Neuvottelu

Makasin pitkään aitassa Alexin vieressä. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, emmekä edes koskettaneet toisiamme millään tavalla. Tuijotin kyllä häntä pitkän aikaa. Hänen kasvonsa näyttivät hieman karulta ruhjeiden koristaessa niitä. Lattia oli siivottu verestä ja muista roippeista. Odotin vain, mikä olisi seuraava projektimme. Milloin Rasmus tulisi kertomaan, mitä tekisimme seuraavaksi. Alex oli nukahtanut ja makasikin sängyllä levollisesti. Mies oli varmaan väsynyt jo pelkän kolarin jäljiltä. Hiljalleen rauhallinen tilanne alkoi muuttua epätasapainoiseksi, kun Alex alkoi jollakin tapaa kouristella ja huutaa nimeäni unissaan. En oikein tiennyt pitäisikö minun herättää hänet vai antaa olla? Tönäisin häntä lopulta muutaman kerran ja sainkin hänet hereille.
-Alex hei, ei mitää hätää. Sä näit vaan painajaista.
Mies katsoi minua kauhuissaan ja vapisi, eikä sanonut mitään.
- Oot sä muistanu ottaa sun lääkkeet?
Tyhjä katse kertoi minulle vastauksen. Nousin sängyltä seisomaan ja ensimmäisenä tunsin hirvittävän vihlaisun kyljessäni. En välittänyt siitä vaan jatkoin matkaani päärakennukseen, mutten millään voinut juosta, haava ehkä repeäisi ja kipu oli sietämätön jo nyt.
- Rasmus! Mis Alexin lääkkeet on!?
Rasmus hätkähti ajatuksiltaan keittiönpöydän äärestä ja vilkaisi minua. Hetken hän näytti todella eksyneeltä, mutta lopulta hän nousi ylös ja kaivoi keittiönkaapista purkin.
- Kohtaus vai peruslääkitys?
- No varmaan kohtaus, ei se puhu mitään.
Rasmus nappasi varuilta 2 purkkia mukaansa ja juoksi kanssani takaisin aittaan. Alex istui vapisten sängyllä.
- Alex, ota tää. Se auttaa sun oloas.
Rasmus ojensi toisesta purkista pillerin. Alex vilkaisi miestä vihaisesti ja huitaisi hänen kättään jossa pilleri oli. Pilleri lensi nurkkaan ja Alex alkoi vaikuttaa hieman aggressiiviseltä. En uskaltanut mennä lähemmäs. Rasmus yritti uudestaan aivan ihan yhtä rauhallisesti kuin äskenkin. Pitkän tuijotuksen jälkeen Alex suostui ottamaan napin, laittoi sen suuhunsa ja nielaisi. Hän asettui makaamaan sängylle.
- Kun Alex palaa normaaliksi, anna hänelle myös normaali lääkitys. Hän ei selvästikään aina niitä syö.
Rasmus ojensi minulle päivittäisen lääkityksen purkin ja poistui aitasta.

Istuin sängyn reunalle odottamaan. Alexilla oli täysin lasittunut katse ja levollinen ilme kasvoillaan. Kosketin varovasti hänen käsivarttaan ja silitin sitä rauhassa odottaen, että mies alkaisi taas puhua. Lääke vaikutti todella kauan, varmaan useamman tunnin, mutta en liikkunut sillä välin mihinkään suuntaan. Lopulta Alex alkoi aika tiuhaan räpytellä silmiään ja hänen katseensa kohdistui taas minuun.
- No mitä tääl oikein tapahtuu?
Alex kysyi lopulta ja huokaisin oikeastaan helpotuksesta.
- Sait jonkun kohtauksen, ota nyt tää sun lääkkees ettei sama toistu.
Ojensin pillerin miehelle ja Alex ottikin sen empimättä suuhunsa ja nielaisi.
- Noniin, hyvä. Etköhän sä siitä tokene.
Sanoin hieman hymyillen. Alex hymyili minulle takaisin. Olihan hän ihan komea. Aloin sietääkin häntä, vaikka välillä häntä syvästi vihasinkin, enkä koskaan unohda miksi hän oli etsintäkuulutettu.

