Viimeiseen hengenvetoon

Veret lensivät hallin lattialle. En uskaltanut edes vilkaista heti Rasmukseen ja vahinkoon mitä Dimitri aiheutti.
- Rasmus!
Huusin hädissäni. Nyt piti rauhoittua. Dimitri oli sokea, eikä varmasti edes tiennyt kumman kimppuun oli hyökkäämässä. Hän toimi täysin kuulonsa avulla. Vedin aseen vyöltäni ja tähtäsin sillä Dimitriä. Minun oli toimittava nopeasti. Otin varmistimen pois päältä ja silmänräpäyksessä laukaisin aseen. Tähtäykseni osui tismalleen siihen, mihin pitikin. Dimitrin vasemman polven alapuolelle. Mies putosi niille sijoilleen maahan ja huusi tuskasta. Ennen kuin katon rajassa olevat miehet ehtivät reagoida, ammuin yhtä heistä. Sitä ainoaa joka enää meitä tarkkaan tähtäsi. Hänkin putosi pelistä pois. En tiennyt mitä hänelle tapahtui, mutta tähtäsin rintakehään ja sinne osuin. Vasta nyt uskalsin katsoa Rasmusta. Hänen oikea käsivartensa vuosi verta vuolaasti ja haava näytti aukeavan vain lisää.
- Rasmus! Nyt! Vittuun täältä!
Rasmus piteli kättään ja pakeni kohti ovea. Tähtäsin kokoajan Dimitriä kun peräännyin ovelle selkä edellä. Rasmus avasi oven ja siirryimme nopeasti ulos. Hyppäsimme pyörän kyytiin ja Rasmus kaasutti vauhdilla karkuun. Kypärät roikkuivat pyörän sarvista kun kaahasimme 100km/h pakoon. Vilkuilin koko ajan taakse päin. Ketään ei näkynyt missään.
- Rasmus, sun on pakko pysähtyä! Sä kuolet muuten verenhukkaan!
Huusin Rasmukselle, jonka jälkeen vauhti hidastui ja lopulta pysähtyi. Rasmus nousi pois pyörän kyydistä ja kaatui samantien maahan. Hänen kätensä vuosi vain vuotamistaan. Laskin laukkuni maahan ja aloin penkoa sitä.
- Helvetti! Pakkoha mul on olla...
Etsin ja etsin. Lopulta löysin. Punamustan kaulahuivini, jota en ollut käyttänyt varmaan vuoteen, mutta tiesin sen olevan laukussani. Tein äkkiä Rasmukselle painesiteen. Rasmus makasi nurmikolla. Kukaan ei vieläkään seurannut meitä. Odotin ja odotin. Rasmus hengitti tasaisesti ja lopulta avasi silmänsä. Hän ei missään vaiheessa ollut varsinaisesti pyörtynyt, mutta tajunta oli silti rajamailla.
- Miks sä teit tän? Sulla olis ollut hyvä mahdollisuus jättää mut tänne.
Rasmus aloitti keskustelun, muttei noussut ylös.
- Sä lupasit tuoda mut elossa takasin. Se sama pätee toisinkin päin. Vaikka viimeiseen hengenvetoon.
Sanoin ja katsoin Rasmuksen kättä jossa huivi oli. Veren tulo oli tyrehtynyt.
- Mein on pakko käydä Carlin luona.
Rasmus nyökkäsi minulle hyväksyvästi.
- Pystyt sä ajamaa? Mä en oo koskaan ajanut moottoripyörää.
Kysyin ja Rasmus nyökkäsi minulle uudestaan. Hän nousi hitaasti istumaan ja lopulta seisomaan. Annoin hänelle hieman tukea ja odotin, kestikö hän pystyssä moottoripyörän selässä. Nousin lopulta itsekin kyytiin kun näin, että Rasmus jaksoi kannatella pyörää.

