Viimeinen ilta

Heräsin aamulla. Olin yksin. En nähnyt mitään unia ja olin siihen varsin tyytyväinen. Silti suurin painajainen olisi vasta edessä. Emme olleet sopineet lainkaan kellon aikaa milloin tapaame Dimitrin. Olisi kai parasta hoitaa painajainen pois tieltä heti aamusta. Käteni tärisivät. Ilmeisesti ihan silkasta jännityksestä. Hoipertelin hieman unen pöpperössä alakertaan. Ketään ei näkynyt missään. Vilkaisin kaikki huoneet läpi ja kohautin lopulta hartioitani. Astelin keittiöön istuin pöydän ääreen. Ihmettelin vain missä ihmeessä kaikki olivat. Pihallakaan ei näkynyt ketään. Aika uhkarohkeaa etten sanoisi. Minähän voisin hyvin lähteä täältä livohkaan. Tosin, tiesin mitä Romolle ja Ryanille sitä vastoin kävisi... Nyt oli minun hetkeni! Tutkia taloa kauttaaltaan. Varmistin vielä kaikki huoneet läpi, ennen kuin aloin nuuskimaan. Menin tietysti ensimmäiseki Rasmuksen huoneeseen. Se oli ala kerrassa portaiden takana. Huone oli aika pieni, mutta eipä täällä mikään huoneista ollut kovin isoja. Huoneessa oli pari kaappia ja pöytä, jonka päällä oli jokin kirja. Vilkaisin ensin kaappeihin. En yllättynyt, että Rasmus säilytti siellä muutaman pinon kuvia minusta ja jotain muutakin materiaalia. Samaa siis kuin viimeisin löytöni. Kävelin pöydän luo suljettuani ensin kaapin huolella. Kannessa ei lukenut mitään. Se oli kauttaaltaan musta ja ehkä hieman pölyinen. Eli siihen ei ole hetkeen koskettu. Avasin kannen. Ensin näin vain hirmuisen määrän lukuja ja Rasmuksen omat tiedot. Selasin sivuja eteen päin ja luin. Järkytyin. Kirja alkoi ihan suoraan ajasta, jolloin Rasmus oli tavannut minut. Eli kyseessä oli mitä ilmeisimmin päiväkirja. Harpoin tekstiä eteen päin, enkä lukenut jokaista sivua. Joillakin sivuilla oli minusta muutama kuva siellä sun täällä. Ja tekstejä siitä miten Rasmus saisi minut ja Ryanin eroamaan. Rasmus oli todella sairas. Kirjassa luki kaikki fantasiat, jotka oli hyvä pitää poissa päivän valolta. Käteni tärisivät, kun luin tekstiä miten Rasmus haluaisi rakentaa kodin kanssani. Selasin kirjaa hieman taakse päin. Osuin kohtaan, joka oli kirjoitettu vankimielisairaalassa:

"Alex on turhautunut ja suunnitellut pakoa toivottoman kauan. Oma päämääräni on yksinkertainen, enkä aio koskaan luovuttaa. Kun viimein pääsen täältä vapauteen, hoitelen esteet tieltäni ja tavoitan Susanin. Se nainen tuhosi paljon, ja näytti samalla katkeran, häikäilemättömän ja periksiantamattoman kuvansa. Minä pidin siitä. Vien Susanin pois rakkaidensa luota ja vaikka riistän hänen vapautensa uudelleen jos se on viimeinen vaihtoehto. Jos jään kiinni, kuolen ennemmin kuin palaan tänne, mutta niin käy myös Susanille. "

Suljin kirjan kannen ja laskin sen takaisin pöydälle. Aivan samaan kohtaan, kuin missä se oli ollutkin.
- No löytykö jotain mielenkiintoista?
Olin saada sydänkohtauksen kun kuulin Rasmuksen äänen.
- E-ei.. Tulin vaan hakee.. Tota..
