jatkoa seuraa

Pääsimme perille. Atte vilkaisi minua olkansa yli.
- Muistahan olla kiltisti.
En sanonut mitään, katsoin vain Attea silmiin ja nousin autosta. Olimme kerrostalon pihalla. Aki tuuppasi minut eteenpäin.
- Mennään nyt. Pidetään kiirettä.
Kävelin rivakkaa tahtia kerrostaloon Aki perässäni. Carl asui alimmassa kerroksessa. Koputimme hänen oveensa ja mies avasikin oven nopeasti.
- Ai kappas, Susan! Miten jalkasi voi?
Olihan tapahtumista paljon aikaa, mutta Carl muisti silloisen tilanteen. Nostin lahjettani ja näytin vanhan arven. Carl vilkaisi jalkaa lähemmin ja hymähti tyytyväisesti.
- Ja nyt sinulle on sitten putkahtanut vähän ongelmia mielenterveyden kanssa.
Vilkaisin Akia Carlin lauseen jälkeen.  Aki ei vilkaissut minuun. Hän kaiketi luotti minuun nyt.
- Joo ja lääkkeet ovat lopussa… Tarvitsen niitä lisää.
Carl kipaisi johonkin huoneeseen ja toi minulle lääkepurkin.
- Saatte kyllä kohta etsiä edulliset lääkkeenne muualta, minulla ei ole varaa jäädä kiinni. Lopetan tämän homman työni ulkopuolella.
Nyökkäsin ymmärtävästi. Aki ei vieläkään reagoinut, odotti vain. Tässä olisi tilaisuus ehkä päästä pois, mutta Aki… Ei tiennyt miten hän reagoisi ja lähtisikö minulta sekä Carlilta henki. Otin lääkepurkin vastaan, kiitin ja poistuimme asunnosta kun Aki oli maksanut lääkkeet.

Istuuduin takaisin autoon lääkepurkki kourassa.
- Sehän meni ilmeisesti hyvin?
Atte kysyi Akilta, joka vastauksena vain nyökkäsi.
- Miks te ette kertonu että Alexilla on skitsofrenia? Ei tollasta asiaa vittu jätetä kertomatta! Se voi olla vaaraks itelleen ja muille!
Huusin vihaisesti Atelle. Hän ei vielä edes käynnistänyt autoa.
- No kuule, eipä tullut mieleen ilmottaa sinulle asiasta ensimmäisenä. Sitä paitsi mitään vaaraa ei ole kun lääkkeet on kohdallaan.
- Vitun ääliö! Justhan ne on loppu ja nyt se näkee ties mitä mörköjä nurkissa ja kuulee ääniä joita ei ole! Ei se mitään auta että me nyt vasta saadaan nää lääkkeet!
Atte oli hetken hiljaa. Viskasin purkin vihaisena jalkatilaan ja polkaisin jalkaani. En kuitenkaan sännännyt mihinkään vaan istuin rauhassa paikoillani. Atte käynnisti auton sanomatta vieläkään mitään ja suuntasi kohti piilopaikkaa. Siirryin keskipenkiltä Akin taakse ja nojasin otsa vasten ikkunaa. Edellinen ilta vain pyöri mielessäni. Alexin omituinen käytös… Ja jos Carl lopettaa nämä hommat, niin kuin viisasta onkin, mistä saamme lääkkeet Alexille? Aavistin pahaa ja olin aivan varma, että tästä koituisi vielä ongelma.

