Hämmennystä

Aamu valkeni. Olin nukkunut koko yön todella levottomasti vaikka tunsin kokoajan Ryanin selässäni kiinni. Hän oli vielä syvässä unessa. Nousin istumaan ja vilkuilin ympärilleni. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa, paitsi kipu kyljessäni. Tönin Ryanin kevyesti hereille ja riisuin paitani vaihtaakseni sen, mutten löytänyt laukustani puhtaita paitoja. Eikä missään näkynyt likaisiakaan. Heitin vihaisesti paidan lattialle ja lähdin huoneesta rintaliivit päällä ja collegehousut jalassa. Eteisaulassa ei näkynyt ketään. Hipsin aulan poikki suoraan kellarin luo ja pujahdin sinne. Ei kuulunut mitään ääniä, joten menin suoraan suihkuhuoneeseen. Olin nähnyt siellä pesukoneen, joten ehkä löytäisin vaatteenikin sieltä. Olin saada lopulta sydänkohtauksen, kun näin Alexin pesukoneen luona.
- Ai Su..
Alex jätti lauseensa kesken, kun hän jäi tuijottamaan kroppaani. Katsoin hieman hätiköiden ympärilleni ja silmiini osui pyykkiteline, jossa oli paitojani. Hipsin sen luo ja kokeilin, olivatko vaatteeni kuivia, kyllä olivat. Kiskaisin ensimmäisen topin käteeni minkä sain ja pujautin sen nopeasti päälleni. Väriltään se oli punainen, joten se sointui hyvin hiuksien kanssa sävysävyyn. Alex seurasi koko ajan minun touhujani.
- Olit varmaan pessyt vaatteeni? Kiitos.
Sanoin Alexille ja olin jo lähdössä pois miehen luota, kun Alex pyysi minua pysähtymään. Käännyin takaisin häntä kohden ja nojasin oven karmiin ja uppouduin tuijottamaan Alexin silmiä.
- Susan, sä oot tosi kaunis.
En tiedä osasinko ottaa edes tuota kehuna. Olin vähän hämilläni ja se varmasti näkyi minusta.
- Kiitos.
Se oli ainoa asia mitä sanoin Alexille. Käännyin nopeasti ympäri niin että tukkanikin hulmahti samalla. Ja se oli oikeasti vahinko. Kipitin ripeää tahtia takaisin yläkertaan. Olisin melkein voinut vannoa että tuossa olisi kokonaisuudessaan ollut katastrofin ainekset. Minä vähissä vaatteissa ja Alex, joka oli tuomittu useista raiskausyrityksistä. Selvisin kuitenkin vain pelkällä säikähdyksellä ja ajatuksella tilanteesta. Törmäsin vielä portaissa Rasmukseen. Kirjaimellisesti törmäsin. Ja siinä samassa vielä onnistuneesti horjahdin taaksepäin. Onneksi Rasmus sai käsivarrestani kiinni, enkä kaatunut portaissa.
- Mitä sinä ryntäilet?
Rasmus kysyi vähän äreästi. Riuhtaisin käteni irti hänen otteestaan ja juoksin hänen ohitseen yläkertaan sanomatta sanaakaan. Vieläkään en nähnyt ketään missään. Ryankin oli varmaan jatkanut vain uniaan.