Ajoimme nopeinta reittiä Carlin luo. Pihaan päästyämme Carl tuli heti ulos. Ase kädessään...
- Carl älä!
Huusin ja loikkasin pois pyörän kyydistä ennenkuin se kunnolla edes pysähtyi. Rasmus nousi pois pyörän kyydistä ja piteli siitä kiinni, jotta kesti pystyssä.
- Voit sä tikata Rasmuksen?
Kysyin ja Carl laski aseensa kun tajusi keitä olimme.
- Kävitteks te..? Antaa olla. Tulkaa sisälle. Vauhtia.
Talutin Rasmuksen sisälle ja autoin hänet sohvalle makaamaan. Carl avasi huivin ja katsoi kättä hieman irvistäen.
- Hyi hitto. Susan avustatko?
Minua ei ihme kyllä heikottanut katsoa tilannetta sivusta, joten suostuin auttamaan. Carl haki puhdistusaineen, tikkaustarpeet ja molemmille hanskat. Ensin hän puhdisti haavan huolellisesti. Rasmus oli varmaan viimein menettänyt tajuntansa, koska hän ei enää reagoinut mihinkään. Carl kokeili Rasmuksen pulssin.
- Siltä meni taju. Tikataan nyt nopeesti niin ei tarvi puuduttaa.
Haava oli todella rujonnäköinen. Se oli monta senttiä auki. Carl alkoi tekemään työtään rauhallisesti ja päättäväisesti. Katkoin tikkien pitkät päät saksilla ja pyyhin välillä verta pois kädestä. Kaiken kaikkiaan tikkejä tuli 21.
- Rasmus ei välttämättä ihan hetkeen nouse tuosta. Se on menettänyt helvetisti verta. Pitää vaan toivoa, ettei liikaa...
- Onks sul välineet siirtää verta?
Kysyin ja Carl katsoi minua kysyvästi.
- Jos sun veriryhmä on B- tai O- niin me voidaan siirtää vaikka pari desiä Rasmukselle.
- Mä oon B-.
Veriryhmäni oli harvinainen, ja se oli sama kuin Rasmuksella. Minua inhotti kaikki neulat ja letkut, mutta en katsonut lainkaan pistokohtaan, kun Carl tuikkasi neulan suoneeni ja siirsi vertani Rasmukselle. Määrä oli niin pieni, ettei minulla ollut juurikaan huono olo.

Istuin pöydän ääressä ja tuijotin sohvalla makaavaa Rasmusta. Carl laski eteeni teekupin.
- Juoppas tää. Se helpottaa oloa. Mitä teille oikein tapahtu?
- Me mentiin tapaamaan Dimitriä. Kaikki meni siihen asti hyvin, kunnes se pyys meiltä jatkosopimusta Sergein työlle. Rasmus kieltäytyi hellävaraisesti. Meidät harhautettiin ja Dimitri hyökkäs mua kohti. Rasmus otti iskun mun puolesta, vaikka Dimitri ei varmasti edes tienny kumman kimppuun se hyökkäs.
- Usko mua kyllä se ties. Olet Rasmuksen heikko kohta. Dimitrin kuulo on erinomainen. Se pystyy paikantamaan teidät helposti yhdenkin sanan perusteella.
Carlin puheissa oli kyllä perää.
- Mietinkin, miksi edes välität Rasmuksen tilasta... Hän pelasti ehkä henkesi.
En vastannut Carlille enää mitään. Hörppäsin teetä kupista ja jatkoin Rasmuksen tuijottamista.

Vasta illan hämärtyessä Rasmus avasi ensimmäisen kessan silmänsä. Carl meni heti hänen luokseen ja katsoi lampulla molempien silmien pupillit. Ne reagoivat normaalisti valoon.
- Missä mä oon?
Rasmus kysyin hieman tokkurassa.
- Mun asunnolla. Sä pelastit Susanin hengen. Ja Susan ehkä sun. Sä menetit todella paljon verta. Susan luovutti sulle vähän takasin. Älä yritä nousta liian nopeasti.
Rasmus oli vaiti ja makasi sohvalla. Hän katsoi pakettiin laitettua kättään.
- Entä Dimitri?
Kohautin hartioitani.
- Ammuin sitä polven alapuolelle. Kukaan ei seurannu meitä. Ja ilmeisesti haavotin yhtä sen alaista aika pahasti.
Nyt vasta Rasmus nousi varovasti istumaan ja katsoi minua.
- Susan pelasti ehkä mun hengen. Jumalauta me ollaan kusessa...
Rasmus sanoi ja asettui takaisin makaamaan. Olo oli varmaan yhä kehno. Jouduin puolustautumaan niin nopeasti, etten edes miettinyt mitä tämä ehkä toisi tullessaan.
- Paljo kello muuten on?
Rasmus kysyi ja vilkaisi Carliin.
- Jotain kahdeksan pintaa illalla.
- Voi helvetti... Muut on varmaan jo huolissaan.
Kauhistelin ja mietin minkälaista huolta olimme jo nyt aiheuttaneet.
- Ehkä on kuitenkin parempi, että yövytte täällä. Dimitrin seuraajat voi hyvin ettiä teitä. Ja Rasmus on varmasti johonkin asti valuttanut veritipluja mukanaan.
- Olet varmaan oikeassa.
Sanoin Carlille ja nousin pöydästä.
- Te voitte vaik nukkua mun makkarissa. Mä nukun tossa sohvalla.
Nyökkäsin ja menin edeltä makkariin.