Mondeo parkkeerattiin visusti pusikon syrjään ja astuimme ulos autosta. Nappasin lääkepurkin mukaani ja lähdimme laskeutumaan rinnettä. Tyylikkäästi siinä kompuroin ja rätkähdin naamalteni maahan.
- Vittu.
Sanoin tyynesti naama maassa. Aki ei voinut olla tyrskähtämättä. En kyllä voinut minäkään. Nousin kuitenkin ylös ja puistelin nopeasti vaatteitani ja hipsin rinteen loppuun. Juoksin sisälle. Olin tietenkin menossa heti Alexin luo, mutta Rasmus oli minua vastassa. Hän nappasi minut otteeseensa ja piti kurkullani tiukan otteen.
- Kuinka moni sinua seurasi.
- Hullu päästä irti!
Potkin vihaisena Rasmusta miten pystyin.
- Vastaa!
- No vittu Atte ja Aki! Päästä nyt jumalauta irti!
Lopulta mies hellitti otteensa ja etsin Rasmuksen käsiini, joka istua kyyhötti tällä kertaa talon olohuoneen nurkassa. Hain keittiönkaapista lasin ja otin siihen vettä. Menin Alexin luo ja iskin lasin hänen kouraansa ja ojensin purkista napin. Alex katsoi minua äärimmäisen epäluuloisesti.
- Syö se. Se helpottaa.
Pitkän tovin olin polvillani Alexin tasolla hänen istuessaan. Tuijotimme vain toisiamme. Lopulta Alex otti napin kera veden ja jäi istumaan. Uskalsin viimein nousta ylös. Kävelin Rasmuksen ohi hieman vihaisen näköisenä.

Viihdyin aitassa, joten siirryin sinne takaisin omiin oloihini. Makasin sängyllä rauhassa ja tuijotin kattoa. Ryan saapui myöhemmin luokseni.
- Missä sä olit?
Kysyin ja nousi istumaan. Ryan istui viereeni ja kävi makaamaan vuorostaan selälleen kädet pään takana.
- Rasmus vaatii outoja. Välttelen häntä.
Mies sanoi hieman hämmentävästi. En miettinyt asiaa sen enempää. Käännyin hieman Ryaniin päin puoli-istuvaan asentoon ja nojasin käsillä patjaan hänen vartalon molemmin puolin.
- Alexilla on skitsofrenia.
Sanoin vaiti katsoen kokoajan Ryanin silmiin. Mies nousi minua vastaan puoli-istuvaan asentoon nojaten käsiinsä.
- Se selittää hänen käytöksensä..
Sai mies sanottua pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- Tässä on nyt ehkä toinenkin asia, mikä sinun olisi hyvä tietää…
Jäin oikeastaan hieman kauhuissaan odottamaan Ryanin seuraavaa lausetta.

Kommentoinnista

Saan kommenttia silloin tällöin, mutta julkaisen vaina sialliset kommentit TAI NE, joissa et ole piiloutunut nimimerkkisi taakse. En minäkään kaikkea katso sormien lävitse.

Uusi pätkä

Alex hipaisi kylkeäni. Olin herkkä kutiamaan, joten säpsähdin hieman.
- Alex. Minä en lähde tähän. Jos haluat taas uuden raiskauksen mustalle listallesi, tee mitä haluat. Jos haluat joskus pois tästä kierteestä, olet viisas ja lopetat hyvän sään aikaan.
Sanahdin hieman vihaisesti ja katsoin miestä pitkään. Alex ei alkuun näyttänyt lainkaan kiinnostuneelta sanoistani, kuitenkin hänen ilmeensä muuttui äkkiä. Hän siirtyi kauemmas ja katsoi seinälle hieman pelokkaan näköisenä. Vilkaisin siinä sängyssä maatessani seinälle, mutten nähnyt mitään. En tiennyt pitäisikö mieheltä kysyä mitään. Toisaalta aloin miettiä, miksi Alex oli nimenomaan vankimielisairaalassa eikä tavan sairaalassa. Oliko tässä nyt jotain taustalla. Alex siirtyi kauas minusta ja istuutui television viereen nurkkaan ja nojasi leualla polviinsa. En sanonut mitään, olinhan todellakin sanaton. Hyvähän tämä näin minulle oli, vaikka pieni huolen poikanen kasvoikin sisälläni. Olin kuitenkin vihainen yhä. Käänsin selkäni Alexille ja asetuin nukkumaan sängylle. En kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan. Mietin päivän tapahtumia ja sitä mitä Toni ja muut mahtoivat nyt suunnitella. Ajatuksien keskeltä vajosin lopulta uneen ja havahduin seuraavan kerran kun tunsin patjalla toisenkin ihmisen painon. Alex asettui selälleen sängylle vilkaisemattakaan minuun. Itse katsoin häntä epäuskoisesti jonkin aikaa, mutta käännyin lopulta takaisin selin häneen, kun en saanut mitään vastausta takaisin.