Aloin olla kovin levoton. Taas tapaisin pian uuden ihmisen tässä hullun myllyssä ja en pääse edellisistäkään eroon. Ryntäsin ulko-ovelle ja sieltä suoraan pihalle. En nähnyt vieläkään ketään. Katsoin synkkää rinnettä, jota monesti jo olen kiivennyt ylös. Kukaan ei ollut minua vahtimassa… Olisiko tässä ollut tilaisuuteni? Otin askeleen kohti rinnettä. Mietin pitkään olinko tekemässä järkevästi. Otin lopulta muutaman juoksu askeleen. Sivusilmällä näin hahmon vasemmalla puolellani, joka kiisi hurjaa vauhtia eteeni.
- Susan, älä riskeeraa nyt mitään. Tiiät hyvin et sun oma nahkas on todella altis nyt vaaralle.
Aki oli pysäyttänyt minut ja piteli minua kevyesti olkapäistä kiinni.
- Älä seuraa mua.
Sanoin hiljaa ja pidättelin jälleen kyyneleitä.
- Anna tulla, jos se helpottaa.
Se lause sai lopunkin ahdingon purkautumaan ja aloin itkemään ihan toden teolla. Aki halasi minua ensin vasten tahtoani, mutta lopulta en enää välittänyt vaan annoin Akin halata. Ryan oli jossakin välissä ilmestynyt portaille istumaan tukka pystyssä. Hän tuijotti oikeastaan aittaan, eikä niinkään meihin. Kun pahin kohtaukseni oli ohi, irrottauduin Akista ja pyyhkäisin kyyneleet poskiltani. Sanaakaan sanomatta kävelin Ryanin luo ja istuin portaille.
- Oletko kunnossa?
Mies kysyi ja nyökkäsin, vaikka silmiäni yhä kirveli itkun jäljiltä.
- Dean on ihan pian täällä.
En osannut taaskaan reagoida Ryanin kommenttiin. Pelkäsin kai jo valmiiksi, mihin seuraavaksi joudutaan. Rasmus avasi takanamme oven ja jäi seisomaan yhtä ylemmälle portaalle meistä.
- Mietin tässä yhtä juttua…
Rasmus tuumaili ääneen, mutta odotti kai, että utelemme lisää mistä oli kyse.
- No?
Ryan kysyi. Tuttuun tapaan lyhyesti ja ytimekkäästi.
- Poliisit ovat varmasti jo kiskottu autosta ulos, mutta jos heillä oli siellä jotain hyödyllistä tavaraa… Voisimme ehkä käydä vilkaisemassa.
Ryan vilkaisi minua ja sitten olkansa yli Rasmusta.
- No mene.
Ryan jatkoi ja tuijotti taas aittaa.
- Otan Susanin mukaan. On järkevämpää että siellä on 2.
Ryan kääntyi uudelleen katsomaan Rasmusta ja nousi tällä kertaa seisomaan.
- Et todellakaan ota. Susan on toipilas ja mitä jos jäätte kiinni?
Ryan korotti hieman ääntään, se ei ollut hänen tapaistaan.
- Se ei ole sinun päänsärkysi. Minun käskyni on täällä laki.
En tiedä, oliko Ryan käymässä Rasmukseen käsiksi, mutta nousin ylös ja menin heidän väliinsä.
- Okei okei, mä lähden… Mut en tykkää ajatuksesta et lähtisin sun kans kahdestaan. Voidaanko ottaa vaikka Aki mukaan, jos sen kanssa vähemmän tappelet?
Ryan katsoi pitkään minua ja hymyili lopulta viekkaasti.
- Ei.
Rasmus laskeutui ohitseni portaat ja jäi odottamaan minua.  Huokaisin vihaisesti, annoin suukon Ryanille ja lähdin Rasmuksen mukaan.

Jouduimme totta kai kävelemään sen pahaisen rinteen ylös, jälleen kerran. Puolessa välissä kylkeäni alkoi vihloa toden teolla.
- Vittu… Oota..
Murahdin ja lysähdin polvilleni sammalikkoon. Rasmus pyöräytti päätään ja astui muutaman askeleen takaisin päin luokseni ja nosti syliinsä kuin prinsessan. Suoraan sanoen minua hävetti, vaikkei kukaan ollut näkemässä. Tasanteella hän laski minut taas maahan ja pystyin kävelemään itse. Kuljimme sankkaa metsikköä varovasti eteenpäin. Joissakin kohdissa näkyi vanhoja jälkiä, varmaan meidän jäljiltä, joita pitkin oli helppo löytää tapaturma paikka. En uskaltanut sanoa mitään Rasmukselle koko matkan aikana. Väillä mies vain vilkaisi, että olin varmasti mukana. Viimein rytelikkö päättyi ja pääsimme hiekkatielle. Ketään ei näkynyt missään. Vilkaisin ympärilleni ja osoitin lopulta poliisiauton rämää, joka nojasi yhä puuhun. Astelimme sen luo ja kuten Rasmus oli epäillyt, ruumiit olivat korjattu pois.
- Käännä sinä auton etuosa. Katson takaosan.
Nyökkäsin epäilevästi, mutta kiipesin lopulta autoon ja pengoin kaiken mahdollisen. Hanskalokerosta löysin käsiaseen ja panoksia, sekä jalkatilasta pampun. Nousin autosta pois ja kävelin auton takaosaan, odottamaan Rasmusta.
- No hyvä, löysit sentään nuo. Täällä oli tämmönen… Ehkä ihan hyvä että se Ryan otti veljeensä yhteyttä.
Rasmus ojensi minulle kartan, johon oli ympyröity iso alue, ja hylätty asumus, jossa oleilimme, jäi sen ympyrän sisäpuolelle. En nähnyt mitä muuta Rasmus löysi, sillä hän sujautti tavaraa jo hupparinsa taskuihin ja astui ulos auton takaosasta.
- Tule.
Rasmus käski ja mukisematta lähdin hänen mukaansa.

- Sinuna alkaisin pitää silmiäni paremmin auki Alexin lähellä. Hän oli tänään aivan muissa maailmoissa kun menin hänen luokseen sun jälkees.
Oliko se oikeasti varoitus? Alexhan vain kehui minua.
- Miten niin?
Kysyin varovasti. Rasmus pysähtyi ja kääntyi minua päin.
- Kyllä minä tiedän mitä ystäväni päässä liikkuu. Alex tuppaa saamaan kaiken mitä haluaa. Kannattaa pitää se mielessä.
Mies naurahti ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Jostain syystä en uskonut Rasmusta. Jos hän halusi uskoa vain pahaa ihmisistä, en voinut millään tavalla arvostaa häntä.
- Olet väärässä. Varmasti Alexissakin on jotain hyvää.
Tuhahdin miehelle, joka kääntyi uudelleen minua päin.
- Voithan sinä uskoa ihan mitä haluat.