Rauhallinen hetki keskeytyi, kun kuulimme Rasmuksen huutavan. Emme tienneet kuuluiko se ulkoa, vai peräti sisältä asti. Ponkaisin sängystä ylös Alex heti minun perässäni. Juoksimme ulos ja kun pihalla ei näkynyt ketään, jatkoimme matkaa sisälle asti. Molempien kylkiin vihlaisi vähän väliä, mutta adrenaliinin virratessa kumpikaan ei tajunnut hidastaa tai varoa. Rasmus ja Ryan olivat siellä napit vastakkain.
- … Ja varoitin sua, että jos oot yhteydessä täältä muualle kuin meihin, tapan sut tai Susanin. Ehkä opit jotain jos vedän nirrin pois Susanilta.
Alex astui jos siinä vaiheessa vierelleni. Rasmus oli taas todella tulistunut. En tiennyt oliko hän koskaan tosissaan, mutta aina hän sai sen kuulostamaan yhtä sairaalta.
- Tämä on meidän parhaaksi… Kai sinäkin tajuat että…
Ryan ei kerinnyt sanoa lausetta loppuun, kun Rasmus hyökkäsi jo kädet ojossa tätä kohti.
- Älä…!
Huusin ja olin juoksemassa väliin, kun tunsin Alexin kädet omilla käsivarsillani.
- Älä jumalauta mee väliin josset halua päästä hengestäs nainen!
Alex komensi ja piti otettaan napakasti kiinni, minua ei kuitenkaan koskenut.
- Päästä nyt! Vittu! Ryan tarvii apua!
Alex ei silti suostunut hellittämään otettaan. Rasmuksen kädet olivat Ryanin kurkulla tiukasti. Ryan selvästi kakoi, koska ei saanut henkeä kunnolla. Taistelin yhä kovemmin Alexia vastaan. Alex kiskaisi minut rintakehäänsä vasten ja kietoi kädet tiukasti ympärilleni ja pakotti polvilleen.
- Rasmus jumalauta lopeta nyt! Ota ennemmin mut! Sitähän sä haluat!
- Susan… Pää.. Kiinni…
Ryan sai sanottua ja katsoi minua  jo kasvot hieman sinertäen. Purskahdin paniikissa itkuun ja käänsin kasvoni lattiaa kohden silmät kiinni puristettuna. Rasmus hellitti otettaan Ryanista ja katsoi minua. Ryan irrotti Rasmuksen otteen itsestään ja nosti kädet hieman eteensä valmiina puolustautumaan. Rasmus asteli kuitenkin minun ja Alexin luo. Alex irrotti välittömästi otteensa. Lysähdin oman painoni varaan maahan ja  Alex asettui Rasmuksen ja minun väliin.
- Mitä jos kuuntelisit, mitä Ryanilla on sanottavaa? Täs on nyt yks vittumainen fakta joka tajusin joku aika sitten…
Rasmus selvästi kiinnostui Alexin puheista, koska jäi tuijottamaan miestä hiljaa, kuin odottaen jatkoa.
- Poliisit jahtasivat meitä ja meillä kävi tuuria, kun hekin suistuivat tieltä… Mutta voit olla varma, että partio etsii tätä taloa…
Alex jatkoi, jonka jälkeen taloon astui sisään myös Aki ja Atte. He olivat enemmänkin hölmistyneen näköisiä, eivätkä varmaan tienneet yhtään mistä puhuimme.
- Voit olla oikeassa, mutten silti hyväksy Ryanin toimia..
Rasmus murahti. Ryan astui askeleen lähemmäs.
- Soitin veljelleni, koska tiedän, että hän voi auttaa. Hän on ehkä ainoa joka voi löytää meille turvallisen paikan.
Veljen? Oliko Ryanilla vielä velikin. Luulin aina, että hän on ainoa lapsi.
- No mitä veljesi sitten sanoi?
Rasmus alkoi rauhoittua, kun tajusi, että vaihtoehdot alkoi oikeasti olla vähissä.
- Hän lupasi järjestää paikan. Hän on tosin itsekin piilopaikkaa vailla, joten joudumme ehkä tekemään hänen kanssaan yhteistyötä.
Rasmus katsoi mietteliäänä Ryania. Hetki oli pitkä, tukala ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
- Pystytkö pyytämään hänet tänne?
Rasmus kysyi lopulta.  Helpotuksen huokaukseni saattoi kuulla kyllä, sillä se tuli tunteella ja syvältä. Kun tilanne oli rauhoittunut, astelin Ryanin luo ja silitin hänen poskeaan kevyesti ja lopulta hän kaappasi minut syleilyynsä. Olin taas turvassa. Hetken.