- Voit lopettaa tuon jankkaamisen. Olen seurannut sinua tässä jo tovin.
Rasmus keskeytti. Eli hätävalheet olivat turhia.
- Mistä sä siihen ilmestyit?
Kysyin kuitenkin äkisti ja yritn rauhoittaa tilanteen ennen kuin tulisi mitään katastrofia.
- Ulkonta. Käytiin hakemassa vähän lisää bensaa siit lähes tyhjillää olevalta huotsikalta tos muutaman kymmenen kilsan päästä. Ja mitähän ihmettä sinä teet täällä?
En ihan suoraan sanoen osannut enkä uskaltanut vasta Rasmukselle mitään. Otin muutaman askeleen kohti Rasmusta. Hän jäi odottamaan. Mies kuitenkin nojasi oven karmiin eikä tukkinut koko tietä. Laskin katseeni maahan ja ajattelin kipittää hänestä ohi ja poistua painostavasta tilanteesta. Olin oven kohdalla, juuri ylittämässä kynnyksen, kun Rasmus laittoi kätensä eteeni esteeksi ja työnsi takaisin huoneeseen. Rasmus oli minua voimakkaampi, vaikka hän näytti päälle päin hyvin sopusuhtaiselle, oli hänellä silti voimaa. Rasmus kiskaisi oven perässään kiinni ja astui kokonaan huoneen puolelle. Oven sai sisäpuolelta lukkoon, joten Rasmus käytti tilaisuuden hyväksi ja lukitsi sen. Peräännyin automaattisesti muutaman askelee. Rasmus otti hitaita, mutta varmoja askelia minua kohti. Samaa tahtia minä peräännyin hiljalleen, enkä vilkaissutkaan taakseni. Osuin lopulta sänkyyn, joka oli pöydän lähettyvillä seinän vieressä. Rasmus otti viimeiset askeleet ja seisoi tyynesti edessäni. Hän tönäisi minua istumaan sängylle. Horjahdin ja olin kaatua sängylle, mutta otin käsilläni vastaan. Rasmus vain tuijotti minua tyyni ilme kasvoillaan pitkän aikaa. Lopulta hän laittoi kätensä rintakehälleni ja painoi minua kohti sänkyä. Taistelin hetken vastaan, mutta turhaan. En pärjännyt Rasmukselle, joten laskeuduin makaamaan sängylle. Rasmus nousi perässäni sängylle ja laskeutui varovasti lantioni päälle jalat molemmin puolin minua. Automaattisesti vein molemmat käteni Rasmuksen rintakehälle, kuin kielloksi, ettei ollut asiaa yhtään lähemmäs. Rasmus tarrasi ranteistani kiinni ja laski ne vasten sänkyä. Mies piti otteensa tiukasti ja tuijotti vihreitä silmiäni pitkän aikaa sanomatta mitään. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt.
- Rasmus sä et...
Rasmus tukki suuni kädellään. Toinen käteni oli nyt vapaa, mutten uskaltanut pistää vastaan. En kuitenkaan näyttänyt suuremmin pelkoani.
- Se vie ehkä aikaa, mutta jonakin päivänä sinä ajattelet kuten minäkin.
Rasmus nosti kätensä suultani.
- En ikinä.
Sanoin päättäväisesti ja tuijotin Rasmusta takaisin. Yleensä Rasmus suuttuu heti, kun väitän hänelle vastaan, mutta ei nyt. Hän ehkä vain hieman kiristi otettaan, muttei niin paljon, että se olisi sattunut.

Joku koputti huoneen oveen.
- Rasmus? Oot sä nähny Susania?
Se oli Alex. Vilkaisin ovelle päin ja sitten taas Rasmusta. Rasmus laski otteensa ja meni ovelle. Heti oven avauduttua, Alex näki minut ja katsoi sitten kysyvästi Rasmusta.
- Tota, jos mä tuun myöhemmin uudestaan.