Rasmus tarttui ranteestani kiinni ja kiskaisi minut mukaansa. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja vaan kävelin miehen perässä kohti piilopaikkaamme.

Puhe kantautui yllättävän kauas. Aloimme olla suht lähellä asutustamme, kun kuulin Ryanin äänen hiljaisena kaikuna metsässä, sekä jonkun vieraan. Oliko se nyt Dean? Emme kuitenkaan voineet olla varmoja kuka oli vastassa, joten otimme muutaman juoksuaskeleen. Pitelin taas kylkeäni kivun takia, mutta pystyin kuitenkin juoksemaan. Saavuimme viimein rinteeseen ja näimme meille molemmille vieraan ihmisen pihassa. Rinteen laskeutuminen oli huomattavasti helpompaa kuin sen nouseminen. Viimein olimme perillä ja vilkaisin oitis tuntematonta miestä kasvoihin. Hänellä oli hyvin samanlaiset kasvopiirteet kuin Ryanilla. Olin kyllä kuvitellut hänet ihan erinäköiseksi. Ryanista kuitenkin poiketen hänellä oli kokonaan musta tukka, paksusankaiset mustat, mutta erittäin tyylikkäät silmälasit jotka sopi hänelle erinomaisesti. Yllään hänellä oli repaleiset farkut ja mustat converse tennarit, samanlaiset kuin minulla, sekä musta huppariliivi. Silmät olivat sinivihreät. Rasmus asteli ripeästi miehen luo ja katsoi tätä hetken kysyvästi, kunne tämä nosti kätensä Rasmusta kohti.
- Dean White.
- Rasmua Rajala.
Miehet esittäytyivät, ihme kyllä, ilman tappelua.
- Olen löytänyt teille turvallisen paikan. Tätä metsää haravoidaan kokoajan, koska joku teistä on nähty liikkuvan lähellä. Mutta vaatimuksenani on, että pääsen mukaanne. Minulla on vähän ongelmia omien yhteyksieni kanssa.
Rasmus oli pitkään vaiti, kun tämä kuunteli Deanin selitystä. Ryan ei näyttänyt hirmu iloiselta nähdessään veljensä. En uskaltanut edes kysyä, että miksi.
- Minun on mietittävä tätä jonkun aikaa. Millaisen paikan olet löytänyt?
Rasmus uteli kuitenkin vielä lisää.
- Hylätyn rakennuksen, kuten tämäkin. Sielläkin on aitta. Ei lainkaan kellarikerrosta, mutta siellä on yläkerta, jossa on 2 huonetta ja toisen saa lukittua ulkopuolelta. Ihan vain jos teille tulee ongelmia ton muijan kanssa. Sain sen käsityksen, että tuo nainen on vähän haasteellisempi tapaus.
Dean vilkaisi minua. Rasmus hymähti vilkaistessaan myös minua ja kääntyi lopulta taas Deanin puoleen.
- Kuulostaa oikein hyvältä. Kuinka pitkä matka sinne on?
- Täältä ehkä 15 kilometriä pohjoiseen päin. Täällä haravoitava alue on vain pari kilometriä, joten se on jo hyvän matkan päässä.
15 kilometriä? Mietin hiljaa mielessäni ja kirosin.
- Jos menemme, haluan, että Romeo saa tiedon siitä.
Sanoin topakasti Rasmukselle.
- Älä ole hölmö. En aio vaarantaa elämäämme Romeon takia.
Rasmus jatkoi, muttei edes katsonut minuun päin.
- Luotan Romeoon 110 prosenttisesti. Sinun olisi korkea aika tehdä samoin tai jään tänne. Lukittaudun vaikka kellariin ja olen siellä muutaman päivän. Jos meitä oikeasti etsitään, meidät kyllä löydetään muutaman päivän sisällä.
Rasmus nappasi minua äkisti tukastani kiinni ja kamppasi polvilleen maahan. Tartuin automaattisesti Rasmuksen käteen kuin yrittäen pakottaa häntä löysäämään otteensa.
- Enkö mä oo jumalauta sanonu että toi jatkuva vastaan pullikointi tietää sulle vaan ja ainoastaan hankaluuksia!
En vastannut mitään, mutta en kyllä rimpuillutkaan.
- Ohhoh..
Dean tokaisi vaisusti kun katsoi minua. Pidin ensimmäistä kertaa Deaniin kunnon katsekontaktin, kun Rasmus piteli minua kiinni.
- Luonnetta sillä ainakin on.
Ryanin veli sanoi hieman naurahtaen. Ryan taas ei reagoinut. Hän tiesi tasan, mitä tapahtuisi, jos hän uhmaisi Rasmusta. Rasmuksen oli helppo kiristää Ryania minulla ja toisinpäin. Kaikkien päät kääntyivät rakennuksen ulko-ovelle, kun Alex, Atte ja Aki ilmestyivät paikalle.
- Mitä te mekastatte. Rasmus sun huutamises kuulu sisälle asti.
Alex ärähti kuin toruakseen Rasmusta. Lisäksi Alexin ilme kertoi hieman huolesta, kun hän tuijotti minua. Rasmus päästi lopulta minusta irti. Putosin kokonaan jalkojeni päälle istumaan. Hieraisin vielä hellänä olevaa päänahkaani kun katsoi kulmieni alta vieressäni seisovaa Rasmusta.
- Paskiainen…
Kuiskasin itsekseni. Rasmus vilkaisi minua, muttei kommentoinut, joten hän ei varmaan kuullut mitä sanoin.
- Meidän on nyt mietittävä miten siirrymme täältä vähin äänin ja niin ettei meitä seurata…
Rasmus tuumasi ääneen luoden vuoroin katseen jokaiseen paikalla olijaan.