Istuimme Ryanin kanssa keittiönpöydän ääressä ja joimme kahvia. Tuijotin häntä pitkiä aikoja, mutta aina kun hän vilkaisi minuun, käänsin katseeni muualle.
- Noh, mikä on?
Ryan kysyi pitkän harkinnan jälkeen ja nojasi käsillä pöytään.
- Mietin vain.. Millainen veljesi on ja mikset ole koskaan puhunut hänestä?
Ryan oli hetken hieman vaikean näköinen.
- Välille menivät, kun hän sai tietää isän kohtalosta. Hän ei vain koskaan tiennyt koko totuutta.
” - Sinulla on oikeus kuulla tästä arvesta, koska kohtasit Toninkin. Sain tämän omalta isältäni. Isäni oli tämän kaupungin kuuluisimpia välittäjiä, jonka takia olen ollut tässä mukana pienestä pitäen. Isäni veti kerran tietämättään normaalilääkityksensä sijaan amfetamiinia ja sai yliannostuksen. Hän piti minua uhkana, hallusinaationa ja hän hyökkäsi kimppuuni veitsen kanssa. Arvaat siitä kohtaan varmaan loput. Sen jälkeen… Isä hyökkäsi Tonin naisystävää kohden, ja osui kohtalokkaammin kuin minuun… Tein päätöksen alle sekuntiensadasosien ja ammuin isäni siihen paikkaan. Hänen omalla aseellaan. Toni ei paennut paikalta vaan auttoi minut hittoon sieltä. Menetin tajuni tapahtuneen jälkeen. Menetin paljon verta..”
Muistelin Ryanin kertomaa tapahtumasarjaa.
- Veljeni on katkera, mutta auttaa meitä varmaan siksi että on itsekin kusisessa tilanteessa. Hänen nimensä on Dean. Soitan hänelle pian ja yritän jotenkin ihmeen kaupalla neuvoa hänet tänne.
Olin pitkään hiljaa. Olin varma, että ei tämä nyt ihan virheettömästi tule päättymään jos heillä oli nyt jo välit todella kyseenalaiset. Luotin kuitenkin Ryanin tapaan hoitaa asiat.

Myöhemmin illalla Rasmus istui terassilla. Muita ei näkynyt lähellä kun astuin hänen vierelleen erilliselle tuolille. Yllätyksekseni Rasmus aloitti itse keskustelun:
- Meidän on pakko lähteä täältä. Alex on kyllä oikeassa ja sitä se Ryankin varmaan yritti sanoa.
Tuliko tuo oikeasti Rasmuksen suusta? Olin ällikällä lyöty.
- Kuule… Ettekö voisi… Jättää minua ja Ryania pois tästä… Emme kerro kenellekään missä olette, jos päästätte meidät.
Rasmus ei hetkeen sanonut mitään, ei edes vilkaissut minua, vaan nousi tuolistaan ja astui eteeni. Laski kätensä käsinojille ja tuijotti minua nyt n. 10 sentin päästä.
- En ikinä.
Se oli ainoa asia mitä mies sanoi, mutta hän ei lainkaan käynyt minuun käsiksi, jonka olisin voinut ensin olettaa. Rasmus tuijotti vielä hetken minua kuin sanoakseen jotain, mutta kai minun piti itse tajuta sanoa jotain.
- S-selvä…
Änkytin hänelle, jonka jälkeen hän irrotti otteensa tuolista ja harppoi sisälle. Oliko tässä loppuelämäni valmiina? Ikuisesti vapaus riistetty näiden hullujen seassa. Sain tosin olla varmasti onnellinen edes siitä että Ryan oli kanssani. Ikävöin tosin Romeon seuraa. Luotin siihen mieheen kuin kallioon. Hän oli minulle kuin oma veli, eikä ole koskaan kääntänyt takkiaan minulle. Torkahdin kaiken mietiskelyn ohella tuoliin ja heräsin ensi kerran vasta parin tunnin päästä, kun oli jo yö. Näin herätessäni ensimmäisenä Ryanin, joka oli istunut tuoliin, jossa Rasmus aikaisemmin oli.
- Mitä ihmettä, täälhä on jo pimeetä, kauan mä nukuin?
Ryan kohautti hymyillen harteitaan.
- Dean tulee tänne huomisaamuna. Ja samalla kertaa todennäköisesti lähdemme täältä.
Lähdemme mihin? Mietin hiljaa mielessäni, mutta koska tiesin etten voi asiaan vaikuttaa oli vain kuljettava virran mukana. Ryan nyökkäsi minulle taloa kohti ja nousi tuolista ylös. Minäkin nousin ja astelimme sisälle. Menimme huoneeseemme ja kävimme viimein nukkumaan. Takana oli pitkä ja raskas päivä. Edessä vielä raskaampi.