Suunnittelua

- Ymmärrätkö? Älä koske.
Sanoin Alexille ja tyrkkäsin tyhjän aseen miehen käsiin. Kukaan ei seurannut minua, ei edes Ryan kun kävelin aitan rappusille istumaan. Seurasin kolmikon touhuja. He vain keskustelivat, enkä onneksi kuullut mistä. Linnut lauloivat ja aurinko lämmitti minua kauttaaltaan sen paistaessa kirkkaalla taivaalla. Kesä oli viimein tullut ja pystyin olemaan ilman huppariakin ulkona. Olin herkkä toisinaan palelemaan. Jos en olisi ollut tässä porukassa, olisin voinut hyvin vain vaihtaa bikinit päälle ja lötköttää nurmella ottamassa aurinkoa. Mietin kyllä yhä äskeistä suoritustani. Oliko viisasta näyttää taidot Rasmukselle ja Alexille? Olisiko ollut viisaampaa esittää surkeaa ja olisin saanut vapautuksen hommasta. Toisaalta Rasmus olisi saattanut keksiä jotain vielä hieman viisaampaa pääni menoksi.

- Susan..
Havahduin Rasmuksen ääneen aatteistani. Mies oli siirtynyt luokseni ja istui nyt vierelleni. Siirryin vaistomaisesti pari senttiä kauemmas.
- Ampumataitosi on… Sanoinkuvaamaton. En käsitä missä olet tuon oppinut?
Rasmus hämmästeli. Sainko häneltä oikeasti kehuja? Ihmeiden aika ei ole ohi.
- En tiedä. Olen osannut ampua koko ikäni. Tai sitten on tuuria liikaakin matkassa.
Vastasin, ja se oli totuus. En tiennyt mistä sen opin. Osasiko oikea isäni ampua samalla tavalla? En tiedä sitäkään. Oliko se lahja?
- Sinä ainakin osaat hommasi, kun tosi paikka tulee. Ammut paremmin kuin Alex.
Olihan se myönnettävä että kehut välillä tuntuivat hyvälle, mutta tässä aiheessa ei. En pitänyt ajatuksesta, että ampuisin oikeasti jotakuta.
- En aio ampua ketään. En voi.
Sanoin hiljaa hieman pää painuksissa. Rasmus tarrasi äkisti käsillään olkapäihini. Säpsähdin.
- Sinä ammut uhrilta vaikka aivot pellolle jos se on meidän eduksemme. Sinä toimit, kuten käsketään tässä porukassa.
Rasmus sanoi napakasti ja tuijotin kerrankin häntä silmästä silmään käskemättäkin.
- En voi leimata koko loppu elämääni tämän takia. Teen kyllä, mitä haluat, mutta tähän en lähde mukaan. En vain yksinkertaisesti voi!
Kivahdin, mutta istuin yhä Rasmuksen vieressä.
- Sehän nähdään.
Miehen kasvot kääntyivät pirulliseen virneeseen. Onneksi hän kuitenkin nousi ylös ja meni jatkamaan keskusteluaan Aten, Akin ja Alexin kanssa.

Myöhemmin iltapäivällä liityin itse kolmikon seuraan. Ryania en hetkeen nähnyt missään.
- Minun on aivan pakko kysyä, mutta miten ihmeessä luulette Aten ja minun pärjäävän kahdestaan sillä reissulla?
Yllätyin hieman omaa kysymystäni, koska puhuin jo oikeastaan myöntyvästi tehtävään.
- Olemme harkinneet tässä koko ajan, että lähteekö Alex teidän mukaanne. Iso riskihän se on, mutta saataisiin varmasti tämä keikka hoidettua ja teidätkin yhtenä kappaleena takaisin.
Rasmus varmaan pilaili… Alex oli varmasti mestari aseen kanssa, mutta minua huoletti edelleen hänen lääkityksensä. Tai ei niissä lääkkeissä varsinaisesti mitään, vaan Alexin aineiden käytössä siinä samalla. Kaikesta päätellen hän oli kyllä ollut pidemmän aikaa ilman.
- Oletko tosissasi? Alex on etsintäkuulutettu.
Pitkästä aikaan se oli Atte joka avasi suunsa tämän asian suhteen. Rasmus näytti hieman närkästyneeltä.
- Kuten minäkin… Alex osaa varoa. Ja paikkaan, jossa tämä asia hoidetaan, ei tarvitse ajaa kaupungin läpi. Sivutiet ovat varsin riittäviä.
Oli päivän selvää, että Rasmus tiesi mistä puhui. Ja kerta paikka oli tiedossa, kaikki oli ilmeisesti jo sovittu.
- Entä se mondeo? Se tunnistetaan jo.
Atte jatkoi ja odotti Rasmukselta vastausta.
- Susan lähteköön kanssani Ninjalla. Sinä voit keksiä peitetarinan jos joku pysäyttää.
Yllätyksekseni Alex liittyi keskusteluun. Kuulostihan se järkevältä.
- Missä muuten Ryan on?
Kukaan ei vastannut kysymykseeni. Kaikki vain kohauttelivat hartioitaan. Lähdin etsimään Ryania. Kukaan ei onnekseni estellyt. Kävin läpi aitan, koko talon ja jopa kellarin, mutten löytänyt häntä. Rupesin huhuilemaan miestä ja lopulta törmäsin häneen talon takaterassilla.
- Mikset vastannut?
Kysyin oudoksuvasti mieheltä ja katsoin tätä tovin.
- En tiedä, pitäisikö minun yrittää lähteä mukaanne. Kuulin keskustelun.
Ryan sanoi yllättäen.