Neuvottelu

Makasin pitkään aitassa Alexin vieressä. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, emmekä edes koskettaneet toisiamme millään tavalla. Tuijotin kyllä häntä pitkän aikaa. Hänen kasvonsa näyttivät hieman karulta ruhjeiden koristaessa niitä. Lattia oli siivottu verestä ja muista roippeista. Odotin vain, mikä olisi seuraava projektimme. Milloin Rasmus tulisi kertomaan, mitä tekisimme seuraavaksi. Alex oli nukahtanut ja makasikin sängyllä levollisesti. Mies oli varmaan väsynyt jo pelkän kolarin jäljiltä. Hiljalleen rauhallinen tilanne alkoi muuttua epätasapainoiseksi, kun Alex alkoi jollakin tapaa kouristella ja huutaa nimeäni unissaan. En oikein tiennyt pitäisikö minun herättää hänet vai antaa olla? Tönäisin häntä lopulta muutaman kerran ja sainkin hänet hereille.
-Alex hei, ei mitää hätää. Sä näit vaan painajaista.
Mies katsoi minua kauhuissaan ja vapisi, eikä sanonut mitään.
- Oot sä muistanu ottaa sun lääkkeet?
Tyhjä katse kertoi minulle vastauksen. Nousin sängyltä seisomaan ja ensimmäisenä tunsin hirvittävän vihlaisun kyljessäni. En välittänyt siitä vaan jatkoin matkaani päärakennukseen, mutten millään voinut juosta, haava ehkä repeäisi ja kipu oli sietämätön jo nyt.
- Rasmus! Mis Alexin lääkkeet on!?
Rasmus hätkähti ajatuksiltaan keittiönpöydän äärestä ja vilkaisi minua. Hetken hän näytti todella eksyneeltä, mutta lopulta hän nousi ylös ja kaivoi keittiönkaapista purkin.
- Kohtaus vai peruslääkitys?
- No varmaan kohtaus, ei se puhu mitään.
Rasmus nappasi varuilta 2 purkkia mukaansa ja juoksi kanssani takaisin aittaan. Alex istui vapisten sängyllä.
- Alex, ota tää. Se auttaa sun oloas.
Rasmus ojensi toisesta purkista pillerin. Alex vilkaisi miestä vihaisesti ja huitaisi hänen kättään jossa pilleri oli. Pilleri lensi nurkkaan ja Alex alkoi vaikuttaa hieman aggressiiviseltä. En uskaltanut mennä lähemmäs. Rasmus yritti uudestaan aivan ihan yhtä rauhallisesti kuin äskenkin. Pitkän tuijotuksen jälkeen Alex suostui ottamaan napin, laittoi sen suuhunsa ja nielaisi. Hän asettui makaamaan sängylle.
- Kun Alex palaa normaaliksi, anna hänelle myös normaali lääkitys. Hän ei selvästikään aina niitä syö.
Rasmus ojensi minulle päivittäisen lääkityksen purkin ja poistui aitasta.

Istuin sängyn reunalle odottamaan. Alexilla oli täysin lasittunut katse ja levollinen ilme kasvoillaan. Kosketin varovasti hänen käsivarttaan ja silitin sitä rauhassa odottaen, että mies alkaisi taas puhua. Lääke vaikutti todella kauan, varmaan useamman tunnin, mutta en liikkunut sillä välin mihinkään suuntaan. Lopulta Alex alkoi aika tiuhaan räpytellä silmiään ja hänen katseensa kohdistui taas minuun.
- No mitä tääl oikein tapahtuu?
Alex kysyi lopulta ja huokaisin oikeastaan helpotuksesta.
- Sait jonkun kohtauksen, ota nyt tää sun lääkkees ettei sama toistu.
Ojensin pillerin miehelle ja Alex ottikin sen empimättä suuhunsa ja nielaisi.
- Noniin, hyvä. Etköhän sä siitä tokene.
Sanoin hieman hymyillen. Alex hymyili minulle takaisin. Olihan hän ihan komea. Aloin sietääkin häntä, vaikka välillä häntä syvästi vihasinkin, enkä koskaan unohda miksi hän oli etsintäkuulutettu.

