Hämmennystä

Aamu valkeni. Olin nukkunut koko yön todella levottomasti vaikka tunsin kokoajan Ryanin selässäni kiinni. Hän oli vielä syvässä unessa. Nousin istumaan ja vilkuilin ympärilleni. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa, paitsi kipu kyljessäni. Tönin Ryanin kevyesti hereille ja riisuin paitani vaihtaakseni sen, mutten löytänyt laukustani puhtaita paitoja. Eikä missään näkynyt likaisiakaan. Heitin vihaisesti paidan lattialle ja lähdin huoneesta rintaliivit päällä ja collegehousut jalassa. Eteisaulassa ei näkynyt ketään. Hipsin aulan poikki suoraan kellarin luo ja pujahdin sinne. Ei kuulunut mitään ääniä, joten menin suoraan suihkuhuoneeseen. Olin nähnyt siellä pesukoneen, joten ehkä löytäisin vaatteenikin sieltä. Olin saada lopulta sydänkohtauksen, kun näin Alexin pesukoneen luona.
- Ai Su..
Alex jätti lauseensa kesken, kun hän jäi tuijottamaan kroppaani. Katsoin hieman hätiköiden ympärilleni ja silmiini osui pyykkiteline, jossa oli paitojani. Hipsin sen luo ja kokeilin, olivatko vaatteeni kuivia, kyllä olivat. Kiskaisin ensimmäisen topin käteeni minkä sain ja pujautin sen nopeasti päälleni. Väriltään se oli punainen, joten se sointui hyvin hiuksien kanssa sävysävyyn. Alex seurasi koko ajan minun touhujani.
- Olit varmaan pessyt vaatteeni? Kiitos.
Sanoin Alexille ja olin jo lähdössä pois miehen luota, kun Alex pyysi minua pysähtymään. Käännyin takaisin häntä kohden ja nojasin oven karmiin ja uppouduin tuijottamaan Alexin silmiä.
- Susan, sä oot tosi kaunis.
En tiedä osasinko ottaa edes tuota kehuna. Olin vähän hämilläni ja se varmasti näkyi minusta.
- Kiitos.
Se oli ainoa asia mitä sanoin Alexille. Käännyin nopeasti ympäri niin että tukkanikin hulmahti samalla. Ja se oli oikeasti vahinko. Kipitin ripeää tahtia takaisin yläkertaan. Olisin melkein voinut vannoa että tuossa olisi kokonaisuudessaan ollut katastrofin ainekset. Minä vähissä vaatteissa ja Alex, joka oli tuomittu useista raiskausyrityksistä. Selvisin kuitenkin vain pelkällä säikähdyksellä ja ajatuksella tilanteesta. Törmäsin vielä portaissa Rasmukseen. Kirjaimellisesti törmäsin. Ja siinä samassa vielä onnistuneesti horjahdin taaksepäin. Onneksi Rasmus sai käsivarrestani kiinni, enkä kaatunut portaissa.
- Mitä sinä ryntäilet?
Rasmus kysyi vähän äreästi. Riuhtaisin käteni irti hänen otteestaan ja juoksin hänen ohitseen yläkertaan sanomatta sanaakaan. Vieläkään en nähnyt ketään missään. Ryankin oli varmaan jatkanut vain uniaan.

Aloin olla kovin levoton. Taas tapaisin pian uuden ihmisen tässä hullun myllyssä ja en pääse edellisistäkään eroon. Ryntäsin ulko-ovelle ja sieltä suoraan pihalle. En nähnyt vieläkään ketään. Katsoin synkkää rinnettä, jota monesti jo olen kiivennyt ylös. Kukaan ei ollut minua vahtimassa… Olisiko tässä ollut tilaisuuteni? Otin askeleen kohti rinnettä. Mietin pitkään olinko tekemässä järkevästi. Otin lopulta muutaman juoksu askeleen. Sivusilmällä näin hahmon vasemmalla puolellani, joka kiisi hurjaa vauhtia eteeni.
