Shokki

Adrenaliini alkoi virrata voimakkaasti suonissani kun puristin otetta tiukemmin Alexista. Olisin voinut vannoa, että tunsin heti sen jälkeen Alexin värähtävän hieman. En tiedä olinko peloissani, ahdistunut vai yritinkö vain taas kerran sopeutua tilanteeseen. Puristin silmäni tiukasti kiinni kun Alex viiletti tietä eteenpäin. Poliisit eivät millään pysyneet Kawasaki ninjan perässä, mutta he eivät silti luovuttaneet. Mutta miksi meidän peräämme ylipäätään lähdettiin, vai oliko meissä joku selvä tuntomerkki? Mondeohan se oli ilmoitettu kadonneeksi, luulisivat, että poliisitkin olisivat lähteneet ennemmin Aten perään. Alex osasi selvästi hommansa, mutta tie huoletti minua. Alex hidasti kyllä joka kurviin, mutta maaperä muuttui kokoajan huonommaksi. Kerkesin juuri ajatella tien pintaa, kun etupyörä osui isoon töyssyyn, jonka seurauksena Alex menetti pyörän hallinnan. Vauhtia oli vähintään 80km/h ja siinä vauhdissa moottoripyörä kaatui kumoon töyssyn takia. Tajusin, että otteeni irtosi Alexista. Iskeydyin kovalla voimalla maahan lyöden pääni ja heitin vielä monta kuperkeikkaa ennen kuin iskeydyin puuta vasten. Siihen jäin makaamaan, nojaamaan puuhun tajuttomana. Minulla ei ollut mitään aavistusta missä Alex oli, mihin poliisit menivät ja mitä ympärilläni tapahtui.

Ajasta minulla ei ollut mitään tajua. Raottelin silmiäni. Siristelin niitä, vaikka oli hämärää. Säpsähdin kun muutama vesipisara tipahti kypärän visiirille. Yritin kääntää päätäni, mutta niskaani koski aivan vietävästi. Aloin muistaa mitä oli tapahtunut ja käännyin vatsalleni. Pääni painoi kuin lyijy. Nousin polvilleen kosteaan sammalikkoon ja otin kypärän päästäni. Päätäkin jomotti. Muualle minua ei erityisemmin koskenut. Oliko minulla shokki? En tuntenut mitään. Hädin tuskin omia jalkojani… Konttasin sammalikossa eteenpäin. Samoja jälkiä pitkin, joita pitkin aiemmin olin tänne pyörinyt. Pääsin tielle. Olin yhä nelinkontin maassa kun katselin ympärilleni. Heitin kypärän suutuspäissäni tielle. Kun katseeni hetken harhaili, näin poliisiauton. Hetken jo ajattelin, että he ovat saaneet Alexin kiinni, mutta ei… Poliisiauton nokka nojasi vasten puuta ja sen konepellin alta nousi lieskat. Tiedän, ettei palavan auton lähettyville ole asiaa, mutta uhmasin muistisääntöä ja nousin haparoiden seisomaan ja otin varovaisia askelia kohti autoa. Kun pääsin tarpeeksi lähelle, kurkistin auton sisään ja näin 2 poliisimiestä kyydissä. Tosin molemmat olivat kuolleita. Kuskin kasvoissa törrötti lasinsiruja ja kurkku oli leikkautunut auki. En tiedä mikä sen oli leikannut, mutta verta oli niin paljon, että aloin voimaan pahoin. Pelkääjän paikalla olijan oli lävistänyt paksu puun oksa vatsan kohdilta. Molemmat olivat kasvoistaan aivan valkoisia. En ikinä unohda sitä näkyä. Olin pyörtyä uudestaan, mutta sain tuke poliisiauton ovesta, joka oli lennähtänyt varmaan törmäyksessä auki.