Rauhallinen hetki keskeytyi, kun kuulimme Rasmuksen huutavan. Emme tienneet kuuluiko se ulkoa, vai peräti sisältä asti. Ponkaisin sängystä ylös Alex heti minun perässäni. Juoksimme ulos ja kun pihalla ei näkynyt ketään, jatkoimme matkaa sisälle asti. Molempien kylkiin vihlaisi vähän väliä, mutta adrenaliinin virratessa kumpikaan ei tajunnut hidastaa tai varoa. Rasmus ja Ryan olivat siellä napit vastakkain.
- … Ja varoitin sua, että jos oot yhteydessä täältä muualle kuin meihin, tapan sut tai Susanin. Ehkä opit jotain jos vedän nirrin pois Susanilta.
Alex astui jos siinä vaiheessa vierelleni. Rasmus oli taas todella tulistunut. En tiennyt oliko hän koskaan tosissaan, mutta aina hän sai sen kuulostamaan yhtä sairaalta.
- Tämä on meidän parhaaksi… Kai sinäkin tajuat että…
Ryan ei kerinnyt sanoa lausetta loppuun, kun Rasmus hyökkäsi jo kädet ojossa tätä kohti.
- Älä…!
Huusin ja olin juoksemassa väliin, kun tunsin Alexin kädet omilla käsivarsillani.
- Älä jumalauta mee väliin josset halua päästä hengestäs nainen!
Alex komensi ja piti otettaan napakasti kiinni, minua ei kuitenkaan koskenut.
- Päästä nyt! Vittu! Ryan tarvii apua!
Alex ei silti suostunut hellittämään otettaan. Rasmuksen kädet olivat Ryanin kurkulla tiukasti. Ryan selvästi kakoi, koska ei saanut henkeä kunnolla. Taistelin yhä kovemmin Alexia vastaan. Alex kiskaisi minut rintakehäänsä vasten ja kietoi kädet tiukasti ympärilleni ja pakotti polvilleen.
- Rasmus jumalauta lopeta nyt! Ota ennemmin mut! Sitähän sä haluat!
- Susan… Pää.. Kiinni…
Ryan sai sanottua ja katsoi minua  jo kasvot hieman sinertäen. Purskahdin paniikissa itkuun ja käänsin kasvoni lattiaa kohden silmät kiinni puristettuna. Rasmus hellitti otettaan Ryanista ja katsoi minua. Ryan irrotti Rasmuksen otteen itsestään ja nosti kädet hieman eteensä valmiina puolustautumaan. Rasmus asteli kuitenkin minun ja Alexin luo. Alex irrotti välittömästi otteensa. Lysähdin oman painoni varaan maahan ja  Alex asettui Rasmuksen ja minun väliin.
- Mitä jos kuuntelisit, mitä Ryanilla on sanottavaa? Täs on nyt yks vittumainen fakta joka tajusin joku aika sitten…
Rasmus selvästi kiinnostui Alexin puheista, koska jäi tuijottamaan miestä hiljaa, kuin odottaen jatkoa.
- Poliisit jahtasivat meitä ja meillä kävi tuuria, kun hekin suistuivat tieltä… Mutta voit olla varma, että partio etsii tätä taloa…
Alex jatkoi, jonka jälkeen taloon astui sisään myös Aki ja Atte. He olivat enemmänkin hölmistyneen näköisiä, eivätkä varmaan tienneet yhtään mistä puhuimme.
- Voit olla oikeassa, mutten silti hyväksy Ryanin toimia..
Rasmus murahti. Ryan astui askeleen lähemmäs.
- Soitin veljelleni, koska tiedän, että hän voi auttaa. Hän on ehkä ainoa joka voi löytää meille turvallisen paikan.
Veljen? Oliko Ryanilla vielä velikin. Luulin aina, että hän on ainoa lapsi.
- No mitä veljesi sitten sanoi?
Rasmus alkoi rauhoittua, kun tajusi, että vaihtoehdot alkoi oikeasti olla vähissä.
- Hän lupasi järjestää paikan. Hän on tosin itsekin piilopaikkaa vailla, joten joudumme ehkä tekemään hänen kanssaan yhteistyötä.
Rasmus katsoi mietteliäänä Ryania. Hetki oli pitkä, tukala ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
- Pystytkö pyytämään hänet tänne?
Rasmus kysyi lopulta.  Helpotuksen huokaukseni saattoi kuulla kyllä, sillä se tuli tunteella ja syvältä. Kun tilanne oli rauhoittunut, astelin Ryanin luo ja silitin hänen poskeaan kevyesti ja lopulta hän kaappasi minut syleilyynsä. Olin taas turvassa. Hetken.