- Susan, älä riskeeraa nyt mitään. Tiiät hyvin et sun oma nahkas on todella altis nyt vaaralle.
Aki oli pysäyttänyt minut ja piteli minua kevyesti olkapäistä kiinni.
- Älä seuraa mua.
Sanoin hiljaa ja pidättelin jälleen kyyneleitä.
- Anna tulla, jos se helpottaa.
Se lause sai lopunkin ahdingon purkautumaan ja aloin itkemään ihan toden teolla. Aki halasi minua ensin vasten tahtoani, mutta lopulta en enää välittänyt vaan annoin Akin halata. Ryan oli jossakin välissä ilmestynyt portaille istumaan tukka pystyssä. Hän tuijotti oikeastaan aittaan, eikä niinkään meihin. Kun pahin kohtaukseni oli ohi, irrottauduin Akista ja pyyhkäisin kyyneleet poskiltani. Sanaakaan sanomatta kävelin Ryanin luo ja istuin portaille.
- Oletko kunnossa?
Mies kysyi ja nyökkäsin, vaikka silmiäni yhä kirveli itkun jäljiltä.
- Dean on ihan pian täällä.
En osannut taaskaan reagoida Ryanin kommenttiin. Pelkäsin kai jo valmiiksi, mihin seuraavaksi joudutaan. Rasmus avasi takanamme oven ja jäi seisomaan yhtä ylemmälle portaalle meistä.
- Mietin tässä yhtä juttua…
Rasmus tuumaili ääneen, mutta odotti kai, että utelemme lisää mistä oli kyse.
- No?
Ryan kysyi. Tuttuun tapaan lyhyesti ja ytimekkäästi.
- Poliisit ovat varmasti jo kiskottu autosta ulos, mutta jos heillä oli siellä jotain hyödyllistä tavaraa… Voisimme ehkä käydä vilkaisemassa.
Ryan vilkaisi minua ja sitten olkansa yli Rasmusta.
- No mene.
Ryan jatkoi ja tuijotti taas aittaa.
- Otan Susanin mukaan. On järkevämpää että siellä on 2.
Ryan kääntyi uudelleen katsomaan Rasmusta ja nousi tällä kertaa seisomaan.
- Et todellakaan ota. Susan on toipilas ja mitä jos jäätte kiinni?
Ryan korotti hieman ääntään, se ei ollut hänen tapaistaan.
- Se ei ole sinun päänsärkysi. Minun käskyni on täällä laki.
En tiedä, oliko Ryan käymässä Rasmukseen käsiksi, mutta nousin ylös ja menin heidän väliinsä.
- Okei okei, mä lähden… Mut en tykkää ajatuksesta et lähtisin sun kans kahdestaan. Voidaanko ottaa vaikka Aki mukaan, jos sen kanssa vähemmän tappelet?
Ryan katsoi pitkään minua ja hymyili lopulta viekkaasti.
- Ei.
Rasmus laskeutui ohitseni portaat ja jäi odottamaan minua.  Huokaisin vihaisesti, annoin suukon Ryanille ja lähdin Rasmuksen mukaan.

Jouduimme totta kai kävelemään sen pahaisen rinteen ylös, jälleen kerran. Puolessa välissä kylkeäni alkoi vihloa toden teolla.
- Vittu… Oota..
Murahdin ja lysähdin polvilleni sammalikkoon. Rasmus pyöräytti päätään ja astui muutaman askeleen takaisin päin luokseni ja nosti syliinsä kuin prinsessan. Suoraan sanoen minua hävetti, vaikkei kukaan ollut näkemässä. Tasanteella hän laski minut taas maahan ja pystyin kävelemään itse. Kuljimme sankkaa metsikköä varovasti eteenpäin. Joissakin kohdissa näkyi vanhoja jälkiä, varmaan meidän jäljiltä, joita pitkin oli helppo löytää tapaturma paikka. En uskaltanut sanoa mitään Rasmukselle koko matkan aikana. Väillä mies vain vilkaisi, että olin varmasti mukana. Viimein rytelikkö päättyi ja pääsimme hiekkatielle. Ketään ei näkynyt missään. Vilkaisin ympärilleni ja osoitin lopulta poliisiauton rämää, joka nojasi yhä puuhun. Astelimme sen luo ja kuten Rasmus oli epäillyt, ruumiit olivat korjattu pois.