Paniikki alkoi kasaantua hiljalleen, kun tajusin, etten ollut nähnyt Alexia vielä lainkaan. Astelin varovasti taas tielle. Tosin välillä horjahdin nurin sammalikkoon. Käsiini oli tullut jostakin verta, en jaksanut välittää nyt mistä. Alex oli löydettävä. Seurasin jälkiä, jotka kulkivat tiessä. Ne olivat varmasti moottoripyörästä, joka on varmaankin raahautunut tietä pitkin johonkin. Jälkiä jatkui varmaan useamman kymmentä metriä, kunnes näin Alexin. Mies makasi puun ja moottoripyörän välissä. Olin heti aikeissa ottaa juoksuaskelia kohti miestä, mutta jalkani pettivät alta ja rojahdin maahan naama tietä vasten. Sylkäisin vihaisena hiekkaa suustani ja nousin ylös ja ryhdistäydyin, jotta pysyisin pystyssä. Lopulta jalkani kantoivat ja kykenin juoksemaan Alexin luo. Polvistuin hänen vierelleen ja katsoin, mitä vahinkoa oli aiheutunut. Alexin takki oli repeytynyt ja sen alta paistoi paita, jossa oli myös repeämä, sekä verta… En tiennyt uskaltaisinko liikuttaa miestä, tai oliko hän ylipäätään hengissä. Hänellä oli kuitenkin väri vielä kasvoillaan. Kokeilin pulssia ja yritin olla kiinnittämättä huomiota hänen verisiin kasvoihinsa. Pulssi tuntui… Mies oli elossa. Moottoripyörä painoi aivan tuhottomasti, enkä saisi sitä millään yksin siirrettyä… Ja mitä jos Alexilla olikin pahempia vaurioita? Aiheuttaisin ehkä pahempaa jälkeä. Käteni tärisivät pahoin, enkä enää tiennyt mitä tehdä. Ei minulla ollut edes puhelinta mukanani… Ja mihin soittaisin? Alex oli etsintäkuulutettu… Ja lisäksi ehkä hieman välitin hänestä ja siitä mitä miehelle tapahtuisi. Kaiken tämän jälkeen tuo välittämisen tunne tosin oli todella ristiriitainen. Silittelin tajuttoman miehen poskea. Tunsin kuinka poskilleni valui kyyneleet hiljaisen sateen keskellä. En voinut muuta, kuin odottaa ihmettä. Odottaa, että Atte löytäisi meidät ennen kuin on liian myöhäistä… Istuin sammalikossa ja annoin voimistuvan sateen kastella vaatteeni läpimäriksi. Istuin ja odotin ihmettä. Toivoin, että Alex vain jaksaisi taistella siihen asti. En pystyisi millään auttamaan häntä nyt, jos mies lakkaisikin hengittämästä. Olimme keskellä metsää. Keskellä ei mitään.. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja annoin ääneni kaikua metsässä:
- Auttakaa!
En ollut ikinä huutanut yhtä kovaa ja toivoin vain, että huuto kantautuisi niiden korviin, jotka eivät halua meille pahaa.

Riski

Ajoimme rauhallisesti tietä eteenpäin. Vauhtia oli varmaan 50km/h. Ei sen kovempaa. Hiekkatiehän tämä oli. Meidän ei kuulemma tarvitsisi ajaa ollenkaan isoja teitä, joka oli minulle päivän huonoin uutinen. Ei mitään mahdollisuutta päästä pois, mutta nyt tämä tehtävä oli kaiketi vain hoidettava kunnialla. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei hirveästi kulunut. Kai jännitys teki osansa ja ajoi minut pieneen paniikkiin. Monen mutkan ja tien haarauman jälkeen päädyimme johonkin lepikon reunaan. Alex pysäytti pyörän ja sammutti sen.
- Ollaaks me peril?
Kysyin ja nostin jo kypärän pois päästäni. Alex nosti omansa ja nyökkäsi.
- Täst on lyhyt kävelymatka. Mein on todellakin siis parempi kulkea loppumatka jalan. En halua riskeerata mitään. Saavumme mahdollisimman vaarattomina paikalle. Kuten oli puhetta, Dimitri on sokea. Voi olla helpompi ettemme pidä meteliä moottoripyörän ja auton kanssa saapumalla niillä paikalle.
Alexin puheessa oli järkeä.
- Mennään sitten.
Sanoin hiljaa ja nousin pyörän kyydistä. Oloni oli epämukava ja ahdistunut. Astelin Alexin perässä reippaasti ja Atte minun perässäni. Kävelimme pientä polkua pitkin aukiolle, jossa oli erittäin suuri rakennus. Miten Rasmus sitä kuvaili… Varasto? Pikemminkin jättikokoinen halli. Tuijotin rakennusta suu auki ja säikähdin Attea joka tönäisi minua eteenpäin kun jäin paikalleni jumittamaan. Varmistelin kokoajan, että ase oli housujeni perstaskun lähettyvillä vyön alla. Se ei näkynyt mihinkään hieman reilukokoisen hupparini alta. Alex näytti hieman epävarmalta, kun pääsimme rakennuksen ovelle. Hän vilkaisi vielä meitä ja koputti oveen. Ovi aukeni oikeastaan saman tien. Avaaja oli kaljupäinen, pukuun pukeutunut mies, jolla oli aurinkolasit. Varmaan yksin Dimitrin alaisista.