Istuimme Ryanin kanssa keittiönpöydän ääressä ja joimme kahvia. Tuijotin häntä pitkiä aikoja, mutta aina kun hän vilkaisi minuun, käänsin katseeni muualle.
- Noh, mikä on?
Ryan kysyi pitkän harkinnan jälkeen ja nojasi käsillä pöytään.
- Mietin vain.. Millainen veljesi on ja mikset ole koskaan puhunut hänestä?
Ryan oli hetken hieman vaikean näköinen.
- Välille menivät, kun hän sai tietää isän kohtalosta. Hän ei vain koskaan tiennyt koko totuutta.
” - Sinulla on oikeus kuulla tästä arvesta, koska kohtasit Toninkin. Sain tämän omalta isältäni. Isäni oli tämän kaupungin kuuluisimpia välittäjiä, jonka takia olen ollut tässä mukana pienestä pitäen. Isäni veti kerran tietämättään normaalilääkityksensä sijaan amfetamiinia ja sai yliannostuksen. Hän piti minua uhkana, hallusinaationa ja hän hyökkäsi kimppuuni veitsen kanssa. Arvaat siitä kohtaan varmaan loput. Sen jälkeen… Isä hyökkäsi Tonin naisystävää kohden, ja osui kohtalokkaammin kuin minuun… Tein päätöksen alle sekuntiensadasosien ja ammuin isäni siihen paikkaan. Hänen omalla aseellaan. Toni ei paennut paikalta vaan auttoi minut hittoon sieltä. Menetin tajuni tapahtuneen jälkeen. Menetin paljon verta..”
Muistelin Ryanin kertomaa tapahtumasarjaa.
- Veljeni on katkera, mutta auttaa meitä varmaan siksi että on itsekin kusisessa tilanteessa. Hänen nimensä on Dean. Soitan hänelle pian ja yritän jotenkin ihmeen kaupalla neuvoa hänet tänne.
Olin pitkään hiljaa. Olin varma, että ei tämä nyt ihan virheettömästi tule päättymään jos heillä oli nyt jo välit todella kyseenalaiset. Luotin kuitenkin Ryanin tapaan hoitaa asiat.

Myöhemmin illalla Rasmus istui terassilla. Muita ei näkynyt lähellä kun astuin hänen vierelleen erilliselle tuolille. Yllätyksekseni Rasmus aloitti itse keskustelun:
- Meidän on pakko lähteä täältä. Alex on kyllä oikeassa ja sitä se Ryankin varmaan yritti sanoa.
Tuliko tuo oikeasti Rasmuksen suusta? Olin ällikällä lyöty.
- Kuule… Ettekö voisi… Jättää minua ja Ryania pois tästä… Emme kerro kenellekään missä olette, jos päästätte meidät.
Rasmus ei hetkeen sanonut mitään, ei edes vilkaissut minua, vaan nousi tuolistaan ja astui eteeni. Laski kätensä käsinojille ja tuijotti minua nyt n. 10 sentin päästä.
- En ikinä.
Se oli ainoa asia mitä mies sanoi, mutta hän ei lainkaan käynyt minuun käsiksi, jonka olisin voinut ensin olettaa. Rasmus tuijotti vielä hetken minua kuin sanoakseen jotain, mutta kai minun piti itse tajuta sanoa jotain.
- S-selvä…
Änkytin hänelle, jonka jälkeen hän irrotti otteensa tuolista ja harppoi sisälle. Oliko tässä loppuelämäni valmiina? Ikuisesti vapaus riistetty näiden hullujen seassa. Sain tosin olla varmasti onnellinen edes siitä että Ryan oli kanssani. Ikävöin tosin Romeon seuraa. Luotin siihen mieheen kuin kallioon. Hän oli minulle kuin oma veli, eikä ole koskaan kääntänyt takkiaan minulle. Torkahdin kaiken mietiskelyn ohella tuoliin ja heräsin ensi kerran vasta parin tunnin päästä, kun oli jo yö. Näin herätessäni ensimmäisenä Ryanin, joka oli istunut tuoliin, jossa Rasmus aikaisemmin oli.
- Mitä ihmettä, täälhä on jo pimeetä, kauan mä nukuin?
Ryan kohautti hymyillen harteitaan.
- Dean tulee tänne huomisaamuna. Ja samalla kertaa todennäköisesti lähdemme täältä.
Lähdemme mihin? Mietin hiljaa mielessäni, mutta koska tiesin etten voi asiaan vaikuttaa oli vain kuljettava virran mukana. Ryan nyökkäsi minulle taloa kohti ja nousi tuolista ylös. Minäkin nousin ja astelimme sisälle. Menimme huoneeseemme ja kävimme viimein nukkumaan. Takana oli pitkä ja raskas päivä. Edessä vielä raskaampi.