- Eiku kerro vaan.
Rasmus jatkoi ja Alex vilkaisi vielä kerran minua ennen kuin alkoi puhua Rasmukselle.
- Ninjalla on nyt tankki täynnä ja mondeossakin on puol tankkia. Pärjätään niillä kyl aika pitkään.
Rasmus nyökkäsi Alexille ja vilkaisi olkansa yli minua, jonka jälkeen astui huoneesta ulos ja lähti johonkin. Nousin viimein sängylle istumaan ja pidin hetken ranteestani hellästi kiinni ja hieroin sitä. Alex astui peremmälle huoneeseen, muttei sanonut mitään.
- Luin Rasmuksen päiväkirjaa.
Sanoin hiljaa ja katsoin lattiaa.
- Ei varmaan kevyttä luettavaa. Hän kirjoitti paljon jo vankilassa. Ja puhui silloinkin sinusta. En uskonut puoliakaan siitä mitä hän kertoi, mutta kun näin sinut ensi kerran, en enää epäillyt lainkaan.
Nostin katseeni Alexiin. En tiennyt oikeastaan mistä hän puhui, mutta Rasmus oli tiennyt selvästi paljon. Asioita joita minäkään en ehkä muistanut.
- Ja kuten varmasti tiedät, hän ei koskaan luovuta.
Se lause oli minulle tuttu. Nyökkäsin Alexille.
- Mutta mistä kaikki lähti? Ja miksi juuri minä?
Kysyin Alexilta. Hän näytti hetken poissaolevalta.
- Ootko ottanu sun lääkkeet?
Kysyin tottakai heti.
- No ei tässä siitä ole kyse. Sori.. Siis.. En oikein tiedä arvostaako Rasmus jos kerron sinulle.
Alex hätkähti omaa reaktiotaan ja pahoitteli heti perään.
- Mut mun ois hyvä tietää, eikö niin?
Alexin ilme vakavoitui täysin.
- Hyvä on...

- Jouduimme oikeastaan aivan sattumalta samaan selliin vankimielisairaalassa. Olin skitsofrenian oireiden takia tehnyt paljon pahaa. Ja vaikka lääkitys saatiin kuntoon, olin jos sotkeutunut niin isoihin kuvioihin, etten pääsisi elävänä sieltä koskaan jos jättäisin kaiken kesken. Juttelimme niitä näitä. Kerroimme mitä meille tapahtui. Rasmus puhui sinusta heti alkuun jotenkin erikoiseen sävyyn. Samaan aikaan hän oli vihainen. Hän kertoi siitä miten oli ampunut Sergein, joka sinua oli puolustanut. Hän oli ylpeä teostaan. Sergein kuolema erotti teidät automaattisesti. Käsitin, että sinä ja Sergei olitte lähentyneet huomattavasti. Rasmus halusi kaikki sinusta kiinnostuneet kauas ja eroon sinusta, jotta saisi sinut itselleen. Toisaalta taas hän antoi esimerkiksi Romeon tulla tänne, jotta sinä lämpenisit siitä Rasmukselle. Kaikki pienikin hyvä häneltä sinua kohtaan, on askel lähemmäs sinua. Hän paljoo itsepäisyyttäsi ja tulista luonnettasi, vaikka hän hyökkäilisi sitä vastaan. Hän piirsi kuviasi vankilassa ja pyysi minulle silloin tuntemattomalta taholta kuvia ja tietoja sinusta kiven sisälläkin. Tämä ei ehkä tule päättymään hyvin, vaikka kuinka niin toivoisin.
Alex kertoi vankila-ajasta. En oikeastaan ollut yllättynyt, mutta hieman järkyttynyt kyllä.
- Sä laadit kuitenkin pakosuunnitelman? Miten pääsitte sieltä?
Tuo kysymys oli piinannut minua pitkään ja nyt kun oli mahdollisuus ottaa siitä selvää, tartuin tilaisuuteen.
