Kapina Rasmusta vastaan

Alex pudisti päätään ja käveli edes takaisin hermostuneesti.
- Mutta miks!
Mies huusi vihaisena ja löi lopulta nyrkit pöytään ja jäi nojaamaan käsillään siihen.
- Pitäskö sun puhuu sille?
En edes säikähtänyt Alexin reaktiota. Yritin luottaa siihen, ettei hän tekisi minulle mitään nyt, kun vaikutti taas suht normaalilta.
- Luuletko et se kuuntelee puhetta? Ei todellakaa.
Oliko tilanne oikeasti niin epätoivoinen? En haluaisi olla Alexin kanssa enää samassa tilassa jos tilanne alkaa mennä uhkaavaksi.
- Mennään yhdessä. Laitetaan se kuuntelemaan vaikka väkisin. Ei se voi tehdä näin.
Ehdotin Alexille. Mies näytti hetken mietteliäältä, mutta nyökkäsi lopulta. Lähdinmme aitasta.

Löysimme Rasmuksen sisältä. Olimme pihalla hieman suunnitelleet tilannetta. Alex oli kertonut minun aseen olevan huoneessa josta heräsin. Ihme kyllä Rasmus antoi minun vielä pitää sen kaikesta huolimatta. Olinkin alkujaan ihmetellyt mihin se oli hävinnyt edellisen jupakan jäliltä. Mutta joku oli siis korjannut sen mukaansa. Kipitin äkkiä yläkertaan, vaikka sainkin Rasmukselta oudoksuvan katseen perääni. Alex jäi Rasmuksen kanssa alakertaan. Pengoin huonetta ympäri, enkä millään meinannu löytää eaglea. Lopulta löysin sen. Lipaston laatikosta vaatteideni alla. Otin sen mukaani ja juoksin alakertaan. Alex ja Rasmus istuivat sohvalla.
- Rasmus, meidän pitää puhua. Toivottavasti paremmalla menestyksellä ku viimeks.
Tässä vaiheessa nostin aseeni kohti miestä. Hän ei näytänyt lainkaan hätkähtävän sitä. Siinä vaiheessa jo tajusin jonkin olevan pielessä.
- No anna kuulua vain.
En meinannut saada sanaa suustani. Vilkaisin nopeasti Alexiin ja sitten taas Rasmukseen.
- Tiedän, ettet anna Alexille lääkkeitä. Haluan tietää miks.
Rasmuksen kasvoille nousi pirullinen virne.
- Se asia ei kuulu sinulle. Ajattelin, että hänestä olisi hyötyä ilman lääkkeitä enemmänkin kuin aikaisemmin. Mutta taisin olla väärässä. Joten, voihan hän aloittaa uudelleen lääkkeiden syönnin, mutta sinä.... Olet jättänyt oppitunteja välistä.
Katsoin Rasmusta hetken kysyvästi laskematta asettani. Rasmus kaivoi housujensa taskusta luodin.
- Aseessasihan oli yksi luoti jäljellä?
Rasmus naurahti ja sujautti luodin taskuunsa. Tajusin heti, että aseeni oli tyhjä. Ilmankos Rasmus oli jättänyt sen minulle. Laskin aseeni kädet täristen. Sillä silmän räpäyksellä Rasmus oli jo noussut sohvalta ja työntänyt minut vauhdilla seinää päin. Rytkähdys sattui minua aivan vietävästi. Mies nosti molemmat käteni seinälle ja tarttui voimakkaasti kiinni ranteestani. Kädestäni, jossa pidin asetta. Rasmus löi käteni voimalla seinään niin monta kertaa, että laskin aseesta irti. Kädessäni oli jonkunnäköinen ruhje, joka vuosi verta. Seuraavaksi Rasmus heittikin minut jo voimalla lattialle. Lensin selälleni ja löin pääni lattiaan. Siitä alkoi heti järjetön jomotus. Mies istui lantioni päälle hajareisin ja kiskoi molemmat käteni kylkieni molemmin puolin ja puristi jaloilaan tiukan otteen, etten saanut käsiäni liikutettua. Lopulta hän nojautui käsillään lattiaan pääni molemmin puolin.
- Ja nyt sinä kuuntelet.
Hengitykseni oli kiivas, kun odotin Rasmuksen jatkavan lausettaan.
- Jos nuo sinun tempauksesi eivät lopu, voit olla varma, että katkon raajasi yksi kerrallaan. Mielellään sinun rakkaimpien ihmisiesi nähden. Yksi heistä on varmaan jo matkalla tänne.
Katsoin Rasmusta todella kysyvästi. Ryanhan oli jo täällä. Jossakin päin taloa varmasti. Kuka oli tulossa?
- Onko selvä?
Rasmus kysyi rauhallisesti, vaikka hänenkin hengityksensä oli kiihtynyt.
- On.
Nyökkäsin rauhallisesti. Rasmus nousi pois päältäni, käveli keittiöön ja palasikin sieltä nopeasti takaisin. Hän heitti lääkepurkin Alexille.
- Ja sinä lakkaa pehmoilemasta. Huorille on turha jakaa tunteitaan.
Olisin voinut kuristaa Rasmuksen. Millä nimellä hän minua taas kutsuikaan!? Alex kiskaisi heti pillerin naamaansa ja nielaisi sen kuiviltaan. Makasin yhä lattialla pitkin pituuttani ja annoin ajan kulua.

Olin nukahtanut lattialle. Uneksin ajasta, jolloin olin sijaisperheessäni. Ei se aika koskaan helppoa ollut, mutta parempi vaihtoehto sekin kuin tämä. Ainoa laiha lohtuni oli Ryan. Hän oli vähäsanainen ja vahvaluonteinen, mutta rakastin häntä juuri tuollaisena. Mutta koko tämä tilanne ei koskaan antaisi rauhaa meille, jos emme pääse pois. Emme koskaan voisi olla onnellisia. Havahduin viimein unestani todellisuuteen, kun ulko-ovi kävi. Nousin lattialta istumaan ja piteli hetken päätäni. Armoton jomotus. Olinkohan saanut aivotärähdyksen... En voinut oikein hyvin. Ryan istui viereeni. Ilmeisesti hän oli tullut ovesta. Mitään sanomatta mies halasi minua varovasti ja aina ythtä turvallisesti.
- Mitä sinä siinä teet?
Ryan kysyi hieman hämmentyneenä. Kohautin hartioitani kevyesti.
- Taas pieni välikohtaus Rasmuksen kanssa. Nukahdin tähän.
Mieheni ei vastannut minulle mitään. Pyöräytti vain kevyesti päätään.
- Se muuten sano jotain et...
En kerennyt sanoa lausetta loppuun, kun joku koputti oveen. Hätkähdin ja nousin salamana ylös.
- Alex, ota tyttö.
Rasmukselta kävi käsky. Alex nappasi äkkiä kiinni toisella kädellä vyötäröstäni ja toisella hiuksistani.
- Alex päästä irti!
Kivahdin, vaikka tiesin että se oli aivan turhaa vastarintaa. Rasmus käveli ovelle ja otti aseensa esiin jostain hupparin syövereistä. Mies avasi oven ase selän takanaan.
- Ai sinä. Tulitkin näin nopeasti.
Rasmus sanoi rauhallisesti ja laski aseensa. Kirkkaan päivänvalon osuessa silmiini en heti saanut selvää kuka ovellla seisoi. Kun silmäni tottuivat kirkkauteen, tajusin sen olevan Romeo.