Huutoa ja pelkoa

Istuin ja odotin. Minua alkoi paleltaa ja hiljalleen särkeäkin joka paikkaan. Erityisesti kylkeen. Suunnilleen samaan kohtaan kuin Alexilla. Tunnustelin kädelläni kivuliainta kohtaa kehostani ja katsoin sen jälkeen kättäni. Lisää verta. Se ei siis ollut hyvä merkki, mutten uskaltanut edes vilkaista kylkeäni sillä hetkellä. Ajatusten keskeltä olin saada sydänkohtauksen kun Alexin käsi liikahti.
- Alex!
Huusin ja nousin kontalleen Alexin eteen. Aloin nyt vasta miettiä, että missä Alexin kypärä oli. Vai oliko se iskun voimasta lentänyt johonkin? Alex yskäisi muutaman kerran ja raotteli silmiään. Katseemme kohtasi, vaikka Alex oli hädintuskin tajuissaan.
- Mit… Mitä on…?
Alex ei saanut kokonaisia lauseita suustaan.
- Shhh… Älä sano mitään.
Sanoin hiljaa miehelle. Käteni tärisivät entisestään. Ehkä helpotuksesta. Alex oli vaiti, eikä edes yrittänyt liikkua mihinkään suuntaan. Odotimme ja odotimme… Odotimme, että ihme tapahtuisi. Kuulin jostakin kauempaa matalaa hyrinää. Kuin auton äänen. En edes uskaltanut heittää toivoa matkaan, että se olisi Atte… Mutta äänen saapuessa lähemmäs, käänsin pääni sen suuntaan ja tajusin sen tulevan tieltä. Nousin seisomaan ja odotin, mitä näkyviin saapuisin. Pitkän odotuksen jälkeen auton valojen pitkät kajastivat pusikon takaa. Vauhti hidastui automaattisesti hieman ja kuski laittoi pitkät pois päältä. Näin rekisterinumeron ja huokaisin helpotuksesta. Sen oli oltava Atte!

Auto pysähtyi kohdallemme hiekka pöllyten ja Atte nousi vauhdilla ulos autosta.
- Voi helvetti…
Atte sanoi vaimeasti nähdessään Alexin.
- Sun pitää auttaa, Atte! Äkkii nyt enneku joku..
Atte nosti minut hupparini rinnuksista ylös ja työnsi selkä vasten puuta.
- Nyt Susan rauhotu. Toi hätiköimine ei auta yhtään mitään.
Rauhoituin heti ja katsoin hengitys hieman kiivaana Attea silmiin.
- Mitä me tehdään?
Kysyin täristen itku kurkussa.
- Soitin matkalla kaiken varalta Rasmukselle, kun tilanne kärjistyi. Se tietää missä ollaan. Se mökki mis me asutaan on täs ihan lähellä. Ne on varmasti matkalla tänne.
Atte vilkaisi tiehen, jota hetki sitten olin astellut. Siinä kulki verivana, joka oli aivan varmasti minusta peräisin. En itse edes uskaltanut juuri katsoa siihen suuntaan. Mies laski katseensa kaulaltani rinnoille, vatsalle ja lopulta kylkeen. Huppari oli aivan veressä, enkä edes halunnut tietää mitä sen alta paljastuisi. Olin enemmän huolissani Alexista. Hänen kasvoissaan oli hieman ruhjeita ja kyljessä jotakin vaurioita. Samassa kohdassa kuin minulla.

Aloin olemaan itsekin heikossa kunnossa. Pysyin hädin tuskin tajuissani verenhukan takia. Olin kaatua maahan, mutta Atte piteli minua pystyssä, eikä antanut minun kaatua. Olimme odottaneet varmaan puolituntia, kun lopulta rytelikön läpi luoksemme saapui Rasmus, Aki ja Ryan. Olisin niin toivonut, että Romeo olisi ollut vielä heidän seurassaan.
- Mitä hittoo tääl tapahtu?
Oli Rasmuksen ensimmäinen kysymys.
- Ehkä Susan kertoo myöhemmin, mein pitäs oikeesti kadota tästä nyt ja vähän äkkiä.
Rasmus vilkaisi Ryania, mies oli kauhistuneen näköinen, mutta nosti moottoripyörän pois Alexin päältä. Pyörä oli kärsinyt yllättävän vähän vaurioita. Ryan piti sitä pystyssä ja aikoi varmaankin kuskata sen mukana. Rasmus nosti Akin kanssa Alexin ylös ja kantoivat tämän autoon. Alex oli hereillä, muttei sanonut mitään. Ilmeisesti hänellä ei aivan järjettömiä kipuja ollut, tai ehkä hän oli vain pahassa shokissa. Atte auttoi minutkin auton kyytiin. Ryan ja Aki kävelivät mökille pyörän kanssa ja me ajoimme perille. Matka kesti pari minuuttia. Ihmettelin miten porukalla kesti puoli tuntia tarpoa luoksemme, mutta toisaalta he tulivat metsän läpi ja etsimisessä kesti aikaa.

