?
Kysyin ja istuin Rasmusta vastapäätä.
- Ei. Sovimme, että minä soitan. Kiinnostais tietää mitä se haluaa. Voisimme toki ottaa siitä selvää, jos sinä soitat hänelle. Oletan, että hän kertoo sinulle helpommin tietoja kuin minulle.
- Vaarannan henkeni todennäköisesti sen takia. Sekö on tarkoitus?
- Ei. Me suojaamme sinua kyllä, vaikka se utopiselta korvaasi kuulostaisi. En anna sinulle tapahtua mitään. Minä olen ainut, joka sinulle voi tapahtua. Olen jo paljon tehnytkin, ja teen vielä lisää. Mutta Dimitri ei sinuun koske.
Minua inhotti. Toisaalta Rasmus halusi siis suojella minua. Oliko se hyvä asia? En jaksanut punnita sitä nyt.
- Soita Dimitrille. Katsotaan mitä se haluaa.
Nyökkäsin epäröiden Rasmukselle. Rasmus iski kännykänsä nenäni eteen pöydälle.

Otin hieman epäröiden puhelimen käteeni.
- Mitä mä sanon sille?
Kysyin Rasmukselta ja katsoin tätä kysyvästi kun avasin puhelimen näppäinlukkoa.
- Kyllä sä keksit kun alat keskustelemaan.
Nyökkäsin, vaikka sitä liikettä tuskin edes huomasi. Etsin Dimitrin numeron ja painoin vihreää luuria. Puhelu lähti etenemään ja varovasti nostin luurin korvalleni.
- Dimitri.
Miehellä ei varmaan ollut mitään salailtavaa, kun vastasi omalla nimellään.
- Täs on Susan.
Painoin samalla kaiuttimen päälle.
- Aaa. Susan. Mukava kuulla sinustakin. Soitit varmaan kysyäksesi Rasmuksen asioita.
- No tavallaan.
- Lastinne on jo myyty. Sain siitä hyvät rahat. Voisin huolia lisääkin.
Vilkaisin Rasmusta, enkä heti vastannut mitään. Rasmus näytti kädellään kaulan katkaisumerkin pantomiimina.
- Meillä ei ole tällä hetkellä enempää.
Sanoin Dimitrille. Oli toimittava varoen.
- Kyllä te sitä saatta lisää kun pistätte tuulemaan. Minä en odottele kauan.
- Toki, mutta tarvitsemme silti aikaa.
- Minä määrään ajan, älkää turhaan sitä miettikö. Keskittykää sen kaman hankintaan ja minä hoidan loput.
Yritin olla nielaisematta kovaan ääneen puhelimeen.
- Ymmärrän. Milloin haluat tavaran?
Kysyin ja Rasmus katsoi minua jotenkin hölmistyneenä.
- Kolmen päivän päästä. Samalla varastolla kuin viimeksi. Tällä kertaa Rasmus tulee sinun kanssasi paikalle.
Rasmus pyöräytti päätään minulle kuullessaan Dimitrin ehtoja.
- Rasmus ei pääse. Ymmärrät varmaan.
Yritin sovitella, mutta turhaan.
- Minua ei pätkääkään kiinnosta Rasmuksen tilanne. Sinä tulet tänne hänen kanssaan, sillä selvä. Ja jos ette, voit olla varma että minä kyllä löydän teidät ja hoitelen omin käsin jos on pakko. Ehdot ovat nyt selvät. Älkää töpeksikö.
- Selvä.
Sanoin ja suljin puhelun.

Rasmus katsoi ikkunasta ulos ja naputteli hermostuneesti sormilla pöytään.
- Voi helvetti. Tää tästä puuttu.
Rasmus murahti.
- Anteeks mut mä en voinu muuta.
Sanoin rauhallisesti ja laskin puhelimen pöydälle.
- Kyl mä ymmärrän mut... Helvetti. Ei ois ikinä pitänyt jatkaa Sergein rästejä. Tiesin et täst ei tuu ku ruumiita.
- No ehkä tilanne ei viel oo niin huono?
Lähestyin Rasmusta varovasti kysyen.
- Se nähdään vasta kolmen päivän päästä. Siihen asti meidän on vaan pakko odottaa. Ja toivoa parasta.
Alex oli kävelemässä ulos, mutta Rasmus pyysi häntä keittiön.
- Mikä meno?
Alex kysyi huolettomasti.
- No ei nyt mikään loistava. Lainaatko Ninjaas?
- No en!
Alexilta tuli suora vastaus. Ninja oli hänelle henki ja elämä.
- Muistat kai että ajoin ennen paljonkin. Ja autolla emme pääse pakoon jos hätä tulee. Sitä paitsi bensaakaan siinä ei paljoa ole.
- No... Hemmetti. Hyvä on mut kattokaaki et se tulee ehjänä takasi!
Alex sanoi ja heitti avaimet Rasmukselle.
- Susan, tule.
- Mihi me mennää?
Rasmus mulkaisi minua vihaisesti.
- Älä kysele. Vaan ala tulla.
En kysellyt enää vaan kävelin Rasmuksen perässä ulos. Menimme suoraan Kawasakin luo. Rasmus antoi minulle kypärän, joka asetin päähäni. Rasmus laittoi omansa ja nousi pyörän kyytiin. En halunnut keitoa käsiäni Rasmuksen ympärille. Pidin kiinni hänen olkapäistään. Piti vain toivoa etten putoa kyydistä.