Tuijotin Ryania todella ällistyneenä.
- En voi antaa sinun tulla mukaan. En voi asettaa sinua sielläkin vaaraan. Toivon, että ampumataitoni riittää suojelemaan itseäni.
Mies kääntyi katsomaan minua.
- Niillä taidoilla sinun on suojeltava myös Attea. Alex ja sinä saatatte olla samalla tasolla aseiden käytön suhteen, mutta Atte ei. Rasmus väittää kyllä muuta, varmasti siksi että saisi olosi turvallisemmaksi. Tosi paikan tullen Atte on aika heikoilla.
Ryanin sanoissa saattoi hyvin olla perääkin.
- Sitten se on niin. Et saa tulla mukaan. Kiellän sen.  Minulla ei ole varaa menettää enää ketään, etenkään ihmistä, jota oikeasti rakastan.
Sanoinko sen ensikertaa ääneen? Tuijotin Ryanin ihania vihreitä silmiä ja odotin kai hänen sanovan jotain. Mies otti askeleen lähemmäs minua ja kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni.
- Minäkin rakastan sinua.
Itkin, mutta nyt onnesta. Vaikka tilanne oli mitä oli, Ryan oli vierelläni.  Eikä varmasti katoaisi siitä.

Palasimme yhdessä Ryanin kanssa muiden seuraan. He olivat etupihalla. Itse asiassa aitan rappusilla.
- Milloin keikka on hoidettava?
Kysyin vaimealla äänellä. En tiedä kenelle kysymykseni osoitin, mutta oletin saavani vastauksen Rasmukselta.
- Tuota.. Huomen illalla.
Rasmushan minulle vastasikin. Käännyin katsomaan muualle ja olin varmasti vähän vaikean näköinen.
- Älä huoli, tässä on vielä aikaa käydä koko homma läpi.
Yllättäen Alex liittyi keskusteluun. Omalla tavallani luotin Alexiin. Ehkä siinä, että hän toimittaisi minut ehjänä takaisin. Se muu olikin sitten pelkkää epäluuloa.
- Mennään kattoo se suunnitelma saman tien niin ei jää ainakaan käymättä läpi.
Alex jatkoi ja koko porukka nousi ylös. Aki loi vaivihkaa hieman epäilevän katseen minuun, mutten osannut lukea sitä tarkemmin.

Keräännyimme keittiönpöydän ympärille, kun Rasmus levitti jonkun rakennuksen, todennäköisesti varasto pohjapiirroksen pöydälle. Kaikki muut istuivat, paitsi minä ja Rasmus. Olin pöydän toisella puolella hänen vastapäätään. Alexin ja Ryanin välissä.
- Menette tästä sisään, porukka odottaa tämän nurkan takana. Varasto rakennus on muuten autio, joten ette voi erehtyä.
Rasmus selitti ja nyökkäilin pariin kertaan.
- Kuka tämä muuten on kontakteistasi?
Aten uteliaisuus heräsi. Rasmus oli hetken vaiti ja vilkaisi ensin minua ja sitten Attea.
- Se viimeisin, joka jäi Sergeiltä. Dimitri Ivanov. Mies on venäläinen, mutta puhuu täysin suomea.
Olin jo totaalisesti uppoutunut Sergein nimen jälkeen muistelemaan menneitä. Miten kaikki kaatui hetkessä. Pirstoutui palasiksi. Muistan, miten Sergei oli pelastanut henkeni. Miten Rasmus oli tappanut hänet. Vahingossa, mutta tappanut kuitenkin. Kyynel vierähti poskelleni kun mietin sen illan tapahtumia… Rasmus yritti ilmeisesti tarttua käteeni, joka nojasi keittiönpöytään. Kun hän hipaisikaan kättäni, kiskaisin sen automaattisesti pois.
- Älä jumalauta koske!
Huusin vihaisena. Minua huimasi taas. Nojauduin uudestaan pöytään, etten menettäisi tajuntaani. Alex tarrasi vaistomaisesti toiseen käsivarteeni varmistaakseen että kestin todella pystyssä.
- Ja montako alaista hänellä on?
Atte uteli vielä Dimitristä.
- 7. Dimitri itse on täysin sokea, jonka vuoksi hänellä on useampi alainen. Ikää muistaakseni 29. Mustat aika lyhyet hiukset, harmaat silmät… Aika hintelä.
Rasmus kuvaili. Ei hyvältä kuulostanut. Sinne kuitenkin lähti meitä vain 3. Yritin sopeutua ajatukseen, mutta jokin tuttuun tapaan kalvasi mieltäni. Ei ole ollut sellaista keikkaa, joka olisi mennyt ilman mitään ongelmia. Ei ainakaan sellaista, jossa minä olin mukana.