- Käännä sinä auton etuosa. Katson takaosan.
Nyökkäsin epäilevästi, mutta kiipesin lopulta autoon ja pengoin kaiken mahdollisen. Hanskalokerosta löysin käsiaseen ja panoksia, sekä jalkatilasta pampun. Nousin autosta pois ja kävelin auton takaosaan, odottamaan Rasmusta.
- No hyvä, löysit sentään nuo. Täällä oli tämmönen… Ehkä ihan hyvä että se Ryan otti veljeensä yhteyttä.
Rasmus ojensi minulle kartan, johon oli ympyröity iso alue, ja hylätty asumus, jossa oleilimme, jäi sen ympyrän sisäpuolelle. En nähnyt mitä muuta Rasmus löysi, sillä hän sujautti tavaraa jo hupparinsa taskuihin ja astui ulos auton takaosasta.
- Tule.
Rasmus käski ja mukisematta lähdin hänen mukaansa.

- Sinuna alkaisin pitää silmiäni paremmin auki Alexin lähellä. Hän oli tänään aivan muissa maailmoissa kun menin hänen luokseen sun jälkees.
Oliko se oikeasti varoitus? Alexhan vain kehui minua.
- Miten niin?
Kysyin varovasti. Rasmus pysähtyi ja kääntyi minua päin.
- Kyllä minä tiedän mitä ystäväni päässä liikkuu. Alex tuppaa saamaan kaiken mitä haluaa. Kannattaa pitää se mielessä.
Mies naurahti ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Jostain syystä en uskonut Rasmusta. Jos hän halusi uskoa vain pahaa ihmisistä, en voinut millään tavalla arvostaa häntä.
- Olet väärässä. Varmasti Alexissakin on jotain hyvää.
Tuhahdin miehelle, joka kääntyi uudelleen minua päin.
- Voithan sinä uskoa ihan mitä haluat.

Rasmus tarttui ranteestani kiinni ja kiskaisi minut mukaansa. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja vaan kävelin miehen perässä kohti piilopaikkaamme.

Puhe kantautui yllättävän kauas. Aloimme olla suht lähellä asutustamme, kun kuulin Ryanin äänen hiljaisena kaikuna metsässä, sekä jonkun vieraan. Oliko se nyt Dean? Emme kuitenkaan voineet olla varmoja kuka oli vastassa, joten otimme muutaman juoksuaskeleen. Pitelin taas kylkeäni kivun takia, mutta pystyin kuitenkin juoksemaan. Saavuimme viimein rinteeseen ja näimme meille molemmille vieraan ihmisen pihassa. Rinteen laskeutuminen oli huomattavasti helpompaa kuin sen nouseminen. Viimein olimme perillä ja vilkaisin oitis tuntematonta miestä kasvoihin. Hänellä oli hyvin samanlaiset kasvopiirteet kuin Ryanilla. Olin kyllä kuvitellut hänet ihan erinäköiseksi. Ryanista kuitenkin poiketen hänellä oli kokonaan musta tukka, paksusankaiset mustat, mutta erittäin tyylikkäät silmälasit jotka sopi hänelle erinomaisesti. Yllään hänellä oli repaleiset farkut ja mustat converse tennarit, samanlaiset kuin minulla, sekä musta huppariliivi. Silmät olivat sinivihreät. Rasmus asteli ripeästi miehen luo ja katsoi tätä hetken kysyvästi, kunne tämä nosti kätensä Rasmusta kohti.
- Dean White.
- Rasmua Rajala.
Miehet esittäytyivät, ihme kyllä, ilman tappelua.