Yritin olla luomatta katsetta mieheen, sillä aurinkolasit toivat ahdistavan tunnelman ilmaan ja välttelinkin kontaktia häneen kaikin voimin. Katseeni harhaili rakennuksen sisällä. Hallimainenhan se sisältä oli. Nurkat olivat täynnä tosin rojua ja laatikoita, joissa oli jotain epämääräistä tavaraa.
- Saavuittehan se vihdoin.
Kuului ääni jostakin katon rajasta. Oikealla puolella kohosi portaat kohti kattoa, jotka päättyivät johonkin oven luo. Aivan kuin jokin konehuoneen tyylinen, josta tarkkailtiin työntekijöitä ylhäältä päin. Hän oli varmaan Dimitri. Pitkä keppi käsissään, jolla hän tunnusteli portaita astellessaan niitä alas. Musta lyhyt tukka ja hintelä, kuten Rasmus oli kuvaillut. Meistä kukaan ei sanonut mitään. Seisoimme vain ja odotimme, että Dimitri astui Lähemmäs. Viimeisen portaan jälkeen hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosteli selvästi mitä ympärillä tapahtui. Lakkasin automaattisesti hengittämästä. Mies asteli meidän luoksemme ja pysähtyi Alexin eteen ja nosti kätensä. Alex tarttui siihen ja kätteli. Seuraavaksi olin vuorossa minä. Dimitri ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen ja saman tien miehen suupielet kääntyivät pieneen virneeseen.
- Sinä olet siis Susan.
Minua hämmästytti, mistä mies sen tiesi. No käteni oli varmasti hyvin naisellinen verraten Alexiin ja Atteen. Meinasin alkuun nyökätä, mutta tajusin, että eihän mies sitä näe.
- Olen.
Sanoin hiljaa ja tuijotin hänen harmaita silmiään. Miehen katse oli suorastaan nauliutunut tiettyyn pisteeseen ja harmaankin värin päällä näytti olevan hieman epämääräinen kalvo. Oliko se sokeudesta johtuvaa? Uskoisin.
- Teillä on varmaan lasti?
Dimitri kysyi vielä, johon Alex nyökkäsi.
- Hyvä. Minun tehtävänäni on maksaa väliraha Rasmukselle ja välitän tämän kaman eteenpäin.
Alex vilkaisi lauseen jälkeen Atteen, kuin käskeäkseen tämän antaa kama Dimitrille. Sanaakaan sanomatta Atte laski selästään repun ja kaivoi sieltä pussin, jonka sisällä oli pillereitä ja ojensi sen Dimitriä kohti. Hänen alaisistaan 2 astui miehen vierelle ja toinen otti lastin käsiinsä.
- Ja tässä on varmasti kaikki?
Toinen alaisista kysyi, johon Alex nyökkäsi taas.
- Tässä ovat rahat. Jokainen hoitaa oman onnensa. Tiedän, että tapaamme vielä.
Dimitri ojensi kirjekuoren minua kohden. Otin sen käsiini ja Alex tönäisi minua kevyesti.
- Kiitos.
Sanoin saman tien ja vilkaisin kirjekuoreen. En varmaan ollut eläessäni nähnyt niin paljon rahaa kerralla. Dimitri vain hymähti ja kääntyi kannoillaan ja palasi portaat takaisin ylös.

Olin jossain välissä alkanut taas hengittää. Oliko homma todella tässä? Ilmeisesti. Käännyimme ympäri ja astelimme kohti ovea. Pelkäsin joka askeleella, että joku hyökkää jostakin, ampuu tai jotain muuta ihan yhtä hullua, mutta ei. Pääsimme ulos. Astelimme takaisin auton ja moottoripyörän luo. Olisin voinut varmaan kiljua onnesta, että kaikki meni hyvin. Olimme kuitenkin kaikki hyvin vaitonaisia. Alex nousi pyörän kyytiin ja käynnisti sen. Istuin hänen taakseen ja laitoin kypärän päähän. Kiedoin käteni Alexin ympärille ja lähdimmekin saman tien liikenteeseen. Olimme ajaneet varmaan 5 minuuttia hiekkatietä. Vieressämme kulki isompi tie, jossa kulki autoja tuhatta ja sataa. Puiden lävitse meistä näkyi aina vain vilauksia. Hyvä kai niin. Ainoa avarampi kohta, josta jouduimme ajamaan läpi, oli jonkun sortin levähdyspaikka. Ja kun pääsimme sen kohdalle, en voinut kuin järkyttyä huonosta tuuristamme. Parkissa oli poliisiauto. Kyydissä istui 2 miestä. Kun he huomasivat meille, auto käynnistyi ja laittoi pillit huutamaan ja lähti peräämme.
- ALEX!
Huusin miehelle, joka vilkaisi olkansa yli.
- Pidä kiinni!
Alex sanoi ja sitten mentiin. Eniten minua huoletti se, että ajoimme hiekkatietä… Tietä, joka oli petollinen jokaisessa kurvissa ja jopa suoralla. Atte ajoi edellämme Mondeolla. Alex ajoi reippaasti hänen vierelleen ja näytti Atelle ikkunan läpi jonkun merkin. Tajusin vasta seuraavassa risteyksessä mitä se tarkoitti. Atte jatkoi matkaa oikealle ja me vasemmalle. Poliisit eivät hidastaneet risteykseen, vaan kääntyivät minun ja Alexin perään…