Kun heräsin aamulla taas, Alex oli jo lähtenyt ja laittanut oven kiinni. En tiennyt vielä oliko se lukossa. Istuin sängyllä tovin haukotellen ja venytellen. Kävelin lopulta ovelle ja kokeilin kahvaa. Se oli lukossa, kuten arvelinkin. En kuitenkaan vaivautunut huutamaan, vaan menin takaisin sänkyyn ja avasin tv:n ja katsoin sitä. Useampi tunti siinä varmasti vierähti. Pläräsin kanavia eri suuntiin vuoroin ja odotin ihmeen tapahtuvan. Lopulta ovi avautui ja minua vastassa olikin Ryan.
- Mitä ihmettä?
Kysyin hämilläni ja jäin odottamaan Ryanilta jotakin vastausta.
- Alex on ollut todella outo koko aamun. Jopa Rasmus vaikutti huolestuneelta.
Ryan kertoi ja mietin yhä eilistä. En halunnut puhua vielä asiasta Ryanin kanssa. Seurasin miestä ulos aitasta ja suoraan sisälle. Alex istui keittiössä. Pöytä oli taas paikallaan eilisen halon jäljiltä. Hän ei luonut vilkaisuakaan meihin.
- Susan!
Hitto että säikähdin kun kuulin Rasmuksen huudon. Kävelin äänen suuntaan ja kohtasinkin miehen astuessani keittiöstä ulos.
- Me emme voi lähteä täältä kaupunkiin, joten sinä haet Alexin lääkkeet.
- Apteekista?
Kysyin hämilläni. Rasmus huokaisi.
- Luuletko todella että voimme toimittaa nimikoidun reseptin johonkin? Menet Carlin luo.
Mietin hetken miksi nimi oli niin tuttu. Mies oli varmaan sama joka minulta silloin poisti luodin jalasta. Nyökkäsin. Nyt olisi varmasti tilaisuuteni!
- Ja ettet saa mitään fiksua päähäsi, Atte ja Aki lähtevät mukaasi.
Ja se siitä tilaisuudesta. Atte ja Aki eivät olleet etsintäkuulutettuja.

Muutaman minuutin kuluttua lähdimme jo Akin ja Aten kanssa tarpomaan tuskaisen jyrkkää ylämäkeä takaisin mondeon luo. Kesti siinä oma aikansa ennen kuin sinne asti pääsimme. Istuin takapenkille vaiti. Atte ajoi tällä kertaa ja Aki istui pelkääjän paikalla.
- Sinä menet Akin mukaan Carlille. Hänellä on haluamamme lääkkeet. Soitimme etukäteen ja ilmoitimme olevamme kiireisiä. Sanakin Rasmuksesta tai Alexista ja pääset köyden jatkeeksi. Lääkkeet tulevat olevinaan sinulle, joten sinä pyydät ne. Tiedäthän että Carl hoitaa työnsä pienessä varjossa.
Atte kertoi. En hetkeen sanonut mitään. Kunnes aloin miettimään taas tarkemmin.
- Niin mitä lääkkeitä me haemme?
Sain Atelta nopean, mutta vaikenevan vastauksen:
- Skitsofrenian.
***

Tässä uusi pätkä. Lisätty myös koko tarinaan.