Olin matkalla menettänyt tajuntani. Heräsin aitasta Alexin vierestä. Mies oli hereillä ja häneen kasvonsa oli puhdistettu verestä. En edes uskaltanut kysyä hänen kyljestään mitään, kun puhdas huppari peitti sen. Samassa muistin oman kylkeni, johon vihlaisi aivan vietävästi.
- Ai saatana…!
Huusin kivusta ja käperryin sikiöasentoon Alexin viereen.
- Varaudu siihen, että kohta koskee kovemmin. Rasmus lähti etsimään desinfiointi ainetta ja jotain millä sinut saa paikattua.
- Olipahan reissu. Ihme et ollaan hengissä… Ninja kyl otti osumaa mut saan sen varmasti korjattua. Kunhan vain omakin kroppa tulis kuntoon.
Alex puhui yllättävän rauhallisesti ottaen huomioon, mitä oli juuri tapahtunut. Ei kulunut paljon aikaa kun Rasmus ilmestyi Akin ja Ryanin kanssa paikalle. Heillä oli mukana sidetarpeita ja puhdistusainetta, sekä jotain ainetta, joka varmaan korvaisi tikit.
- Susan nyt ois parempi jos yrittäsin olla tossa kyljellään ja me hoidetaan loput.
Rasmus sanoi rauhallisesti. Ryan istui tyynyn viereen. Laskin pääni hänen syliinsä ja pidin hänen käsistään kiinni. Rasmus istui lantioni viereen ja nosti hupparin helman varovasti ylös, samoin paidan.
- Tota.. Otetaa nää kokonaan pois.
Riisuin hupparin ja paidan pois. Jokainen ylinmääräinen liike vihlaisi vietävästi vasempaa kylkeäni. Kävin takaisin makaamaan pelkät rintaliivit yläkropassani. Rasmus istui vieressäni ja kiskaisi kertakäyttöiset hanskat käteensä, otti pumpulia ja kaatoi siihen desinfiointiainetta. Kun mies lopulta laski pumpulin haavalleni, parkaisin kovaan ääneen kirosanoja ilmoille ja irrotin otteeni Ryanista ja olin automaattisesti huitaisemassa Rasmusta. Alex oli ehkä hieman helpompi hoidettava. Hänellä saattoi olla hieman korkeampi kipukynnys kuin minulla. Ryan nappasi ranteistani kiinni. Ote ei ollut tiukka, mutta sen verran napakka etten huitaisisi uudestaan. Rasmus nousi lantioni päälle kevyesti istumaan jalat molemmin puolin minua. Hän sai varmasti painonsa kanssa ohjattua minua jos reagoisin uudestaan yhtä voimakkaasti. Rasmus sai puhdistettua haavan ulkopuolelta. Kirvely oli erittäin häijyn tuntuista.
- Aki… Hae kuitenkin ne pihdit. Tääl näkyy jotain, mikä ei varmasti kuulu tänne.
Aki lähti juosten taloon. En edes uskaltanut katsoa kylkeäni, mitä sieltä mahdollisesti näkyi. Aki palasi hyvin nopeasti takaisin.
- Susan, tää voi nyt vähän sattua. Koeta kestää tää ei vie kauan. Aki laita hanskat kätee ja venytä vähän haavan reunoja.
Aki teki työtä käskettyä. Kun hän lopulta laski kätensä iholleni ja venytti vähänkin haavaa, purin hampaani tiukasti yhteen ja painauduin tiukemmin Ryania vasten maatessani hänen sylissään. Rasmus nappasi jonkun esineen reunasta kiinni ja kiskoi sen sisuksistani ulos ja laski sen lattialle. Nyt hän kaatoi puhdistusainetta suoraan haavaan, ei ollut paljon vaihtoehtoja, kun ei tiennyt mitä bakteereja siellä oli. Aloin olla aika turtunut kipuun vaikka vääntelehdin kokoajan tuskaisesti Rasmuksen alla.
- Ja nyt se liima.
Aki ja Rasmus liimasivat haavan umpeen ja laittoivat siihen päälle vielä sidoksen. Huokaisin helpotuksesta kun operaatio oli ohi. Rasmuksen hanskat olivat aivan veressä. Hän otti hanskat pois ja tiputti nekin lattialle ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
- Noniin, hyvä tyttö.
Hän sanoi ja taputti minut kevyesti takapuolelle. Vilkaisin lattialle. Minua kiinnosti mitä sisälläni oli ollut. En tiedä oliko se lasia? Ehkä. En halunnut edes tietää mistä se oli tullut, kunhan se ei enää ollut sisälläni.