- Olen löytänyt teille turvallisen paikan. Tätä metsää haravoidaan kokoajan, koska joku teistä on nähty liikkuvan lähellä. Mutta vaatimuksenani on, että pääsen mukaanne. Minulla on vähän ongelmia omien yhteyksieni kanssa.
Rasmus oli pitkään vaiti, kun tämä kuunteli Deanin selitystä. Ryan ei näyttänyt hirmu iloiselta nähdessään veljensä. En uskaltanut edes kysyä, että miksi.
- Minun on mietittävä tätä jonkun aikaa. Millaisen paikan olet löytänyt?
Rasmus uteli kuitenkin vielä lisää.
- Hylätyn rakennuksen, kuten tämäkin. Sielläkin on aitta. Ei lainkaan kellarikerrosta, mutta siellä on yläkerta, jossa on 2 huonetta ja toisen saa lukittua ulkopuolelta. Ihan vain jos teille tulee ongelmia ton muijan kanssa. Sain sen käsityksen, että tuo nainen on vähän haasteellisempi tapaus.
Dean vilkaisi minua. Rasmus hymähti vilkaistessaan myös minua ja kääntyi lopulta taas Deanin puoleen.
- Kuulostaa oikein hyvältä. Kuinka pitkä matka sinne on?
- Täältä ehkä 15 kilometriä pohjoiseen päin. Täällä haravoitava alue on vain pari kilometriä, joten se on jo hyvän matkan päässä.
15 kilometriä? Mietin hiljaa mielessäni ja kirosin.
- Jos menemme, haluan, että Romeo saa tiedon siitä.
Sanoin topakasti Rasmukselle.
- Älä ole hölmö. En aio vaarantaa elämäämme Romeon takia.
Rasmus jatkoi, muttei edes katsonut minuun päin.
- Luotan Romeoon 110 prosenttisesti. Sinun olisi korkea aika tehdä samoin tai jään tänne. Lukittaudun vaikka kellariin ja olen siellä muutaman päivän. Jos meitä oikeasti etsitään, meidät kyllä löydetään muutaman päivän sisällä.
Rasmus nappasi minua äkisti tukastani kiinni ja kamppasi polvilleen maahan. Tartuin automaattisesti Rasmuksen käteen kuin yrittäen pakottaa häntä löysäämään otteensa.
- Enkö mä oo jumalauta sanonu että toi jatkuva vastaan pullikointi tietää sulle vaan ja ainoastaan hankaluuksia!
En vastannut mitään, mutta en kyllä rimpuillutkaan.
- Ohhoh..
Dean tokaisi vaisusti kun katsoi minua. Pidin ensimmäistä kertaa Deaniin kunnon katsekontaktin, kun Rasmus piteli minua kiinni.
- Luonnetta sillä ainakin on.
Ryanin veli sanoi hieman naurahtaen. Ryan taas ei reagoinut. Hän tiesi tasan, mitä tapahtuisi, jos hän uhmaisi Rasmusta. Rasmuksen oli helppo kiristää Ryania minulla ja toisinpäin. Kaikkien päät kääntyivät rakennuksen ulko-ovelle, kun Alex, Atte ja Aki ilmestyivät paikalle.
- Mitä te mekastatte. Rasmus sun huutamises kuulu sisälle asti.
Alex ärähti kuin toruakseen Rasmusta. Lisäksi Alexin ilme kertoi hieman huolesta, kun hän tuijotti minua. Rasmus päästi lopulta minusta irti. Putosin kokonaan jalkojeni päälle istumaan. Hieraisin vielä hellänä olevaa päänahkaani kun katsoi kulmieni alta vieressäni seisovaa Rasmusta.
- Paskiainen…
Kuiskasin itsekseni. Rasmus vilkaisi minua, muttei kommentoinut, joten hän ei varmaan kuullut mitä sanoin.
- Meidän on nyt mietittävä miten siirrymme täältä vähin äänin ja niin ettei meitä seurata…
Rasmus tuumasi ääneen luoden vuoroin katseen jokaiseen paikalla olijaan.