- Yövahteja oli 2. Meille tuotiin iltalääkkeet aina huoneisiin. Liikuimme vapaasti muuten vankimielisairaalassa. Sanoin Rasmuksen lähteneen vessaan ja kun molemmat vahdit olivat huoneessa. Rasmus hyökkäsi takaa päin ja kolkkari molemmat. Toinen ei menettänyt kyllä heti tajuaan ja jouduin taistelemaan jonku aikaa ennen kuin sain häneltä tajun kankaalle. Saimme avaimet ja pakenimme. Siellä oli aika nihkeät turvatoimet. Kamerassa näkyi tottakai meidän pakeneminen, muttei mitään ratkaisevaa, kuten sitä että mihin lähdimme.
Olihan tarina toden tuntuinen. Ja miksi Alex nyt olisi edes valehdellut?

Hätkähdimme molemmat kun Romeo ilmestyi huoneeseen.
- Susan... Rasmus käski sun laittaa nää huomiseks.
Romeo toi minulle jonkun muovikassin. Katsoi sinne ja pyöräytin päätäni ja katsoin tarkemmin.
- No tää nahkatakki ja toppi joo, mut noita housuja en muuten laita.
Sanoin, kiun kassista paljastui valkoinen spagettiolkain toppi ja ihana, oikeasti tyylikäs musta nahkatakki. Mutta viimeinen löydös oli nahkahousut, joille en kyllä syttynyt.
- Lisäks nää kengät.
Romeo antoi toisen pussin, jossa oli pukuun sopivat korkkarit. Eivät onneksi piikkikorkkarit, niillä en ikinä osaisi kävellä. Kengät olivat yksinkertaisen kauniit. Varsi jäisi hyvin housujen lahkeen alle. Vaikka en kyllä ollut pukemassa niitä housuja jalkaan. En ikinä.
- Mä kyllä laitan nää omat mustat farkut. Muuten tää homma sopii.
- Susan, sä tiedät mitä Rasmus sanoo tohon.
Romeo yritti muistuttaa. Ja niin tiesinkin, mutta kai minulla oli päätösvaltaa edes vaatetukseni suhteen. Tai no, turhaan edes kysyin. Ei tietenkään ollut.
- Ainii, Ryanil oli jotai asiaa sulle. Pyydän sen samal tänne ku meen hoitaa asioita.
Alex sanoi ja jäimme Romeon kanssa odottamaan Ryania. Tovin kuluttua hän saapui huoneeseen ja laittoi oven kiinni perässään.
- Susan... Mulla olis yks idea.
Katsoin Ryania pitkään kysyvä katse kasvoillani.
- Kun me kaikki nyt tiedetään tää tilanne... Sulla vois olla sauma saada Rasmuksen luottamus, jos sä toimit niin kuin se haluaa... Ja sen myötä saatettais saada tilaisuus paeta. Fakta on se, et niin kauan kuin sä taistelet sitä vastaan, se ei anna sun jäädä tänne yksin. Joku on aivan varmasti vaihtimassa. Se ei luota myöskään muhun eikä oikein Romeoonkaan.
Katsoin Ryania epäuskoisesti.
- Siis... Kai sä tajuat, että mun on myös...
- ...Maattava sen kanssa? Todennäköisesti. Vihaan jo pelkkää ajatusta, mutta jos se auttaa meidät ajan kanssa pakoon, se on kokeilemisen arvoinen idea.
Romeokin näytti mietteliäältä. Ryan saattoi olla oikeastta. Jos tästä sopasta selviäisin elossa, voisin seuraavaksi pyrkiä teatterikouluun.
- Mut muista, mikään ei saa tapahtuu hetkessä, muuten Rasmus tajuaa heti.
Ryanin sanat jäivät soimaan päähäni. Minun oli pakko harkita tätäkin vaihtoehtoa.