Olin varautunut, että sielläkin olisi sohva, mutta ei. Siellä oli vain suuri parisänky. En viitsinyt enää mennä valittamaan järjestelystä kun Carl oli niin vieraanvarainen. Rojahdin sängylle makaamaan selälleen ja tuijotin kattoa. Hetken päästä Rasmuskin tuli huoneeseen ja istui sängyn reunalle. Käänsin automaattisesti selkäni Rasmukselle ja olin vaiti. Hän asettui lopulta makaamaan sängylle ja tuijotti nyt vuorostaan kattoa.
- Susan..
- Niin...?
Vastasin hieman ynseästi, enkä vaivautunut edes katsomaan Rasmusta.
- Kiitos.
Vilkaisin nyt häntä olkani yli ja hämmästelin tuota harvinaista sanaa.
- Ole hyvä.
Vastasin hänelle ja käännyin selälleen ja katsoin Rasmusta.
- Seuraava hyvä kysymys olisi, et miten me tästä edetään? Tehtiin me mitä vaan niin Dimitri ei tätä asiaa jätä tähän. Toivottavasti me pelataan edes lisää aikaa kun sait sitä haavotettua.
- No ehkä... Mut veikkaan että se kosto tulee osumaan vielä muhun. Vaikkei se ehkä nähnyt kuka sitä ampu, mut sen alaiset näki.
Rasmus katsoi minua mietteliäänä.
- Totta, mut jos Toni suostuu auttamaan meitä...
Idea oli kyllä hyvä. Mutta sekin riippui nyt pitkälti Tonista itsestään.
- Mietitään sitä myöhemmin. Mä haluun nyt nukkua.
Sanoin ja suljin silmäni.

Edellinen yö oli valvottanut minua niin paljon, että nukuin sikeästi vieraammassakin paikassa. Kun aamu valkeni, tuntui, kuin en olisi nukkunut kuin pari tuntia. Vaikka todellisuudessa olikin vieärhtänyt noin 12 tuntia. Avasin silmäni ja nousn istumaan sängylle. Tönin Rasmusta hereille ja toisella tönäisyllä hän jo avasikin silmänsä.
- Miten mä.. Ainiin. Me ollaankin  Carlin luona.
Rasmuksen muisti vähän pätki, mutten huolestunut siitä. Carl oli ilmestynyt oven luo seisoskelemaan.
- Ai, oottehan te hereillä.
- Just herättiin. Miedän pitäs varmaan pikimmiten lähteä takas muiden luo. Ei olla edes soitettu niille.
Carl nyökkäsi minulle ja toi meille molemmille samalla kupit kahvia. Joimme kahvit rauhassa ja aloimme vasta sitten suunnittelemaan lähtöä.
- Pystytkö sä varmasti ajamaan? Mä vilkasen vielä sen haavan.
Carl avasi samalla sideharsoa auki. Rasmus sanoi pystyvänsä kyllä ajamaan. Carl tutkaisi haavaa ja käänteli hieman Rasmuksen kättä. Hän painoi kevyesti sormella haavan viereen.
- Tunnet sä mitään?
- Tunnen. Ei koske kylläkään.
- Hyvä. Laitan sun kätes takasin pakettiin niin pääsette jatkaan matkaa.
Carlilla ei mennyt kauan käden uudelleen paketoinnissa. Haava oli siisti, eikä punoittanut juurikaan, eli tulehdusta ei ollut.
- Kiitos Carl. En tiedä miten voimme ikinä korvata tämän.
Sanoin miehelle, joka vain hymyili minulle.
- Ei hätää. Kunhan selviätte ehjin nahoin takaisin.
Vilkaisin Rasmusta, joka oli jo selvästi valmis lähtemään. Astelimme ulos ja Carl saapui vielä ovelle hyvästelemään. Nousimme pyörän kyytiin ja laitoimme kypärät päähän. Lähdimme matkaan.

Olin varma, että ajaisimme suoraan talollemme, mutta Rasmus ajoikin samaa reittiä, kuin mitä olimme tulleet Carlin luo. Muutaman kilometrin jälkeen Rasmus hidasti vauhtia huomattavasti ja lopulta pysähtyi kokonaan ja katsoi tietä. Katsoi myös tiehen ja tajusin, että siinä oli verta. Varmasti Rasmuksen. Nousimme pois pyörän kyydistä ja laskimme kypärät maahan kun katsoimme miten pitkälle verijäljet menivät. Jäin kuuntelemaan outoa ääntä joka kantautui varmasti pidemmältä tietä pitkin. Aivan kuin moottoripyöriä.
- Ei vittu... Piiloon!
Rasmus sanoi ja kiskaisi minut käsivarresta mukaansa tiheään pensaikkoon.
- Mut...
- Hiljaa!
Rasmus kaatoi minut väkisin maahan vatsalleni ja asettui itse viereeni samalla tavalla. Ääni lähestyi vauhdilla.
- Pyörä...
Sanoin Rasmukselle, joka tukki samantien suurini ja piteli minua visusti aloillaan.

- Veri jäljet päättyy tähän. Rasmus on varmaan potkassu jo tyhjään. Osu se Dimitri sen verran pahasti. Mut mitä vittuu toi pyörä tossa tekee?
Kuulin vieraita ääniä, jotka pysähtyivät pensaikon lähelle.
- Ne on varmaan jatkanu jalan. Meidän pitää ilmottaa Dimitrille.
- No mut jos ne on viel täällä lähellä?
- Pässi. Susan on helvetin hyvä ampuja. Igor pääs eilen hengetään ja Dimitri ei pysty kävelemään. Meil ei oo mitään mahdollisuuksia kahdestaan. Mennään.
Kaksi meille ventovierasta ihmistä puhui lähes edessämme. Rasmus piti suutani kiinni ja piti myös huolen siitä, etten liikkunut mihinkään suuntaan. Tajusin vain, että olin tappanut Dimitrin yhden alaisen. Kun moottoripyörä käynnistyi ja kaksikko ajoi tiehensä, uskalsimme lopultakin tulla näytille.
- Siis... Mä tapoin sen miehen jota ammuin?
Katsoin Rasmusta kauhistuneena.
- Niin kai. Mut et sä ois voinu muutakaan tehdä.
- Mutku mä en oo mikään murhaaja!
Huusin vihaisesti ja tönäisin Rasmusta. Mies tuskin edes hievahti.
- Ja nyt lopeta toi meuhkaaminen!
Rasmus kaatoi minut uudelleen. Tällä kertaa selälleen hiekalle ja piteli ranteitani visusti maassa. Yritin potkaista Rasmusta, mutta hän oli nopeampi ja nosti jalkansa lantioni yli ja istui päälleni etten voinut tehdä vastarintaa.
- Miks vitussa sä vedit mut tähän mukaan?!
Huusin ja pidättelin itkua kun uhosin Rasmukselle.
- Et sinä olisi tältä enää välttynyt muutenkaan joten lopeta. Ja se ampuminen oli oma valintasi. Se oli itsepuolustusta.
Rasmus yritti saada minut rauhoittumaan. Olin todella vihainen ja järkyttynyt. Niskassani oli nyt kahden ihmisen murhasyyte. En saanut minkäänlaista vastarintaa tehtyä Rasmusta kohtaan. Minun ainoa vaihtoehtoni oli nyt vain rauhoittua ja luovuttaa. Kun olin ollut paikallani usemman minuutin, Rasmus päästi minut irti ja nousi seisomaan. Nousin hänen perässään ylös, mutta pidin katseen maassa.
- Ja nyt vauhdilla kyytiin. Matka ei oo pitkä.
Rasmus tuhahti.

Matkaa ei ollut enää paljon ja olimme perillä 15 minuutin jälkeen. Kaarroimme pihaan ja meitä vastassa oli koko porukka. Nousin pois pyörän kyydistä ja pudotin kypärän maahan. Romeo juoksi minua vastaan ja halasi pitkään ja hartaasti.
- Luojan kiitos sä oot kunnossa!
Romeo riemuitsi. Ryan olisi varmasti halunnut tulla luokseni, mutta pysyi turvallisuus syistä sivummalla.
- Mitä sulle on käyny?
Alex kysyi ensimmäisenä kun näki Rasmuksen käden.
- Pitkä juttu. Kerron myöhemmi.
Rasmus asteli suoraan sisälle. Hän oli jokseenkin poissaoleva.
- Missä te olitte yötä? Luultiin et teidät molemmat oli jo tapettu tai jotain.
Romeo kyseli ihmeissään.
- Dimitri puukotti Rasmusta. Sen oli tarkotus osuu muhun. Mein oli pakko mennä Carlin luo. Rasmus ois kuollu muuten.
- Miten te pääsitte sit pakoon?
- No.. Tota... Mä ammin Dimitriä jalkaan ja... Tapoin yhden sen alaisen.
- Sä teit mitä?
Alex lyöttäytyi viimeisenä keskusteluun.
- Ei helvetti... Dimitri voi tehdä ihan mitä vaan. Ja nyt se on aivan varmasti raivon partaalla.
- No se oli ainoa keino pelastaa Rasmus! Olisko se pitäny jättää sinne virumaan. En mä sen sotkuja ala selvittelemään yksin.
Kivahdin Alexille, jonka ilme äkkiä muuttui hyväksyväksi.
- No totta kai tuokin... Dimitri ei tiedä meidän piilopaikkaa, mut oon varma että se voi jäljittää sen puheluiden perusteella. Nyt pitäs siis miettiä vastataanko me sille jatkossa ollenkaan.
Alex pohti ääneen ja vilkaisi muita.
- Ihan sama mitä me tehdään, hyvin tää ei silti tuu päättymään.
Dean kommentoi ja lähti Rasmuksen perässä sisälle. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan. Ryan ei ollut lainkaan liittynyt koko keskusteluun. Hän vaikutti masentuneelta ja se huolestutti minua suuresti.

Myöhemmin iltapäivällä, istuimme kaikki keittiössä pöydän ääressä. Dean oli ainoa joka nojaili työtasoon, eikä liittynyt rinkiin mukaan.
- Dimitri ei oo edes yrittäny soittaa.
- Susan kerto mitä teille tapahtu... Ehkä Dimitri hautoo nyt jotain isompaa.
Alex vastasi Rasmuksen hämmästelyyn.
- Hyvin todennäköstä. En kyllä tiedä... Vaikka hän haluaisi kokonaan eroon Susanista. Susan näytti kykynsä ja on Dimitrille joko alainen tai uhka. Jälkimmäisen hän hävittää ilman todistusaineistoja.
Dean kommentoi asiaa yllättäen. Mitä hän muka tiesi Dimitristä? Koko porukka kääntyi katsomaan Deania.
- Joo älkää luulko. Pidän kyllä omat salaisuuteni.
Ryan ei vaivautunut kommentoimaan, vaikka selvästi näytti siltä että hän olisi halunnut sanoa jotain. Hän oli täysin kylmä veljeään kohtaan.
- Pitäsköhä meidän taas paeta?
Rasmus kommentoi. Käännyin katsomaan häntä arvostelevasti ja epäuskoisesti.
- Siis vittu sekö on ratkasu tähä? Se löytää meidät kyllä. Oltiin me missä tahansa. Miks me ei voida pysyä suunnitelmassa? Otetaan Toniin yhteyttä ja katotaa mitä voi tehdä.
Murahdin Rasmukselle. Hän nousi seisomaan tuolistaan ja nojasi käsillä pöytään. Istuin hänen vastapäätään ja nousin samantien Rasmusta vastaan ja nojasin myös käsillä pöytään.
- Me kuollaan vielä kaikki jos me jäädään odottamaan Dimitriä.
Rasmus sanoi vihaisesti. Löin nyrkkini pöytään.
- Sä oot pelkuri! Kohtaisit vihollises niinku mäkin teen joka saatanan päivä!
Rasmus nahkatakkini liepeistä kiinni ja kiskaisi minua pöydän yli lähemmäs.
- Säkö täällä teet päätökset ja määräät? Ootko sä unohtanu paikkas, mitä!?
Rasmus huusi minulle. Olin yhä Rasmuksen otteessa. Käteni olivat kuitenkin vapaat. Otin vauhtia oikealla kädelläni ja löin Rasmusta avokämmenellä poskelle. Siitäkös Rasmus vasta suuttuikin. Hän kiskaisi minut kevyesti pöydän yli suoraan lattialle makaamaan. Alex ja Romeo joutuivat äkkiä väistämään, etteivät he saaneet osumaa. Rasmus painoi polvensa kevyesti rintakehäni päälle ja nosti kätensä ilmaan valmistautuen lyömään.